Kankurin orsilta 2016/2017

Kutoessa saa jotain aikaiseksi samalla kun aivot askaroivat muissa, usein miten käytännön elämän kannalta hyödyttömissä, asioissa.

Saori

Kankuri on ollut toista viikoa kylällä kutomassa.

Oheinen tuotos on peräisin viime viikonlopulta, ja kyseessä on saori-nimisellä tekniikalla tehty huivi. Tekniikka on olevinaan japanilaisperäinen, ja ainakin googletettujen tietojen mukaan sillä tarkoitetaan tietynlaisella lankojen ristikkäin heittämisellä aikaansaatavaa kuviointia. Näin on toimittu oheisen kuvan huivin kuvioissa. Huhujen mukaan saorissa olisi joitain zen-painotuksiakin, eli asiaan kuuluisi luottaminen sattumaan, mikä käytännössä tarkoittaa, että loimien väliin heitellään millaista lankaa sattuu. Tässäkin on vähän joka lajia, lähinnä kuitenkin keinokuitu- ja puuvillalankoja.

Tässä nimenomaisessa eksemplaarissa idea on kuitenkin melkeinpä enemmän hauskassa loimessa, jonka täkäläisen kansalaisopiston ohjaaja Merja Hyvärinen on laittanut opiston yksiin kangaspuihin. Loimessa nimittäin on jo itsessään sekaisin yhtä jos toista, ei vain materiaaleja vaan jopa reilusti erilaisia langantiheyksiä, ja monet ovat kutoneet tällä loimella ihan vain yksivärisesti eli eivät saorina lainkaan.

Toisella aivopuoliskolla olen mietinyt tapahtumia Wikileaks-kirjassa, josta viimeksi kirjoitin. Kirjassa kuvattiin episodi, jossa Domscheit-Berg yrittää saada toimimaan Assangen sulkeman serverin, jolta käsin toimi Wikileaksin sähköposti. Hän matkusti paikkakunnalle, jolla palvelin sijaitsi – Wikileaksin palvelimia oli ripoteltuna ja on varmaan edellenkin sinne sun tänne pitkin maailmaa, ja Domscheit-Berg oli itse mukana, kun tätä tehtiin. Pojat yksinkertaisesti vain olivat ajelleet autolla ympäriinsä niitä pystyttelemässä. Domscheit-Berg epäonnistui ed. serverin sulkemisessa. Eli Assange onnistui mainiosti hoitamaan hommiaan, vaikka oli pidätettynä, ja episodi asettaa Domscheit-Bergin aika omituiseen valoon. Kirjassa ei kyetty selittämään ainakan minulle ymmärrettävällä tavalla, miksi Domscheit-Berg halusi niin vimmatusti saada sen serverin toimimaan eikä sitä, miksi Assange oikeastaan oli sen sulkenut (paitsi siksi, ettei sen sijaintia päästäisi liikenteen perusteella jäljittämään).

Ihmetyttää myös, miksi Ruotsi nosti Assangen kondominkäyttämättömyydestä sellaisen kohun. Se tietenkin on vakava asia. Se on vakava etenkin pohjoismaisesti, mutta jos moinen olisi tapahtunut katolisessa maailman osassa, esimerkiksi Italiassa, se olisi ollut suuri hyve. Kohu nostettiin kuitenkin maailmanlaajuisesti. Eli mitä Assange tietää Ruotista tai sen intesseihin kuuluvista asioista sellaista, että yksi nörtti on pidetty yksityisessä vankeudessa erään etelä-amerikkalaisen pikkuvaltion lähetystössä jo vuosikaudet?

Toinen mitä mietin, oli meteli, jota yritettiin nostaa Docventuresin toimesta liittyen Vladimir Putinia käsittelevään New Order -nimiseen dokumettiin.

Siinä dokumentissa nimittäin ei ollut yhtään mitään.

