Joulu Vanhassa kanttorilassa

Niin kauan kuin

muistan, on puhuttu, että vietettäisiin joskus joulu Uukuniemellä. Silloin kylläkin tarkoitettiin ihan meidän mökkiä.

Niin kauan kuin muistan, on puhuttu, että vietettäisiin joskus joulu Uukuniemellä. Silloin kylläkin tarkoitettiin ihan meidän mökkiä. Olimme siellä hiihtolomia, kun olin lapsi, ja pääsiäisiä, mutta emme koskaan jouluja, vaikka äiti ja isä kesäisin katsoivat, mistä otettaisiin joulukuusi. Silloin se ei ollut mikään juttu, että lapsiperhe asusteli talvella sähköttömässä lautamökissä ulkohuussia käytäen ja avannosta nostetun kantoveden varassa. Nykysin siitä saisivat varmaan vanhemmat lastensuojeluviranomaiset kimppuunsa. Onneksi en ole nykylapsi, sillä ne olivat huikeita lomia.

Tätä nykyä olen kuitenkin sen verran mukavuuden haluinen, että vuokrasin Uukuniemellä joulua viettääkseni ihan kelpo talon. Ja onneksi näin, sillä parempi puoliskoni on juuri ollut kohtalaisen vakavasti sairaana.

Tähän taloon, ns. Vanhaan kanttorilaan, liittyy paljon äitini suvun traagisia tarinoita, mutta niistä kerron painetussa viestimessä, jos satun päättämään, että minusta tulee vanhoilla päivilläni kirjailija. Jutut nimittäin ovat niin huikeita, että en halua kenenkään varastavan niitä, ja netistähän varastetaan kaikki.

Minä en pidä autoilusta, mutta nyt oli mahtavat, sumuiset, huurrepuiset maisemat katsella ajaessaan. Olimme Uukuniemellä yhden tienoissa, ja kävimme ensitöiksemme paikallisessa kaupassa, kun semmoinen nyt viime syksynä saatiin. Kauppias ihmetteli, että juuri ja juuri mahtuivat tavaramme koriin. Mutta olimme päättäneet, että ostamme mahdollisimman paljon täältä, vaikka kauppa on hiukan kalliimpi, sillä haluamme, että se kauppa pysyy pystyssä.

Uukuniemellä ei ole asiamiespostia, postitoimistosta puhumattakaan, ja mutta onneksi kaupasta sai postimerkkejä isännän kirjatilausten hoitamiseksi.

Ja sitten poikkesimme haudoilla. Kaivoimme lumesta nyt vain äidin kiven esiin, mutta jouluaattona paremmalla ajalla kaivamme äidin vanhemmatkin ja täti Liisan. Veimme anoppivainajani pihamaan kuusesta tehdyn kranssin ja puolukan niin kuin viime jouluna veimme vielä äidin kanssa veljeni haudalle, ja kaksi hautakynttilää koristin äidin jäämistöstä löytyneella ruusunpunaisella silkkinauhalla.

 



Silkkinauhan lopun kiersin toisen havukranssin ympärille, ja tämä on nyt joulukotimme porstuan ovessa. Oli siinä ovikoriste talonkin puolesta, mutta siirsin sen meidän täällä olomme ajaksi seinälle samaan eteiseen.

Eli nyt sitä sitten ollaan joulunvietossa Uukuniemellä. Enpä olisi uskonut tätä tapahtuvaksi. (17.12.2016)

 

 

 

 

 

 

 

Lumisia tunnelmia

 

Aamutuimaan yritin varastaa naapurin hesarin postilaatikosta, mutta kun naapuri kävi huomauttamassa asiasta, hän tyytyi siihen meidän hesariin. Lehdissä oli nimittäin nimet, mitä minä en ollut lehteä hakiessani tajunnut. Yleensähän niissä ei ole.

 

Aamupäiväkävelyllä kävimme katsomassa, miltä nyt näyttää tsasouna, kun se sitten viime näkemän oli saanut sipulitornin.

