Joulupukin kannanottoja

Vuoden vaihteen lähestyessä sitä rupeaa taas miettimään, miten kaikki on mennyt ja miten mahtaa mennä jatkossa.

Jouluaattoiltana äiti oli meillä syömässä, ja kun isäntä oli vienyt hänet invataksilla kotiin, pakkasimme ruoat autoon ja läksimme ajelemaan Suonenjoelle. Minä olenkin maailman ainoa autoiluneurootikko, joka saatan viettää jouluyön auton ratissa. Isäntä onnistuu jotenkin kieltäytymään täysin autolla ajamisesta, mikä on mielestäni mysteeri.

Minua vähän spennasi, missä kunnossa ovat matkan viimeiset 15 km, samoin kun se, miten pääsemme pihaan, kun pihaa ei ole aurattu mutta tietä on. Tie oli kohtalaisessa kunnossa, ja oli mukavaa katsella auton lyhtyjen valossa vahvassa tykkylumessa tien ylle kaartuvia puita. Mutta pihaan pääsyn kanssa oli juuri niin kuin arvelinkin, mutta otin vähän vauhtia siinä toivossa, että saisin auton edes (yllättävän) matalan aurausvallin yli pois ajotieltä. Ja näin kävi. Perille en sitä saanut vaan auto juuttui lumeen.

Pääsimme siinä siis jouluyön lumitöihin. Siinä tuli mukavan lämmin, mikä oli hyvä, sillä sisätiloissa oli 6 asteetta, tosin plussaa, mutta olisi voinut olla miinustakin. Nukuimme päällysvaatteet päällä ja otimme yläkaapista lisätäkit. Mainittakoon, ettei tämä ole mitenkään erikoista meidän perheessä, vaan tilanne on usein vastaavanlainen, kun menemme vaikkapa pääsiäiseksi mökille, paitsi että täällä Suonenjoella on sentään sisävessa ja juokseva vesi.

Tässä joulussa on jotenkin jonkinlaista lopun tuntua.

Ennen joulua kävimme erään äidin ystävän kanssa hakemassa äidin verkkokomerosta hänen sähkökynttelikkönsä ja joulukoristeensa. Äitihän on viettänyt tässä aika monta joulua sairaalassa, joten ne olivat siellä vuosien takaisen muutton jäljiltä. Toimme myös laatikon, jossa luki 'kynttilöitä', vaikka äidin senioriasunnossa on kiellettyä polttaa kynttilöitä. Kun kävin ennen aattoa viimeisen kerran äidillä, äiti käski minun ottaa siitä laatikosta kynttilöitä, jos tarvitsin.

Laatikossa oli kynttilä, jonka äiti oli saanut joululahjaksi Emma-täditään niinä kauheina vuosina - en tiedä tarkkaa vuosilukua, mutta sotavuosina tai ihan ensimmäisinä, joina oli rauha. Äiti oli Emma-tätinsä hoivissa, sillä hän oli menettänyt molemmat vanhempansa. Kynttilässä on kyljessä pikkuinen ikään kuin luola ja siinä Jeesus-lapsi. Siihen kuului pieni metallinen jalusta, mutta sitä ei näkynyt laatikossa. Kynttilä oli ollut lapsuuteni vakituista jouluvarustusta, mutta nyt äiti ei ollut ottanut sitä esille, vaikka olikin ottanut laatikosta joitain kynttilöitä ikään kuin koristeeksi.

Otin laatikosta mm. pitkät kynttilät, jotka olin tuonut äidille lähes neljännesvuosisata sitten Puolasta. Niissä oli ollut silloin erikoinen, vähän huurteisenoloinen pinta. Pinta oli menettänyt olemustaan vuosien saatossa. Olemme polttaneet niitä nyt täällä Suonenjoella. Kyllä neljännesvuosisadan ikäiset kynttilät jo joutavat polttaa pois.

Meillä on muuten ollut melko arkinen joulu, mikä ei sekään ole kovin uutta. Ensimmäiset näistä isännän kanssa yhteisistä joulusta vietimme minimaalisella määräällä joulua, eli hommasimme maksaimaalisen määrän kirjoja ja söimme eineslasagnea.

