Joulu 2019

Meillä on vähän erilaista, tämä joulunvietto...

Joulurauhaa toivotetaan täten

 

Me emme ole kovin antaumuksellisia joulunviettäjiä. Minä pidän kyllä joulukoristeista ja sen sellaisesta tunnelmoinnista, mutta noiden lavastusten siivoaminen joulun jälkeen on aika työlästä. Meillä oli kerran joulukuusi, ja sen pois saaminen pyrki lykkäytymään harmillisesti.

Tänä vuonna ratkaisimme joulutunnelman menemällä Pietariin, ja siellähän oli upeat koristelut. Oli paljon joulutoreja, niin katettuja useammassakin paikassa kuin ulkosalla Maneesi-aukiolla varsinaiset joulumarkkinat. Pietarin katujen jouluvalot eivät enää ällistyttäneet minua yhtä paljon kuin viimeksi, mutta kauppojen ja ravintoloiden joulusomistukset olivat kerrassaan ihastuttavat. Tai eihän se siellä ole oikeastaan joulu vaan uusivuosi, mitä tuolla tavoin juhlistetaan.



Nyt pitänee ruveta tässä meikäläisenkin kuitenkin rauhoittumaan näihin loppuvuoden pyhiin. Toivotan rauhallista joulua Lenin- ja Dostojevski-tonttujen myötä. Näitä saa aaltopahvisina rakennussarjoina Singerin kirjakaupasta. (21.12.2019)

 

 

Joulunihmeitä

 

 

Minä olen sellaisella kohden taivasta, ettei tarvitse joulusta stressata, mutta päätin olla sen verran traumoistani toipunut, että tein karjalanpiirakoita ensimmäisen kerran sitten sen äidin viimeisen joulun.

Äiti aikanaan heräsi kuudelta niitä jouluaattoaamuna paistamaan, mutta hän teki niitä joillekin ystävillekin tilauksesta ja lahjaksi, ei vain kotitarpeiksi.

Periaatteessa se tietenkin on ihan helppoa. Kaulitaan vain taikina niin ohueksi, että puisen leivinlaudan syyt näkyvät läpi. Siten ummistetaan, mikä ei onnistu sievästi, jos taikina on liian kovaa tai reuna on jäänyt liian paksuksi tai kuivunut. Äidin viimeisenä jouluna saattoi tapahtua ensin mainittu eli taikinani oli hitusen liian kovaa, mutta äiti väitti, että sekä maku että ulkonäkö olivat kohdallaan. Aikaa piirakoiden tekoon kyllä kuluu – minulta meni nyt parin kymmenen tekemiseen kaksi tuntia, vaikka minulla on tämä hyvältä gurulta saatu dharma.

Emme isännän kanssa kumpikaan pidä piparkakuista, joten ne korvattiin macadampähkinä-valkosuklaapikkuleivillä, joista olisi riittänyt puolikas annos. Kuva vääristää mittasuhteita vähän, muttei paljon. Nykyisin kaiken pitää olla isoa, mutta minun piirakkaguruni mukaan karjalanpiirakoiden pitää olla pieniä, varsinkin juhlapiirakoiden, mihin olen pyrkinyt. Pikkuleipäresepti puolestaan oli vähän amerikkalainen, joten pikkuleivät ovat nyt sitten valtavia. Piirakoiden peittona pyyhe kirjailulla TK – art deco -kirjaimet, vaikka äiti on kyllä ne ymmärtääkseni kirjaillut 40/50-luvulla. Käsin kudottu kangas, tietenkin. Luultavasti Emman-tädin kutoma.

Nyt on kinkku uunissa ja uukuniemeläinen metsämansikkajäätelö pakastimessa, missä sitä välillä käydään vatkaamassa. Uukuniemeläisen metsämansikkajäätelön resepti löytyy loppuunmyydystä ensimmäisestä Uukuniemi-kirjastamme, eikä se ole kuin vähän työläämpää valmistaa kuin karajalanpiirakat.

Niitä odotellessa nautin joulun rauhasta enkeleiden vartiomana. Oikessa laidassa äidin tekemä paperienkeli, vasemmalla sen punapukuinen, posliinista valettu puolalaisserkkutyttö ja keskellä kimalteleva, puusta sorvattu venäläinen malli, jonka siivet ovat niin pienet, etteivät oikein edes kuvasta erotu.

Uukuniemeltä, muuten, tiedotettiin, että Sirpa Kähkönen on kuin onkin sukujuuriltaan Uukuniemen Kalattomasta. Hän löytyi jostain uukuniemeläisestä sukukirjastakin ollen läheistä sukua lukihäiriöiselle runoilijalle Arja Tiaiselle. Samoilla sukukirjainseilailuilla oltiin Uukuniemellä selvitetty, että jalkapalloilija Jari Litmanenkin on melkein uukuniemeläinen muttei ihan, sillä hänen vanhempansa ovat Saarelta. (24.12.2019)

 

 

Harakka jouluaamuna

 

Eilen, joulupäivän aamuna, kun olin joogasarjani päälle suihkussa, kertoi isäntä tapahtuneen sellaista, että harakka oli tullut tutkimaan parvekettamme.

Epäilemättä nuo näppärät eläimet olivat älynneet, että parvekkeilla on nyt runasasti ruokaa, sillä monilla ei jääkaapissa tila riitä joulueväiden varastoimiseen. Meidän kohdallamme harakka tosin joutui tyytymään tutkimisen riemuun.

Olin ehtinut kutsua veljeni meille jouluksi ennen kuin hän vuoden 2015 marraskuun puolessa välissä ampui itsensä. Kun äitikin oli tulossa, niin kuin jo monena aiempanakin vuonna. Saattaa olla, että kutsuni pahensi veljeni oloa. Veljelläni oli tiilitalo, oli volvo, ja oli ollut perhe ja perheessä aikanaan mersukin. Ja nyt hänen olisi pitänyt lähteä joulunviettoon luuserisiskonsa kanssa kerrostalokolmioon. Mikä häpeä. Siskon, joka oli uskonut kuuteen mahdottomaan asiaan ennen jokaikistä aamiaistaan yli puoli vuosisataa, ja jonka toinen nimikin on Liisa. Oikeesti.

Äsken katsoin ties kuinka monetta kertaa television vakio tapaninpäivärepertuaariin kuuluvaa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Siinäkin perheenjäsenet häpeävät toisaan, pettyvät siihen, miten muut elävät elämäänsä ja kärsivät joutuessaan lapioimaan toistensa ripulipaskoja. Tyytyväisimpiä elämäänsä ovat eniten muille harmia tuottavat yksilöt. Näkökulma kysymys? Sillä jos fysiikassakin riippuu tarkastelutavasta, onko valo hiukkanen vai aaltoliike, niin miten sitten olisi toisin ihmisten sotkuissa?

Elämä on sillä tavalla epäsymmetristä, että se, mikä on noussut ylös, puotoaa aina alas, ja se, minkä luulee jo olevan niin alhaalla kuin vain olla voi, romahtaa vielä alemmas, ja jollei romahda itse, tuhoaa mahdollisimman paljon ympäriltään.

Tämä liittyy jouluun. Ajatelkaapa vain, miten kävi Elisabetin, Annan ja Marian Uuden testamentin kirjoituksissa….

Joulunpyhinä olen viimeistellyt hattuja. Yhteensä neljä kappaletta reippaaseen ulkoiluun sopivia, ts. ei liian paksuja. (26.12.2019)