 

 

 

 

 

Ja rohkenimme piipahtaa Hännisen pihassakin, sillä olimme lukeneet luotettavasta lähteestä eli Uukuniemi.infon sivuilta, että siellä on jouluseimi. Hauska. Kaarevaa taustakuvaa vasten oli kolmiulotteisena vain seimi lapsineen. Ja vieressä kuusi.

 

 

Kun tulimme takaisin tielle, tapasimme tutun perheen, jossa oli tämä uusi perheenjäsen.

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

 

 

 

Jatkoimme matkaa mökille päin, ja totesimme, että kylläpä ovat talot tyhjenneet. Yksi savu näkyi. 

 

 

 

 

 

 

Kun palasimme, näppäsin tämän kuvan meidän joulukodistamme. Meidän kahden egot kyllä mahtuvat tähän. Menepä tietämään, vaikka siskoni koirineen käväisisi jouluna...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja sitten läksimme kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Kirkko ei ollut aivan täynnä, mutta kyllä siellä odotettua enemmän väkeä oli. Kaikkea emme päässeet itse laulamaan, ja täytyy sanoa, että seurakunnassa on kunnianhimoinen kanttori, kun oli saanut aikaan ne esitykset kuorojen kanssa. (18.12.2016)

 

 

 

 

 

 

'Pyhän' ja 'kirkon' välissä

 

Toissapäivänä kävimme suksella mökillä. Tien päälle oli kaatunut tai ainakin kaartunut tämä tuomi. Hiihtämällä sen ali pääsi. Voihan se olla, että puu kimpoaa pystyyn kevään tullen, mutta ehkä on syytä muistaa tämä, kun keväällä tulee.

 

Ja tässä näkymä vakiopaikalta mökkiverannalta. Tästä koivusta eri vaiheissaan minulla on runsaasti kuvia, myös ainakin kaksi öljyvärimaalausta. Alkuun tässä oli monta, monta järven ylle ulottuvaa isoakin haaraa. Ne ovat kaikki lahonneet yksi toisensa jälkeen pois.

 

 

 

Eilen hiihdimme Kirkkolammen päästä päähän. Se on tosi pitkä. Taitaapa olla niin, että emme koskaan ole sittenkään soutaneet sitä aivan päähän asti, sillä siinä on kapea kohta, jota saattaa luulla jo pääksi.

 

Olin luvannut, että jos onnistun pääsemään tämän 'äidin muistojoulun' viettoon tähän ns. vanhaan kanttorilaan, teen votiivilahjana piparkakkutsasounan. Eilen hiihtoreissun jälkeen kokosin sen. Toissapäivänä olin paistanut osat ja sitä edellisenä päivänä tehnyt taikinan. Eli aloitin nyt ikonimaalauksen harrastukseni tekemällä kaksi Kristus Pantokratoria sokerikuorrutuksella piparkakkutsasounan seinään, koskapa mallina olevassa alkuperäisessä Akankallion tsasounassa sellaiset on. Sipulikattoista kellotornia en osannut tehdä. Jos olisin tehnyt tätä kaupunkioloissa, olisin kipaissut kaupasta marsipaania ja muotoillut sen siitä. Nyt tein vain piparkakusta ristin, joka sekään ei ole ihan oikeanlainen. Myös kuistin kaiteet puuttuvat. Yritimme isännän kanssa koota niitä, mutta ei onnistunut. Yksi pitkistä pylväistä katkesi kertkaikkiaan korjaamattomalla tavalla. Kaupungissa olisin ratkaissut ongelman hakemalla kaupasta lakritisipötköä ja tekemällä pylväät ja kaiteet niistä. Voi olla, että saan ne täälläkin vielä aikaiseksi suklaasta.

 

Ongelma oli oikeastaan siinä, ettei rakennusmateriaalini ollut varsinaista piparkakkutalotaikinaa. Äidillä oli piparkakkutalotaikina erikseen. Meillä nimittäin oli aina meidän murrosikiimme asti aina piparkakkutalo, jonka pihalla seisoi piparkakkuakka ja -ukko sekä heidän possunsa, joille oli omat muotit. Toinen äidin piparkakkutaikinalaji oli erittäin murenevainen ja hankalasti käsiteltävä, vähän murotaikinamainen versio, ja minulla sattuu olemaan vain tämän jälkimmäisen resepti. Ihme ja kumma, että sain siitä koko taloa aikaiseksi...