 

Dokumenttia yritettiin sen yhteydessä käytyjen keskustelujen kautta saada näyttämään mitä paholaismaisimmalta, salakavalimmalta  propagandalta, mutta tosiasiassa sinä dokumentissä ei ollut mitään, ei sitten kertakaikkiaan mitään, salakavalaa. Se oli selkeästi rehellistä propagandaa: siinä Venäjän valtionpäämies itse omassa persoonassaan esitteli omia ajatuksiaan, ja väliin oli leikattu maaimlan siilmäätekevien mielipiteitä maailmanpolitiikan filosofiasta. Jonkin asteista 'valehteluksi' tulkittavaa puhetta esiintyi vain lopussa Ukrainaa käsittelevässä osuudessa, mutta sekin voidaan mielestäni kyllä katsoa normaaliksi mielipiteeksi.

Miksi ihmeessä tässä maailmassa ei saa olla mieleipiteitä? Eihän meidän muiden tarvitse olla samaa mieltä kuin Putin. Vai katsovatko Docventuresin tekijät, että jos Putin on jotain mieltä, se rajoittaa jotenkin heidän itsensä kontrolloimattomattomissa olevalla tavalla heidän omia mahdollisuuksiaan muodostaa omia mielipiteitään? Toki he itsekin myönsivät, että kaikki dokumentit perustuvat valintoihin. Jokaisen dokumentin tekijät valitsevat itse kukin aivan itse ja omien ideologisten lähtökohtiensa mukaan, mitä filmeihinsä ottavat mukaan. Aivan samalla tavalla kuin minä kirjoittaessani tätä blogia valitsen tänne mitä minua miellyttää, aivan samalla tavalla tuon Putin- dokumentin tekijät toimivat omassa projektissaan, laajemmalle yleisölle vain ja isolla budjetilla ja teknisellä kalustolla.

Näissä New Order -dokumentin esittämisen ympärillä käydyissä keskusteluissa arveltiin, että maailman suurmiehet eivät välttämättä olisi tajunneet, missä yhteydessä heidän haastattelunpätkiään käytetään. Liikuttavaa, että näihin aika kovan tason johtajiin, jotkut oikeasti maailman sodista ja rauhoista päättäneisiin, suhtauduttiin säälien kuin hyväksikäytettyihin lapsiin. Itse rohkenen arvella, että kun venäläinen tv-ryhmä on lähestynyt vaikkapa nyt Shimon Peresiä, Peres on kyllä ymmärtänyt, että venäläinen tv-ryhmä on venäläinen tv-ryhmä, ja itse asiassa näistä Peresin osuuksista on oikeastaan aika vaikea sanoa, kumpi osapuoli siinä käytti hyväkseen ja kumpaa...

Se oli loistava dokumentti. Siinä saatiin tietää, miten Putin itse perustelee oman toimintansa omalla kansalleen. (10.9.2016)

 

Lisää huiveja viime viikolta

 

Erityisen tyytyväinen olen siitä, että sain tehtyä muutaman todellisen käyttöhuivin. Pitkään haaveiltu ja suunniteltu on tuo kuvan musta-harmaa -ruutuhuivi.

Koska lointa tuli tehtyä useampaa huivia varten, tein toisena kuvassa näkyvän version, jossa on tuollaista ruskeasta vaalean siniseen liukuvaa lankaa, jota oli jostain jäänyt yli vähän toista kerää.

Kolmas samaan tasaraitaloimeen tehty huivi on tällainen Albersin väriopin harjoitustehtävä, vähän yli kaksi metriä pitkä, kun muut ovat vähän alle. (11.9.2016)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fruit of the loom

 

Kuten on ollut monesti puhetta, äitini jäämistöstä löytyi epälukuinen määrä virkattuja pitsiliinoja tms. Osa jäi minulle, ja ilmeisesti pikkutyynyn koristepäälliseksi tarkoitetusta pitsisysteemistä tein olkalaukun värjättyäni sen ensin vihreäksi. Yhden virkatun pyöreän, vähän vanhaan pronssiin siftaavan oliivin vihreän pöytäliinan olen päättänyt säästää sellaisenaan. Joistain reunapitseistäkin ehjät osat olen säästänyt ja värjännyt. Mutta suurin osa äidin virkkauksista on saanut purkutuomion, kuten nämä pienet oranssit ja keltaiset liinaset, jotka meillä olivat kotona ainakin 70-luvun alussa kirjahyllyssä koriste-esineiden alla. Näitä oli enemmän kuin minulle päätyneet, mutta nämä minun kappaleeni on nyt purettu ja otettu uusiokäyttöön.

