Kakkua sivakoinnilla

Sulattelemme tämän kakun hiihtämällä riittävästi.

Meillä on meneillään jokavuotinen reilun puolen viikon merkkipäiväputki, jota olemme paenneet metsään. Koska isännällä on nyt isot lukemat lasissa, hän sai tämän päivän töistä vapaaksi, mikä edisti metsään pakenemista. Samassa putkessa on mm. hääpäivä, jonka ajoituksen rationalisoinnista meille on huvittuneina huomauteltu. Mutta isännän suvussa on perinteisesti rationalisoitu hääpäivät. Hänen isoisänsä ajoitti naimisiinmenonsa päivämäärään 17.7.1919, joka on kuulemma sama päivä, jona astui voimaan Suomen perustuslaki. (PS. Alkujaan tässä oli virhe, kun olin sotkenut 17 ja 19 paikat, mistä Tommi Ushanov minua vaivautui oikaisemaan: "Suomen hallitusmuoto ei astunut voimaan 19.7.1917 vaan 17.7.1919. Vielä heinäkuussa 1917 Suomi kuului tietenkin (lyhytikäiseksi jääneeseen) Venäjän tasavaltaan, ja maan korkeimpana lakina oli edelleen Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuoto, kuten oli ollut jo säätämisestään saakka.")

Oltiin päätetty, ettei tehdä merkkipäivien hyväksi sitäkään vähää, mitä normaalisti, tänä onnettomana vuonna, kun täyttyvät ensimmäiset vuodet lopuistakin viime aikojen kuolemantapauksista, mutta päädyin leipomaan kakun, koskapa muistin nähneeni yhdessä keittokirjassani reseptin nimeltä 'Vanhan pappilan mansikkasuklaakakku'. Mansikka sopii mansikkatilallisen pojalle, ja 'vanhasta pappilasta' tulee mieleen Vanha kanttorila, mikä liippaa likeltä minua.

Resepti osoittautui tarkemmassa tarkastelussa tappavaksi. Olisi pitänyt olla puoli litraa kermaa. Korvasin siitä kaksi kolmasosaa rahkalla. En laittanut sokeria enkä suklaatakaan niin paljon kuin käskettiin.

Olin ostanut valkoista marsipaania suuren luokan piparkakkutsasounani tornia varten, mistä sitä oli reilunkinlaisesti jäänyt oli. Sain siitä värjättyä karamellivärillä pinkkiä ja vihreää. Ja askartelin oheisen kuvan marsipaaniruusut.

Äitini olisi arvostanut näitä, samoin anoppi. Isäntä kysyi vain, että saako hän syödä ne. Vastaus oli, että saa – pakkohan ne on syödä.

Isäntä on kyllä oikeassa. Marsipaanin värjääminen ja siitä ruusujen muovaileminen on jotakuinkin järjettömintä toimintaa maailmassa. Mutta jo vuosikymmeniä sitten, pitkään ongelmaa pohdittuani tajusin, miksi kitschiä tehdään. Oivallus tapahtui, kun väsäsin keramiikasta juustokupuja, joihin tein nupiksi pikkuisen hiiren, ja kupu koostui ikään kuin vadelmapuskasta, jonka latvassa hiiri kököttää. Muotoilin pikkutarkasti vadelmanlehdet ruoteineen, käpsirtymineen, puskan oksineen, jokaikisen vadelman kantasuikeroineen, hiiren silmineen, häntineen, korvineen, hyvä, etten viiksineen. Se sitten oli ihanaa! Tein niitä juusokupuja suorastaan kaksi. Toisen pidin itse, toista yritin lahjoittaa äidille, mutta tämän mielestä oli parempi antaa se tädilleni Liisalle syntymäpäivälahjaksi. Äidillä oli ennestään aika paljon noita sörvellyksiäni…

Eli kitsciä ei tehdä siksi, että se olisi kenekään mielestä mitenkään jaloa tai tarpeellista vaan siksi, että sen tekeminen on niin kivaa. Kitschin tekeminen oikein kihelmöi aivoissa, vähän kuin hieroisi cortexia.

Kitsciä ei kuitenkaan voi määrätä psykiatriseksi hoidoksi, sillä se saattaa assosioitua idylleihin. Ja idyllit ovat vaarallisia, sillä niissä käärmeet lihovat valtaviksi pedoiksi.

Kunhan aamupäivän kestänyt sähkökatkos loppui – arvostan sähkönjakelufirmaa, joka oli ilmoittanut asiasta kustinpostilla etukäteen, ei siis millään joutavanpäiväisellä sähköpostilla tai tekstiviestillä, jotka vetäistään roskakoriin heti, kun nähdään, että ne tulevat kaupalliselta toimijalta, sikäli kun ne ylipäätään sivuuttavat roskapostisuotimet – keitimme syntymäpäiväkakkukahvit.

Nyt sulattelemme, ja sitten lähdemme, sivakointisesonki kun on, hiihtämään. (3.2.2017)