 

Tänään hiihdimme tietä pitkin Papinniemeen ja sieltä Pyhäjärven yli takaisin tänne Kirkkolammen rannalle. Aika kristillisiä nämä meidän joulunviettopaikkojemme nimet... Tämännimisissä paikossa oleskelusta luulisi saavan jonkun palkinnon, ja olinkin tuossa hakenut yhtä vähän kristillistyyppistä työpaikkaa, mutta en kaiketikaan saanut. Eipä ihme, sillä minä en ole minkään kirkon jäsen, ja varmaan siellä haistettiin, että suunnittelin siitä duunista gradun aihetta itselleni sitä silmällä pitäen, että tässä vanhoilla päivilläni suorittaisin toisen maisterin tutkinnon. Välillä oli järvellä sukset jalassa tarpoessa sellainen olo, että vesisukset olisivat olleet oikeat hiihtimet, sillä sää oli alkanut jo eilen lauhtua ja nyt oli jo monta lämpöastetta. Mutta vaikka meni vettä monoihin, ei se mitään, sillä täällähän pääsi heti hiihtoretkeltä palattua kuumaan suihkuun, ja päälle laitoin upouuden kierrätyslangoista neulomani revontulivillatakin!

 

Isäntä puolestaan sai heti jalkaansa hänelle aamulla ikään kuin joululahjaksi ostamani lampaannahkaiset karvatohvelit. Kävimme nimittäin Suurtuvan tilalla ostoksilla. Ostimme lampaan lihaa uuden vuoden viettoon asti.

 

Ja tänään, kun lumet valuivat huimaa vauhtia katolta, opin, miksi ennen vanhaan rakennettiin kattoihin pääoven päälle tällainen oma pikkuinen harjakattonsa.

 

Saapa nähdä, joudummeko jo huomenna lopettamaan hiihtämisen, sillä lumet hupenevat nyt nopsaan.

 

Olen oikein odottanut, että isoisäni ja tämän veli tulisivat kummittelemaan minulle tähän vanhaan huvilaansa, mutta ei ole näkynyt. Harmin paikka. Ellei sitten jomman kumman henki ollut siinä hiiressä, jonka isäntä tappoi eilen illalla hiilihangolla eteisen senkin jalan juureen. (21.12.2016)

 

 

Sää on tuhruinen, mutta sekään ei ole haitta

 

Tänä aamuna meni kaksi tuntia aamukahvilla, kun piti tuijotella keittiön ikkunasta loskasäiselle Pyhäjärvelle.

Lasiverannalta puolestaan näkyy Kirkkolammelle.

Pyhäjärven ja Kirkkolammen väliseen kannakseen on puhkaistu reikä rumpusillalla.

Tämä paikka on siis ikään kuin pyhän ja kirkon risteyksessä, jotka eivät ole sama asia, mutta tässä nimenomaisessa paikassa ne virtaavat toisiinsa.

Keittiön ikkunasta saattoi katsella myös pitkin Papinniemen rantaa. Papinniemen tienhaarasta haemme nyt aina aamun lehden. Niemen nimessä oleva pappi ei välttämättä tarkoita kristillistä pappia vaan nimi lienee ollut sillä jo muinaisen suomalaisen kansanuskon aikoihin.

Onneksi tuli suoritettua hiihtäminen jo alkulomasta. Sen lisäksi, että lumet ovat huvenneet, olivat myös monot edelleen aamulla märät eilisen jäällä rämpimisen jäljiltä, vaikka olivat tuossa hyvin lämmitetyssä porstuassa kuivumassa. Siirsimme ne lämpöpuhaltimen eteen. (22.12.2016)

 

Meillä saattoi olla aatonaaton päivällinen parempi kuin jouluaaton

 

Isäntä yritti rämpiä Kirkkolammen hyhmässä ottamaan puhelimella kuvan tästä talosta Kirkkolammelta päin. Mutta keli on ollut tosi tuhruinen ja harmaa, joten taidamme jäädä nyt ilman kunnon kuvaa muistoksi oleskelustamme tässä huvilassa. Siis kuvaa huvilasta ulkoa päin.