Jossain vaiheessa huomasimme, että olimme ilmeisesti jotenkin pärjäneet elämässä ja ihmisetkin kai tykkäsivät meistä, koskapa olimme päätyneet silloisen kotikaupunkimme ensimmäisiksi vihreiden kaupunginvaltuutetuiksi. Rupesimme siinä vähän kerrassaan lisäämään joulunviettoa. Yhtenä jouluna paistoimme vallan kalkkunan ja täytimme sen jollain ihmeellisellä kastanjamössöllä. Siitä ei hyvä seurannut, sillä olin jättänyt kalkkunanrasvan lattialle kattilaan jäähtymään, mistä koira hotkaisi huomaamattani koko kattilallisen. En muista, jouduimmeko jo heti silloin aattona vai vasta joulupäivänä viemään sen eläinlääkäriin. Muka viisastuneina ostimme seuraavana jouluna rehellisen kinkun, luun ja kaikki, mistä ei seurannut yhtään sen parempaa, sillä koira onnistui varotoimista huolimatta syömään sen luun ja se piti viedä taas lääkäriin, sillä luun paloja oli juuttunut sen elimistöön.

 

Eli ei ole viisasta meidän viettää liian jouluista joulua.

Koiramme oli silloin rodultaan hyvin harvinainen - bichon friseitä oli tuolloin maassa tasan 72 kpl. Nythän se on varmaan Suomen yleisin koirarotu. Jotkut suhtautuivat kyynisesti koiravalintamme. Yksikin sikäläinen biologianopettaja oli sitä mieltä, ettei se oikeastaan ollut edes koira, varsinkaan kun sillä oli meidän perheessämme ihmisoikeudet eli se sai tehdä kotonaan aivan mitä halusi niin kuin teimme itsekin. Tuon biologianopettajan mielestä ainoa lajityypillinen piirre koirassamme oli se, että se hautasi maksalaatikkoa sohvaan. Mutta me emme olleet suoranaisesti valinneet sitä koiraa. Kasvattaja oli tuonut sen Englannista hienoksi siitoskoiraksi, mutta sille olikin tullut alapurenta, joten se oltaisiin piikitetty päiviltä, ellei joku - niin kuin me - olisi ottanut sitä.

Nyt meillä ei ole vuosikymmeniin ollut kinkkua eikä kalkkunaa vaan pikkuinen kinkkurulla. Äidin mieliksi oli nyt laatikoita. Muuten ruoka on ollut tavallista. Tänään esimerkiksi paistoin loput perunat pannulla sipulin kanssa. Joskus olen ostanut jouluksi juustoja, viikunoita, kirsikkahilloa, jotain ihmeellistä ranskalaista maksapateeta ja leiponut kaiken maailman merkillisyyksiä kuten baskilaista joulukakkua. Tänään söimme juustoja jälkiruoaksi sen johdosta, että olimme saaneet niitä joululahjaksi. Punaviini olisi ollut jotain halpaa laatikkoviiniä, ellei parempaa olisi tullut pukinkontista. Olemme kiitollisia lahjoittajalle. Suklaata söimme ensimmäiset palat tämän joulun laskuun äsken - eli ei mene nykyisin jouluna enää suklaatakaan meidän huushollissa.

Olemme H:n kanssa tehneet yhdessä viisi pitkähköä Kiinan-matkaa, ja olemme tässä laatineet aikamme kuluksi jonkinlaista kertausta niistä, sillä olemme päättäneet, että Kiinan matkat loppuivat viime syksyiseen. Olen käsitellyt kuvia, ja se on hidasta, sillä kuvat on otettu taskunmahtuvilla lelukameroilla, jotka tarkentavat ja valottavat oman mielensä mukaan, syväterävyys on saattumanvareinen ja kaikkien rakennusten seinä kaartuvat. Olin päättänyt, etten hanki tässä elämässä enää uutta järjestelmäkameraa, sillä jos joku haluaa minun ottavan kunnollisia kuvia, tämä joku kyllä järjestää minulle haluamisensa kuvien vaatiman kaluston. Filmiaikoihin meidän taloudessamme oli kaksi järjestelmäkameraa. Tämä oli niitä aikoja, kun kuvittelin tekeväni jotin v***n taidetta. Ja silloinkin siis oli vain kaksi, molemmat vain kinofilmikameroita.