En usko, että äiti tätä toimintaa seuratessaan on ruvennut pyörimään haudassaan niin, että Uukuniemellä olisi ollut pyörremyrsky viime maanantaina, kun tein oheista saorikaulaliinaa. Edellisen kuvan purkulangat erottuvat hyvin… Ja mukana on joitain omia heräteostoksianikin, esimerkiksi todella ihmeellistä oranssinkeltaista lenkkilankaa, vaikka on selviö, etten pidä keltaisesta enkä oranssista. Mutta on pitänyt ostaa pari kerää, kun on ollut kaupassa muka niin hienon näköistä. Ja sitten on todella outoa mintunvihreän ja turkoosin välimaastosta kotoisin olevaa lankaa… Ja kaikenlaisia ohuita ruskeita, jotka ovat peräisin äidin virkkauksista, ja keränloppuja uusia, hirmuisen paksuja lankoja äidin muista käsitöistä. Johonkin aikaan taisi olla muotia neuloa jättimäisen paksusta langasta kaulaliinoja. Mukana on myös mm. loppu oliivinvihreä omasta neulapuserosta, jonka lanka on suurimmalta osalta käytetty virkattuihin nilkkasukkiin/tossuihin, mutta jääneestä jämästä ei saanut enää niitä. Ja aika paljon muitakin langanpätkiä, joista ei olisi oikein tullut edes kunnolla raitoja tavan villasukan varsiin.

Itse asiassa olen varma, että tämä olisi äidin mielestä ollut tosi hieno.

Toki on muistettava, että puolet tämän huivin efektistä tulee upeasta loimesta, jossa on mitä erilaisimpia langantiheyksiä ja lankoja, osa efektilankoja. Ja kudontatekniikkana olen käyttänyt samaa saoria, jolla on tällä blogillani esiteltynä jo aiempikin versio, johon yritin tehdä  orgaanisia muotoja. Jos näitä vastaavanlaisia loimia vielä kansalaisopistolle tulee, ajattelin tehdä vielä yhden, sillä langanpätkiä jäi edelleen runsaasti. Etenkin vaaleita. (21.9.2016)

 

Pinkahtava saorihuivi

 

Eilen hain viikonlopun tuotoksen kansalaisopiston kutomosta ja käytin lähes koko iltapuhteen kierrehapsujen tekemiseen...

Ollakseen 'punainen' tämä saorihuivi on aika hyvä.

 

Loimi vain on uutta lankaa, kuteet kaikenlaista jätettä eri perikuntien jäljiltä, vanhoja vaatteita purettuina sekä pieniä keränloppuja periaatteessa uutta lankaa, jota vain on niin vähän, ettei siitä voi mitään kunnollista enää tehdä. (13.12.2017)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sinisaori

 

Kävin viime viikonloppuna taas tekemässä yhden saorihuivin. Kesti melkein viikon saada aikaan kierrehapsut ja pujotella katkenneet loimilangat paikoileen. Viimemainittu on riesana, kun loimi koostuu monenlaisista langoista.

 

Omenanpuu ei ihan vielä kuki, mutta se on kyllä ihan näillä näppäimillä. (8.4.2017)

 

 

 

 

 

 

Luostarinkukka

 

Koska mattoja sun muuta tavanomaista on jo aivan riittävästi, mutta kutominen on mukavaa, on pitänyt alkaa keksiskellä jotain epätavanomaisempaa kutomista.

 

Päätin yrittää tehdä jonkinlaisia koreja tai laatikoita mattomateriaalista. Olisin halunnut täysiä kuutioita, mutta 80cm-levyiseen loimeen, jossa olisi itse asiassa ollut käyttökelpoisempi sidoskin, oli pitkälle tuokokuulle ulottuva jono. Siispä tyydyin 90-senttiseen, mikä puoliksi kudottuna merkitsi käytännössä 43cm-leveää työtä. Tällöin kuutiomaisista koreista tai muista sellaisista olisi tullut valtavia. Halusin kuitenkin tehdä tämän kokeilun, joten vähensin sitten reilusti syvyydestä. Ja kyllä näistä kahdesta kokeilukappaleesta sittenkin aika isoja tuli.