 

Isäntä kävi säästä huolimatta tänään jopa hiihtämässäkin ja kasteli itsensä niin, että kun läksimme kävelylle hänen hiihtoreissunsa jälkeen, hän joutui kääntymään takaisin. Minä jatkon sinnikkäästi Seyriin.

 

En ollut käynyt siellä varmaan sitten sen kesän, kun oli 12-vuotias tai sinne päin. Seyrissä nimittäin oli Saimi-tädin komea kelohirsihuvila. Nyt kävelin sinne, kun satumme olemaan tässä nyt ikään kuin puolivälissä matkaa meidän mökiltä katsottuna.

 

Saimi-täti oli aikoinaan maan suurimman poikakoulun, Porvoon lyseon rehtori, ja aina kesällä ensimmäisen kerran tavattaessa hän kysyi minulta, pitkän saksan lukijalta, että was hast du in diesem Jahr in der Schule gelernt, ja siihen sitten vastattiin sillä kielellä kuin oltiin kysytty. Se oli ihan mukavaa.

 

Mutta jostain syystä huvila näytti nyt aivan pikkuruiselta! Ja veranta oltiin pistety umpeen lautaseinällä. Seyriä asuttaa nykyisin Saimin veljentytär, joka on vakituisesti vielä toistaiseksi Sveitisssä. Mervi on sympaattinen tyyppi, joka kävi katsomassa äitiäkin tässä ihan viime vuosinakin, kun äidille otliin jo tehty reisiamputaatio. Nyt he ovat rakentaneet miehensä kanssa kierrätysmateriaalista taloa huvilan yläpuoliselle mäelle. Oli niin hieno! Moisen rakentamiseksi pitää tietenkin osata... Ja Mervin mies on puuseppä. He aikovat kuulemma tulla asumaan Seyriin eläkkeelle jäätyään, ja kun eräs äitini ystävä soitteli tuossa juuri ennen tänne lähtöämme, hän kertoi olleensä Merviin yhteydessä, kun Mervi oli juuri ollut taas Suomessa.

 

Kävelyretken aikana varhaisessa iltapäivässä pilvipeitteeseen aukeni pieniä koloja, joista tulvi outoa sinistä valoa, jotain turkoosin ja koboltin sinisen välistä. Mutta liukasta oli kävellä. Aivan kirkas jää tiellä, ja päällä vettä vielä liukastimena.

 

Kävelyretken ajan meillä oli lampaan entrecote juuresten kanssa uunissa. Nautimme sen lasikuistilla. Laitoin jo joululiinan. Ostin kyseisen liinan äidille lahjaksi joskus 80-luvun lopussa, kun oli noususuhdanne ja minullakin oli olevinaan rahaa. Äiti ei ollut liinasta innoissaan. Nyt ymmärrän sen, sillä hän halusi tietenkin käyttää omia joululiinojaan, semminkin kun minä en noihin aikoihin viettänyt jouluja äidin luona. Äiti antoi liinan minulle takaisin monta vuotta sitten...

 

 

 

Ja tässä lasikuistille vievät pariovet.

 

Toivon tosiaan, että Olli ja Salla Hälvä saavat tämän huvilan nyt myydyksi. He ovat panneet tähän paljon niin rahaa kuin omaa työtäkin. Itse he asuvat Hovilan tilaa Niukkalassa biisonilaumansa lähellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä on alakerran toinen oleskeluhuone, jota minä sanon biisonihuoneeksi lattialla olevan taljan tähden, ja onpa nurkassa veistetty biisonin 'rintakuvakin', ilmeisesti jokseenkin luonnollista kokoa.

 

  

Tässä puolestaan näkymä biisonihuoneesta toiseen suuntaan, missä isäntä pötköttää telkkarin ääressä. (23.12.2016)

 

 

 

 

 

Joulua, joulua, joulua vaan...