Suurennuskonetta minulla ei omassa omistuksessani ollut, sillä niitä oli riittävästi käytössä paitsi ensin siinä paikassa, missä opiskelin, sittemmin myös kameraseuroissa. Kotiin ajautui suurennuskone vasta sitten, kun tein enää vain lehtikuvia, eikä sekään ollut oma vaan yhden veljeni kaverin edesmenneen mummon vanha suurennuskone. Se on meillä vieläkin viemässä tilaa verkkokomerossa, ja olen pitkään harkinnut yhteydenottoa tuohon veljeni kaveriin, että saisin palautetuksi sen laitteen laillisille omistajilleen. Yhteyden saaminen olisi kyllä ihan helppoa, sillä tiedän tuon Olli Vapalahden olevan tätä nykyä Helsingin yliopistossa jonkun lääketieteen alan professorina. Kun hän väitteli, olin oikein opettelevinani sen lääketieteen alan nimen - se oli 'zoonöösivirologia' tai jotain sinne päin.

Nyt sitten sain joulupukilta digitaalisen järjestelmäkameran. Eilen en jouluyön rasituksilta jaksanut perehtyä siihen, mutta tänään olen rämpinyt lähipusikossa nautiskelmassa siitä, että täysin manuaalisesti(kin) toimiva kamera tarkentuu mihin halutaan, ja valotusajat ja aukot voi vedellä niin äärimmilleen kuin kone sietää ja tarve vaatii.

En tiedä, pitääköhän minun taas ryhtyä valokuvaamiseen. Ei taiteeseen, vaan kelvolliseen käyttökuvaan. Yksi tonttu nimittäin toimitti minulle Pentti Sammallahden retrospektiivisen teoksen nimeltä täällä kaukana vuodelta 2012. Sammallahden kuvat kylläkin ovat taidetta, mutta lajiaan sellaisia, että vastaavat meikäläisen makutottumuksia. Kuvat ovat lyyrisiä, mutta samalla ankaran faktapitoisia ja etenkin ankaran oikeaoppisesti sommiteltuja. Sammallahti on kiinnostunut vieraista kulttuureista kuten tässä itse kukin, vaikkakin hänen kiinnostuksensa painopiste on erilainen kuin minun. Hänen kuvissaan on päällekkäisiä, toisiinsa risteäviä elämiä.

 

Muista valokuvaajista poiketen Sammallahti on ollut kiinnostunut kuviensa painattamisesta. Valokuvaajat yleensä kykenevät vain natkuttamaan siitä, että nyt ei painosta toistu se eikä tämä, mikä on aivan oma älyllisen epärehellisyyden lajinsa, sillä ei pidä natkuttaa mistään sellaisesta, mitä ei itse kykene tekemään paremmin, ja harvapa valokuvaaja osaa painaa off set -koneella. Valokuvaajat eivät osaa edes käsitellä omia kuviaan painotyötä varten, mikä puolestaan ei ole edes pelkkää älyllistä epärehellisyyttä vaan silkkaa häpeämättömyyttä. Olen perskohtaisesti nähnyt Sammallahden off set -painokoneen ääressä. Takavuosina hän väsäsi itse jopa omat rasterinsa. Eli Sammallahden kuvat eivät ole vain paljaalla silmällä katsottavia. Jahka pääsen tässä oman työpöydän ääreen Kuopioon, rupean kyyläämään niitä luupilla. Ja tämä on Sammallahden kuvien sellainen taso, jolle valokuvauksen ammattilanenkaan ei helposti ulotu, ellei sitten ole opiskellut myös graafista tekniikkaa asiakseen.

Niinpä niin. En usko, että tulevana vuonna mikään on niin kuin on ollut vielä tänä vuonna. Pitää nollata kaikki. Jotain uutta varmaan tulee tilalle, mutta se ei tule olemaan mitään sellaista, mihin on totuttu. Voi myös olla, että menetetään kaikki. (26.12.2014)