 

Mutta systeemi toimii. Paitsi että pitää tehdä tuo nurkkakohta vielä ohuemmasta materiaalista ja ehkä vähän leveämpi. Ja ehdottomasti maksimissaan 35cm kanttiinsa. Joten jonottelen siihen 80cm-leveään loimeen, jonka sitten kudon vastaavasti puolikkaiksi kuten nyt nämäkin.

 

Sidos tuossa roskiksessani on syrjiä lukuunottamatta aaltotoimikas, jolla yleisemmin poljetaan roskiksen edessä näkyvän työhuoneen mattoni näköistä jälkeä nimeltään vähän makutottumuksista riippuen Laatokan laineet tai Äänisen aallot. Roskiksen etuosat ovat siis samalla sidoksella, poljentana tällä kertaa Luostarinkukka. Mutta molemmat ovat hirmuisen paksuja, joten kun jatkan kokeilua, teen kepoisemmalla sidoksella. En kuitenkaan ihan palttinalla, se on liian lötkö – nythän nuo tummanharmaat syrjät ja pohja ovat palttinaa, ja jo noin kapeissa alueissa se on liian lötkö.

 

Näitä minulla on nyt sitten kaksi, ja vaikka oli tarkoitus viedä toinen Suonenjoelle sytykesäiliöksi, saattaa olla, että teen siitä kauppakassin, jos vain löydän jostain sopivat kierrätyshantaakit. Ja kierrätystavaraa pitää olla. Minä en hanki tässä elämässä mitään uutta ennen kuin maailmasta on kaikki vanha loppunut, enkä usko, että se on ihan lähiaikojen asia.

 

Että sellaista askaretta. (21.4.2017)

 

Luostarinkukkakassit

 

Tein sitten kapeiksi roskiksiksi alkujaan suunnittelemistani laatikoista kasseja – koska ne uudemmat, kuution muotoiset boxit, näyttävät pysyvän kasassa ja ovat tarkoitukseen parempia.

Hantaakit kasseihin on kierrätetty, tietenkin. Nimittäin huushollista löytyi kaksi tekstiilivyötä, isännältä musta ja minulta valkoinen, eikä kumpaakaan ole taidettu kertaakaan käyttää, ei edes niissä hyntteissä, joiden mukana ne ovat tulleet.

Suutarin täti laittoi hantaakit niiteillä kiinni.

Yksi vika näissä on, ja se on se, että nämä painavat jo tyhjinä aika tavalla. Mutta näitähän ei pitänyt alkuperäisen suunnitelman mukaan kanniskella. Eli jos jatkossa innostun väsäämään kasseja kangaspuissa mattoloimeen, valitsen kevyemmän sidoksen kuin tämän aaltotoimikkaan luostarinkukkapoljennalla ja kudemateriaaliksi kenties keinokuidun. (20.6.2017)

 

 

Tropiikki räntäsateessa

 

Satuin kutomoon, kun sinne oltiin juuri viritetty uusi kappale Kuopion kansalaisopiston kudonnan ohjaajan Merja Hyvärisen vuoden bravuureita eli huiviloimia. Lointa suunnitellessan hän oli kuulemma ajatellut, että haluaa Tahitille, ja tosiaan, kun siitä alettiin vasta tehdä koepalaa, joku totesi sinä räntäsateisena toukokuun viimeisenä päivänä, että sitä kutoessa pitää olla aurinkolasit.

 

Värit eivät olleet ollenkaan ns. minun värini, mutta sitä suuremmalla syyllä se tietenkin kiinnosti minua, ja ohessa 2/3 tekelettäni.

 

Siitä tuli liian pitkä. Tähtäimessä oli 200-220cm, mutta en jonkun kerran lointa siirtäessäni enää löytänyt laidasta metrin merkkineulaani, vaikka olin laittanut sen erottuvan värisellä nuppineulalla kapean poikkiraidan kohdalle. Muistin kuitenkin, että se oli jonkun kapean poikkiraidan kohdalla ja arvelin, että sen täytyi olla 'tuo', mutta kun työ otettiin puista, olin määritellyt 'tuon' puoli metriä väärin.

 

Homman vika oli sitten se, että koska suosittua lointa oltiin annettu varata parin metrin pätkinä, on olemassa riski, että joku ei nyt saakaan huiviaan...Ja se minua tietenkin suuresti kaduttaa.

