Käsityön uusia merkityksiä

Taito 2/2019

Olen Suonenjoen kirjastossa, joka on erinomainen kirjasto. Tavanomaisemman uutuudet eivät lle vain suoraan hyllyssä vaan erikseen esillä. Tilat ovat valoisat ja nojatuolit paremmat kuin Kuopiossa, mutta olen tällä hetkellä ainoa asiakas. Ja täällä vietän nyt aikaani, kun auto on taas huollossa. Tällä kertaa ihan odotettu juttu. Jakohihnan ja öljyn vaihto.

 
Lainattuna epämääräisen kasan kirjoja istun nyt väliaikaisessa aikakauslehtilukusalissa, ja olen juuri käynyt läpi Taito-lehden viimeisimmän numeron. En ole välleen seurannut sitä, ja se on kyllä sitten viime lukeman luonut nahkansa. Lopetin lehden lukemisen, kun se oli tavanomaista korkeakäsityötaidollista asiaa numerosta toiseen, mitä arvostan kyllä sitäkin, mutta nyt ilmestyneessä numerossa oli useammassakin jutussa käsityön merkitysten uudenlaista kartoitusta, mitä olen itsekin vaatimattomalla panoksellani tehnyt, kun olen kutonut jätelankahuiveja sun muuta. Viimeimmäksi olen tehnyt puretusta puuvillaneulepaidasta timanttipyyhesarjan.
 
Olen pitkään miettinyt nypläämisen merkitystä. Siitä tuli muoti joskus 50-luvulla. Olen äidin jäämistöä tutkiessani ihmetellyt, ettei niitä pitsejä tehty oikein mihinkään. Ne olivat pikkuruisia pitsiliinoja tai reunapitsejä, ja viimemainittujakin tehtiin mieluummin virkkaamalla. Joten mikä oli homman pointti?
 
Ilmeisesti ei mikään muu kuin jotain hirmuisen hienoa, jonka saattoi itse tehdä.
 
Tässä Taito-lehden numerossa on Marjatta Hietaniemen juttu periaatteessa torchon-pitstä, eli nyplätystä ranskalaisperäisestä rättipitsistä, jonka nimi perustuu sille, että tällaista pitsiä tehtiin astiapyyhkeiden sun muiden reunoihin. Jutun varsinaisena aiheena ovat tätä pitsiä uudella tavalla käyttävät Katrina Salo ja Tarmo Thorström, ja tässä on kyllä ideaa, paitsi että minä käyttäisin pitsiä tietenkin vähän eri funktionsa. Mutta silti.
 
Toinen mielenkiintoinen on Sonja Karlssonin juttu on parsimisessa. Idea on ehkä uusi vain miellä Suomessa. Parsiminen oli uudessa kunniassa jo vuosikymmen sitten Briteissä, kun The Idler ja sen perustaja Tom Hodgkinson alkoivat pitää siitä Lontoossa kursseja samalla kun esimerkiksi kalligrafiasta ja valkokirjailusta. Tässä jutussa todetaan Jenni Pouhakan suulla, että että parsimukset saavat näkyä. Selvä se. Sillähän osoittaa olevansa ihminen, jonka mielestä vaatteita ei pidä heittää kaatopaikalle heti, kun niihin ilmestyy joku reikä. Niin kuin ei pidä. Ja tällainen omalla olemuksellaan viestittäminen on mielestäni parempaa kuin someälämölöttäminen. Jutussa käsitellään muutenkin vaatteiden liian lyhyttä kiertoa. (6.5.2019)