 

 

Ollaan siis joulun vietossa Uukuniemellä porvarishuvilassa, osin siksi, että näin pääsemme käymään äidin haudalla tänä ensimmäisenä jouluna hänen tuonilmaisiin poistumisensa jälkeen, ja toiseksi siksi, että saan tuta, mitä se on 'asua' isossa, hienossa talossa. Jälkimmäinen liittyy veljeni kuoleman problematiikkaan, sillä hänhän oli jäänyt asumaan avioeronsa jälkeen yksin siihen 7-huoneiseen taloon, joka oli ollut liian iso jo heidän 4-henkiselle perheelleen.

 

Nyt on vasta jouluaatto, mutta voin todeta, että onhan tällainen lukaali ihan kiva, mutta kyllä tätä ilmankin pärjää. Joten (24.12.2016)

 

Joulumuisteloita

 

Eilen ponnistelimme kotiin Kuopioon pömpöösin porvarisjoulun vietosta Uukuniemen Vanhasta kanttorilasta. Ponnistella on oikea verbi, sillä paksussa jäässä olleet tiet olivat sään lauhtumisen seurauksena muuttuneet monttuisikis sohjo-ojiksi. Parinkymmenen kilometrin matkaa kirkolta 6-tielle taitoimme yli puoli tuntia.

Parhaat joulumuistot meillä on isännän kanssa ajoilta, kun vietimme juhlaa hankkimalla ison kasan kirjoja, vetämällä opiskelija-asuntolan solukämpän verhot kiinni ja syömällä eineslasagnea. Emme ole olleet kummankaan äidin joulupuurolla paitsi kerran, toissa jouluna, eikä äiti edes muistanut sitä viimeisenä joulunaan, niin sekaisin hän oli silloin jo yli vuosi reisiamputaation jälkeen vielä ollut. Mutta itse hän tuolloin siinä meidän läsnäollessamme huushollasi esimerkiksi lohen uuniin jne. pyörätuolista käsin. Mutta se on tosiaan ainoa aattoillallinen meidän kummankaan vanhempien tykönä sen jälkeen, kun aloimme styylailla.

Nyt olivat sitten viime joulun kummankin äidit kuolleet.

En ole yli puolivuosisataisen elämäni aikana uhrannut taloille ja tavaroille puolen ajatuksen vertaa, mutta veljeni tapettua itsensä siihen yksin asumaansa 7-huoneiseen taloon, joka oli ollut heidän nelihenkiselle perheelleenkin liian iso, olen joutunut vähän miettimään taloja. Läksin oikein vasiten miettimään niitä tuohon Uukuniemen Vanhaan kanttorilaan. Minulla oli kyllä melkoinen pino kirjoja nytkin jouluksi varattuna, mutta luin vain yhden, sillä käytin tuon yhdeksän päivää aika tarkaan pytinkien pohtimeseen. Vanhalla kanttorillalla kun on äitivainajani lapsuuden perheen tragediassa jonkinlainen osa. Kuuntelin, josko isoisäni ja tämän huijariveli hiipailisivat niissä huoneissa ja mietin kiinteistöjen psykologisia merkityksiä. Minulle niillä ei merkitystä ole, ja siksipä putosinkin kuiluun niitä veljeni talotraumoja sivusta seuratessani. Minusta ne olivat pelkästään järjettömiä, vaikka kyselinkin häneltä, menettäisikö hän esimerkiksi jäsenyyden metsästysseurassa, jos muuttaisi muualla tms. Ei kuulemma olisi menettänyt ainakaan sitä.

Tekisi mieli väittää, että talot ja tavarat ovat tärkeämpiä ekstoverteille kuin introverteille, sillä omaisuus kai sitten tuo joitain sellaisia sosiaalisia suhteita, joita muuten ei saa. Mutta äitini ja tämän vanhin sisko olivat kumpikin ulospäinsuuntautuneita ja selvisivät siitä tragediasta vallan mainiosti sairastumatta talo- ja tavarariippuvuuteen. Mutta kolmelle muulle sisarusparvesta ne karmeat tapahtumat sotien vielä seuratessa olivat trauma.