 

Mutta kun tuo työ oli niin mahtavaa kutoa! Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, paitsi että materiaalina olivat kaikki äitini ja omienkin varastojen lankakerien jämät ja pikkuruisetkin purkulangan pätkät – minähän olin purkanut niitä äidin pitsiliinoja, ja niitä kun oltiin pesty ja pidetty, niiden purkaminen oli väliin työlästä ja paikon lanka piti kertakaikkiaan katkaista. Mukana oli myös mm. pari vuosikymmentä sitten Nancysta ostamaani samettilankaista raidallista neuletakkia. Ja muuta muistojen tavaraa, kunhan ei ollut villaa. Joten sitä vain kutoi huomaamattaan aivan liikaa. Isäntä sanoikin, että muita vetimiä en sitteni tarvitsekaan, kun se huivi on niin valtava vaatekappale. 60cm leveä ja 270cm pitkä.

 

Aikani pohdin, voisiko siitä tehdä ponchon, mutta en kyllä rupea tätä pilaamaan.

 

Tuohon loimeen voi siis tehdä aivan mitä tahansa, ja loimen loisto jää silti näkyviin. Joku minua älykkäämpi tekisi varmaan jotenkin yhtenäisemmän. Esimerkiksi tällaisen vihreän.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tai tällaisen punaisen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tai tällaisen lilan. (3.6.2017)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mattokori ja 'ivanoffinvesut'

 

Eilen askartelin lämpimikseni loppuun yhden jo aiemmin kutomistani aihioista tällaisiin mattokoreihin. Vanhoja lakanoita ruusukkaalla kudottuna, kulmissa punapaatsamaa, tuota merkillistä pensasta, jota en ole nähnyt kuin anoppini ja Vanhan kanttorilan pihoissa ja joka kasvaa kasvukautenaan metrin viikossa. Minulla on toinenkin aihio, mutta sen teen, jos näyttää siltä, että tämä pysyy kasassa edes jonkin aikaa. Jos ei pysy, teen siitä toisesta aihiosta jotain muuta.

Tämä aamu valkeni Suonenjoella poikkeuksellisesti aurinkoisena. Tarkenimme juoda aamukahvit rapulla, ja totesimme, että on oivallinen ulkotyösää.

Tosin aloitin kelpo rupeamalla navetan siivousta. Se on iäisyyskysymys... Jahka olin väsynyt siihen, kylvin pioniunikot, tillit ja transsylvanian salviat. Istutin sipulit ja kokonaista kaksi perunaa, jotka nekin jaoin puoliksi.

Syksyllä kylvetty persilja on hyvässä vauhdissa, mutta samaan aikaan kylvetty porkkana ei. Kokeilin istuttaa perunaakin jo syksyllä, mutta siihen ei ole noussut yhtään mitään.

Ennen kaikkea istutin nämä 'ivanoffin vesut'. Tällä nimellä olemme päättäneet kutsua kasveja, jotka saimme Veikko Ivanoffilta hänen navettansa seinustalta. Kyseessä on siis tila (tai oikeastaan kaksi, ainakin maakunta-arkiston papereiden mukaan), jonka äitini vanhemmat omistivat äidin isän veljen kanssa yhteisesti vielä hintsusti ennen äidin syntymää ja joka meni 30-luvun alussa pakkohuutokaupassa. Meillä on nyt siis Suonenjoella pikkuinen pala sen talon maaperää :-)

 

Ei aavistustakaan, mikä tästä tulee. Veikon mukaan kasviin tulee valkoinen kukka. Jäämme jännittyneinä odottamaan... (4.6.2017)

 

Kumpparit ja taas uusi saori

 

Pari viikkoa sitten, kun olin vielä itsekin Uukuniemellä, saimme kuulla, että kauppa lopettaa taas. Eli edellisenä syksynä oli lopettanut Sale, viime syksynä aloitti Pyhäjärven kauppa, joka nyt siis ilmoitti pistävänsä pillit pussiin nyt syyskuun aikana.

