Kaikki kuolevat

...jopa Jörn Donner.

Olen sortannut tavaroita isävainajani asunnossa. Nämä kierrätyskeskukseen, nämä lasinkeräykseen, nämä ovat ongelmajätettä…

Taannon luin kirjan, jossa oli Arto Lapin runo ja siinä pätkä, jossa todettiin jotain sinnepäin, että kuolemansyy selvisi, mutta miksi henkilö eli. Minä en usko, että ihmiset elävät erityisemmin mistään syystä, mutta on se jotenkin traagista, kun toteaa, että tämän ihmisen elämä oli nyt tässä.

Siis hänen elämänsä se osa, johon hän pääsee elävänä ihmisenä vaikuttamaan. Ihminen jatkaa vaikuttamistaan maailmaan vielä pitkät, pitkät ajat kuolemansa jälkeen…Isän vaikutus on ollut todella pitkä ja vielä pitkään jatkuu. Itse toivon kykeneväni päästämään jälkeeni jäävät vähemmällä. Ja luojan lykky on, että minulla jälkeenjääviä ei edes ole.

Vanhempieni ero oli hirmuinen, ja osuutensa siihen oli vanhempieni itsensä lisäksi kyllä myös 1970-luvulla, jonka psykohistoriasta ei ole ainakaan minua vastaan tullut vielä yhtään tutkimusta. Isän ei oltu oletettu säilyttäneen itsellään yhtään kuvaa, jossa on äiti – äiti kyllä säilytti kaikki kuvat isästä, jotka vain isän kynsistä selvisivät – mutta yhden vanhan tietosanakirjan välistä pullahti nyt oheinen valokuva. Se esittää vanhempiani ja minua.

Keittiön yläkaapin ylintä hyllyä tyhjentäessäni en nähnyt ihan perälle tavalliselta keittiöjakkaralta vaan jouduin kallistamaan irtohyllyä. Sieltäpä putosi lahtelaisen kultasepänliikkeen kotelo, josta vierivät lattialle oheiset sormukset sekä pieni riipus ilman ketjua. Riipusta en ollut nähnyt koskaan ennen, joten äidin se tuskin on ollut. Sitä paitsi äidin isältä saamat korut jäivät erossa äidille siinä tarkoituksessa, että me ne perisimme. Sormuksista toisessa on vanhempieni nimikirjaimet, mutta toisessa lukee Kosti ja päiväyksenä on 6/7 18. Ei aavistustakaan, kuka on tämä sisällissodan jälkeen kesällä kihlautunut Kosti puhumattakaan siitä, miksi isällä on ollut hänen sormuksensa keittiön pikkukaapin ylähyllyn perimmäisessä nurkassa piilossa.

 

Yksi selitys voi liittyä siihen, että mummoni oli vuonna 1918 17-vuotias, mikä oli niihin aikoihin normaali ikä mennä kihloihin. Loppupelissä mummoni meni naimisiin ihan erinimisen tyypin kanssa kymmenen vuotta myöhemmin eli senaikaisten käsitysten mukaan yksiselitteisesti vanhanpiian iässä, ja silloinkin niin sanotusti pakosta.

 

En malttanut olla laittamatta kuvaan tuota kynää, niin 70-lukuista! Muistan ne niin hyvin! Isällä oli kirjoituspöydän laatikossa näitä vielä monta kappaletta. (29.1.2020)

 

 

...jopa Jörn Donner

 

Valtakunnan virallinen nuori vihainen mies kuoli eilen vanhuuteen. Tai keuhkosairauteen, mutta jos muutamaa päivää vaille 87-vuotiaana kuolee, vanhuutta se tosiasiassa on. Olin kuitenkin jo ennättänyt luulla, että Jörn Donner on ikuinen.

Mitä aiemmin mainittuihin yläkaapin perukoiden koruihin tulee, isän omaa kihlasormusta lukuunottamatta ne liittyvät varmaan isän äitiin, joka kuoli samana kesänä kun vanhempieni ero astui voimaan. Isä oli vain pistänyt kaikki kerralla samaan lootaan.

Elämä jatkuu. Tai kuolema. (31.1.2020)

 

 

Tuhkapyörre uurnalehdossa?

 

Ei hätää. Isävainajani se vain suuttui Kuopion Vanhalla hautausmaalla, kun hänen mattonsa oli joutunut samaan huoneeseen äitivainaani huonekalujen kanssa.

 

Kun reilu kuukausi sitten piipahdimme täällä Suonenjoella viimeksi, meitä kohtasi katastrofi: jyrsijäestimemme olivat jääneet huolimattomasti asennetuiksi, ja myyrät olivat rellestäneet jopa makuuhuoneessa ja ottaneet saman tien muuallakin tavanomaista enemmän iloa irti elämästä. Olimme vain yhden yönseudun, ja se kului siihen, että pesukone lauloi, kun kaikki petivaatteet, sängynpeitot, tyynyt, torkkupeitot ja kaiken kaikkiaan kaikki teksiilit oli pakko pestä. Olohuoneen/tuvan omatekemäni vaalea matto, niin iso, että se on kudottu kaksilla polkusimilla, omillaan molemmissa laidoissa, oli täynnänsä punaisia hiirenpissejä.

Minähän en tunnetusti sisusta. Tavarat eivät pyöritä minua vaan se olen minä kun kierrätän tavaroita, ja jos se ei tavaroille tai markkinataloudelle sovi, hypätkööt järveen. Siispä kun viime viikonloppuna tyhjensimme siskoni kanssa isävainajani kämppää, otin sieltä ison maton, joka ei kylläkään vastaa minun makutottumuksiani (teollisesti valmistettu 'itämainen'), mutta olipahan nyt iso matto. Kun eilen illalla tulimme tänne Suonenjoelle, oli kyllä helmikuisiksi aika oudot maisemat, mutta sen verran pakkashankea löytyi, että pääsimme mäiskimään siihen sekä omatekemääni hiirenpiisimää että isältä perittyä mattoa.

Kun olimme käyttäneet illan imuroimiseen ja lattian luuttuamiseen, laitoimme isän maton paikoilleen siihen äidiltä perityn sohvakaluston sekaan. Niin että jos Kuopion Vanhan hautausmaan uurnalehdossa on viime yönä ollut levotonta, se oli isäni. Äitivainaa ei varmaan ollut moksiskaan, ehkä vähän nauraa kihersi kavereineen paratiisissa, mutta isä on kyllä ottanut pulttia!

Kas, se isän matto sopi kuin nenä naamaan äidin vanhan roosan väristen mööpelien kanssa, koskapa sen hallitseva väri oli piirulleen sama vanha roosa.

Buddhalaisuuden mukaan kaikki on maailmassa yhtä ja samaa, ja viimeistään sen kuulemma huomaa kuolemassa. Jopa minun vanhempanikin ovat muuttuneet samaksi kuoltuaan, samaksi vanhaksi roosaksi – karjalaissyntynen äitini, hämäläinen isäni, savolaisen korpikommunistin kuolinmökissä. (21.2.2020)