Ns. Vanhan kanttorilan lisäksi siinä meni tietysti paljon muutakin. Jaana Juvosen kirjoittamassa Uukuniemen historiassa todetaan, että vuonna 1922, kun oltiin perustettu Uukuniemen karjantarkastusyhdistys, Niukkalan kylän tuottoisin karja oli isoisälläni. Talo on edelleen pystyssä navettoineen, vaikka äiti muistaakseni väitti, että navettaa oltaisiin pätkäisity. Eli ns. Vahan kanttoriila ei ollut heidän talonsa vaan pikemminkin tämä nyttemin viranomaisten rakennustaiteellisesti merkittäväksi määrittelemä isohko arvohuvila oli heidän 'grillikotansa'.

 

Uusi varsinaisen talon omistaja tanssitti mielellään äitiäni varsinkin vanhempieni eron jälkeen, ja äiti kävi kyllä tiluksetkin useampaan kertaan katsastamassa, joskin hän totesi, että kun talo on viety niin se on viety. Tosin hän mainitsi myös, että talo ja piha ovat priimakunnossa. Muutenkin äidin suhteessa tähän Vesuun oli sama sävy kuin Sleeppareiden biisissä. Että "hiukkasen naurattaa, poikia jallittaa…" ja niin edespäin. Mutta äiti meni takuuvarmasti seurojen talon tansseihin, jos Vesu oli tulossa, Vesu kun tanssitti häntä jokaisen sellaisen pelin, jota kukaan muu ei tanssittanut.

Se oli aika veitikka, se meidän äitee. Hänen lempisananontansa kuului, että "niin katoo mainen kunnia", mikä oli hänestä jotenkin huvittavaa.

Minä olen tähän asti löytänyt herkästi vikoja isästäni. Toisin kuin äiti, jonka mielestä isä oli hyvä mies niin pitkään kuin oli. Äiti ei ollut katkera – siitä häntä ei toisaankaan voida syyttää, oli kyse mistä hänen elämänvaiheestaan hyvänsä. Vanhan kanttorilan joulussa löysin isästäni yhden hyvän puolen, ja se on se, että hän jätti mökin erossa äidille. Sitä ei siis laitettu lihoiksi, vaikka talo meidän talo tietenkin meni myyntiin. Talo…

Helvettiin talot, sanon minä.

Kiinteistöt siis selvästikin ovat väylä osallisuuteen sosiaalisessa yhteisössä. Ei taloa, ei osuutta paikkakunnan elämässä. Voidessaan pitää mökin, äiti saattoi pitää suhteensa synnyinseudulleen edes vapaa-ajan asukkaana, mikä oli hänelle tosi tärkeä juttu, vaikka hän ei suostunutkaan muuttamaan Uukuniemelle, vaikka häntä vanhemmiten houkuteltiin. Äiti oli kaupaunkilaisfriidu viimeiseen hengenvetoonsa. Mutta viimeisen hengenvedon jälkeen hän halusi päätyä Uukuniemen multiin, ja niin kävi.

Koko joulu ja sen alusviikko oli aivan absurdi. Söimme hyvin, varsinaisia courmet-ruokia. Ja joimme hyvin, joskaan emme liiaksi, ja erityisen tyytyväinen olin Pietarista tuotuun gruusialaiseen punaviiniin, jonka joimme jouluaaton päivälisellä. Määräänsä enempäähän sitä ei syö eikä juo, joten toivon, että Kuopion seinänaapurilta saatu ruotsalainen joulugloögi säilyy ensi vuoteen, sillä se pitää juoda nimeomaan jouluna. Siinä on niin mahtava 1800-lukuinen, jouluinen etiketti. Epäilemättä se on off set -painettu, mutta iso osa sen piirrosviivoista on preeglattu ikään kuin etiketti olisi kohopainotuote.