Joku päivä sitten oli Hesarissa kolmuni siitä, miten yrittäminen ei sovi kaikille, ja Uukuniemen kaupan kohtalon tiimoilta oli someviestintää, että Uukuniemellä kaupan pitoon tarvittaisiin sellainen 'elämäntapaintiaani' eli '-yrittäjä' kuin oli aikoinaan kioskin Matti. Ja kuten sanottua, se voi olla, että Uukuniemellä ei edes tarvittaisi varsinaista kauppaa, sillä tämä nyt lopettavakin kauppias oli joutunut pitämään aika kovia hintoja, minkä seurauksena ihmiset suorittivat ostoksensa Parikkalasta, kun joutuivat siellä muutenkin käymään. Elintarvikekioski riittäisi.

Epäilin jo tuon Pyhäjärven kaupan aloittaessa, että aukioloajat olivat liian pitkät. Ei siitä nyt hirveän kauan ole, kun kauppojen aukioloajat arkisinkin olivat maksimissaan klo 17 asti , lauantaina klo 13, eikä sunnuntaina lainkaan, ja silti säilyttiin elossa. Jos aukioloajat ovat kaupunkiloissa vallitsevat, se merkitsee, että kauppias ei käytännössä voi pyörittää sitä firmaansa yksin. Enkä edes ymmärrä, miksi sen elintarvikekioskinkaan tarvitsisi olla auki joka päivä. Joskus on pärjätty kauppa-autollakin, joka on kulkenut kerran tai kaksi viikossa.

Lisäksi se Uukuniemen kauppa sijaitsee väärässä paikassa. Kunta siirsi joskus keskuksensa Niukkalaan, mutta nyttemmin aktiviteetit ovat asettumassa takaisin kirkolle ja sinnepäin. Harmi, että siinä kirkon kupeessa olevan koulun kohtalo on mikä on. Siinä olisi mitä mainioin kaupan paikka. Kesätorikin on siinä vieressä, samoin Pitäjäntupa, ja kivenheiton päässä tsasounakin. Ennen kaikkea minulta, autoiluneurootikolta, on siihen puolentoista kilometrin kävelymatka.

Papinniemestä saa jotain, mutta sinne on pikkuisen heikohko tie. Mutta veneellä on joskus yritetty käydä ostamassa sieltä maitoa, vaikka ei kyllä silloin sitä saatu...

 

Eilen saatoimme lukea, että nyt olisi syksyllä aloittamassa taas uusi yrittäjä. Toivotan varovaisesti onnea, vaikka olenkin realisti enkä suinkaan mikään pessimisti...

Minulla on edelleen menossa tämä mahdollismman pitkälle luontaistalouteen tähtäävä elämäntapa. En ollut pitkään aikaan ostanut mitään, kun tänään kävin hakemassa Seppälän lopetusmyynnistä kaksi T-paitaa ja Carsonilta klassiset Kontio-kumisaappaat. Viimemainittuja rahastava myyjä totesi, etten näytä olevan pessimisti vaan realisti. Niinpä niin. Isäntä ostaa kumisaappaat per vuosi, joskus jopa useammat, erilaisista halpismyymälöistä, ja aina, kun niitä tarvitaan, hän joutuu toteamaan, että taas kumpparit vuotavat. Minulla ovat mökillä olleet samat Kontiot vuodesta 1992 eivätkä ne edelleenkään vuoda. Nyt olivat viime Suonenjoen reissulla sen huushollin kalustoon kuuluvat, vanhat pitkävartiset kumisaappaani (halvempaa merkkiä) murtuneet pitkän matkaa nilkasta, ja olisin tarvinnut niitä sillä lyhytvartiselle crocseille toivottomalla metäautotiellä, jota pitkin kahlasin mustikkaan. Ostin nyt siis kelpo Kontiot, joiden pitäsi kestää 41° pakkastakin. Luulenpa, että ne ovat elämäni viimeiset kumisaappaat.

Ehtoisana emäntänä olen tänään keittänyt mansikkahilloa ja pakastanut pari rasiallista samaa marjalajia. Tänä vuonna sanonta 'maksaa mansikoita' on erityisen osuva. Niinpä niitä ei säilötty nyt paljon mitään, ja sitä paitsi huomasin, että viime vuotisiakin on vielä joku rasia pakastimessa.

Ja olen viimeistellyt viimeisimmän saorihuivinikin. Tällä kertaa näin hempeitä värejä. (23.8.2017)