Ylipäätään nyt, kun entisen painotuotevistinnän massatekstit ovat siirtyneet sähköiseen muotoon, painettuna toteutettuihin on alettu oikeasti panostaa. Arvostan suuresti tuossa kuvassa näkyviä, Siltalan kustantaman Celinen Linnasta linnaan -teoksen suojapaperia ja sidosasua. Suojapaperi on painettu läpivärjätylle paperille yhdellä off set -värillä ja lisänä on iso foliointi. Tuo foliointi on niin iso, että se on vaatinut aika mahtavan puristuksen, joten kiinnostaisi, missä se on toteutettu. Päällyspaperin on suunnitellut Marja-Leena Muukka. Sidoksessa on sileä ylivetopaperi, mitä arvostan myös – yleensähän niihin survotaan joitain mauttomia liinamartiointeja.

Mutta uusissakin tekniikoissa on hyviä. Aika näppärä tuon naapurin painon Tuovisen joululahjakalenteri, jonka kansilehti on toteutettu digitaalipainossa valkoisella värillä. Himottaisi kokeilla tuota off set -painettujen kuvien päälle…

Sinä saman joulunseutuna, kun olin ostanut Stockmannilta äidille sen kuuluisan pröystäilevän pöytäliinan, josta äiti ei pitänyt, olin ensimmäisen kerran kiinnittänyt huomiota po. kauppaliikkeessä myynnissä olleeseen Neuhausin suklaaseen, joka maksoi muistakseni 50 mk pieni, neljän konvehdin rasia. En tosiaankaan ostanut. Mutta nyt sain pömpöösinä Vanhan kanttorilan jouluna sitä ison rasillisen joululahjaksi. Kuvasin osan rasiaa, mutta omatekoisten pipareiden ja Emma-tädin punapoimintaliinan kanssa. Ettei totuus unohtuisi.

Tuo pöytäliina oli meillä siis mukana muistuttamassa, että "niin katoo mainen kunnia". Parasta tuossa liinassa on se, että se on tavattoman taitavasti kudottu eri värisistä pellavista, toisin sanoen jämälangoista. Raidat on sovitettu niin, että vaatii melkoista tarkkaavaisuutta havaita, että punapoimintaraitojen väleissä on eri tummusia alueita. Liina oli meillä kotona aikoinaan tapaninpäivän liinana, kun valkoinen juhlaliina oli jo sotkettu. Välillä se oli mökillä seinällä. Sitten äiti toi sen taas kaupunkiin, ja olin laittanut sen hänelle pöydälle hänen viimeiseksi jääneeksi joulukseen. Kun kävimme tyhjentämässä äidin jääkaapin yms. hänen kuoltuaan, kääräisin tuohon liinaan äidistä tekemäni muotokuvan kantaakseni sen siinä pois.

Mietiskelinkin joulunseutuna esimerkiksi Grimmin satua Hannu ja Kerttu. Se kertoo ahneudesta. Halusta pröystäillä, saada aina vain enemmän. Me nyt vähän pröystäilimme, mutta mietin Hannua ja Kerttua jopa tehden piparkakkutalon. Tai -tsasounan.

Kaikki oli tänä jouluna ylen symbolista. Esimerkiksi nämä huopapieksut. Lahjan antaja ei ole voinut mitenkään tietää, että minulla oli huopasaappaat myös sillon, kun elämässäni edellisen kerran oli pitkät ajat hirveitä syövereitä mutta myös tosi hienoja juttuja. Niin kuin nyt viimeisen puolentoista vuoden aikanakin.

Alemmassa kuvassa ovatkin kinttuni eräästä ensimmäisen opiskeluvuoden ryhmäkuvasta. Kuviollinen osa huopasaappaiden yläreunassa ei kuulu itse saappaisiin, vaan olin neulonut nimenomaan näitä saappaita varten tuollaiset sukat. Kuvion oli itse designannut.

 

 



Kuvio on selvästi syöpynyt sen elämänvaiheen painosta syvälle sieluuni, sillä parikymmentä vuotta myöhemmin tein tällaisen pikkumaton, joka on edelleen meillä eteisen kynnysmattona. Tajusin tämän yhtäläisyyden vasta tänään.

Ja nyt on taas huopasaappaat.

Kun olimme loman loputtua kääntyneet Vanhan kanttorilan pihatieltä Uukuniemen tielle, isäntä sanoi, että tänne me emme sitten enää koskaan tule.

Emme niin. Eli jos kylällä on spekuloitu jotain pitkälle menevää sen huvilan vuokraamisestani, niin kannattaa unohtaa ne jutut. Minä vuokrasin sen mietiskelläkseni tämä ainoan kerran elämässäni taloja ja tavaroita ja käydäkseni äidin haudalla tänä ensimmäisenä jouluna hänen kuolemastaan. Minulle riittää hyvin se sähkötön lautamökki Sirkeellä, semminkin kun meillä on tätä nykyä niin vähän aikaa oleskella sielläkään. Ja sitä paitsi "niin katoo mainen kunnia".

Pelkäsin, että alan parkua haudalla jouluaattona. Olimme käyneet viemässä kaksi kynttilää ja kasveja jo tullessamme Uukuniemelle, mutta se tapahtui aika nopeasti. Jouluaattona otimme paremmin aikaa. Isäntä raivasi lumen alta esiin myös äidin vanhempien hautakiven. Mutta minua ei itkettänyt lainkaan, vaikka olimme tulleet paikalle poikeuksellisesti autolla, että pääsen autoon pillittämään, jos tarve vaatii.

Veimme kynttilän myös Jäskeläisen Erkin haudalle. Erkki oli autellut meitä, kun pikkumökin takana alkoi rinne sortua, ja ennen kaikkea hän oli haudannut meidän koiramme Dingen. Joka siis sekin on haudattu Uukuniemelle. Mökin taakse. Erkillä, tällä vaatimattomalla, ystävällisellä sielulla, olikin kivensä edessä, vieressä ja päällä paljon kynttilöitä palamassa.

Siinä siis meni se joulu. Ja vähän pääsiäinenkin, sillä sään lämmettyä pajunkisat olivat puhjenneet. Kun kävimme toissapäivänä eli joulupäivänä mökillä hakemassa muovirasioita yli jääneiden ruokien pakkaamiseen, pääsimme sinne mukavasti kävellen tietä pitkin, vaikka vasta olimme hiihtäneet sinne umpihangessa. Pari päivää aikaisemmin verannalla ja pihan kiinteiden pöytien ja penkien päällä oli puolimetriset kinokset. Nyt piha oli aivan paljas, ruohokin viheriöi. Sen kun olisi ruvennut grillaamaan.

Kun palasimme kotiin Kuopioon, täällä odotti hauskaa joulupostia. Painotuotteet ovat nyt hauskempia, kun massat ovat häipyneet sen tekniikan piiristä, ja sama pätee joulupostiin: kun joulukortteja ei enää lähetetä kuin niille, joille tosiaan halutaan, ne ovat paljon ilahduttavampia. Joskushan niitä ostettiin hirveä mälli, ja laulaussakin sanottiin, että pidä listaa niistä, jotka lähettävät joulukortin…

Piparkakkutsasouna säilyi ehjänä aina siihen asti, kun tavaroita alettiin purkaa Kuopion päässä omalla parkkipaikalla. Silloin siitä sitten napsahti risti poikki, mistä sain hyvän tekosyyn kokeilla tehdä sipulitornia marsipaanista.

 

Mitä siihen oikeaan 'piparkakkutaloon', Vanhaan kanttorilaan, tulee, arvostan suuresti sitä, että Hälvän Olli on laittanut sen kuntoon. Jos ihmisellä on rahaa ja kotiseuturakkautta, parasta, mitä hän voi tehdä, on pitää kunnossa seudun arvokiinteistöjä. Talo on nyt myynnissä, ja toivon, että sille löytyy yhtä hyvä uusi omistaja kuin on nykyinenkin. Ja jos on olemassa joku Jumala tai jotain sellaista, toivon, että hän lukee Ollille ansioksi erikseen vielä senkin, että Ollin kunnostetua sen huvilan minä saatoin viettää siellä tämän oudon joulun. Olen siis kovasti kiitollinen. (27.12.2016)