Karjala pitkä, elämä lyhyt

Terveisiä Jäämereltä!

Karjala eri osineen kulkee koko Suomen pituudelta etelästä pohjoiseen, ja olemme nyt vaihteeksi Karjalan pohjoispäässä, Vienan Karjalassa, joka rajoittuu nykyiseen yöpymispaikkaamme, Jäämeren rannalla sijaitsevaan Muurmanskin.
 
Jo tullessa pisti silmään, että ennen Kuusamoa oli paikka nimeltä Onkamo, ja sen niminen paikka on myös lähellä Uukuniemeä.
 
Etelässä Vienan Karjala rajoittuu Aunukseen. Montsegorskissa kävimmekin kahvilla hotelli Laplandin kahvilassa, ja hotellia johtaa sujuvaa Suomea puhuva Larissa, joka on kotoisin juuri Aunuksesta. 
 
Saavuimme eilen sen verran myöhään, että kerkesimme katsomaan paikallisesta taidemuseosta vain yhden pikkunäyttelyn, joka oli ehkä näyttelynä ylihinnoiteltu, mutta museon työntekijät olivat mukavia. Saimme kuulla, että vaikka Muurmanskin, tämän venäläiseen tapaan keinotekoisesti perustetun kaupungin, virallinen ikä on 102 vuotta, paikalla on jos sitä ennen ollut asutusta. Tämä Gildinskyn pogosta kävi itsenäistä kauppaa kirjallisten dokumenttien mukaan ainakin nykyisin Ruotsina ja Venäjänä tunnettujen alueiden kanssa jo 900-luvulla; tuolloin sillä oli jopa oma raha, ja näiden rahalöytöjen perusteella kauppasuhteet onkin päätelty.
 
Tultiin juuri Park inn hotellin aamiaisella, joka oli hauska. Kun kaupungin ikärakenne on sellainen kuin näissä Venäjän syrjäisessä, sotilaallisesti merkittävissä kaupungeissa on eli nuori - ihmiset tulevat tänne nuorina tekemään lapsensa ja kasvattamaan ne isoilla palkoilla ja häipyvät sitten takaisin sinne, mistä olivat lähtöisin - hotellin aamiaisella on kaikkea nuorekasta kivaa. Oli smoothieta, joskaan ei sentään lehtikaalista vaan maltillisesti mansikoista ja banaanista; pienet sämpylät oltiin tehty hampurilaismuotoon, oikein paperikääreessä ja kaikki, joskin jauhelihapihvi oltiin korvattu aamiaiselle sopivammalla paistetulla munalla ja pekonilla; tarjolla oli sellaisinaan esimerkiksi kokonaisia retiisejä ja sellerisuikaleita...
 
Muurmanskissa on parhaina neuvostopäivinä ollut viitisensataatuhatta asukasta, eli se on ollut Helsingin kokoluokkaa. Nyt asukkaita on n. 300 000, ja yliopisto näkyy katukuvassa. (6.9.2018)
 
 

Uusia seutuja

 

Olen tukkinut kaksi aukkoa sivistyksessäni: en ollut koskaan ennen käynyt Norjassa, eikä minulla myöskään ollut koskaan aikaisemmin mitään asiaa Lappiin, ja kun olen tänään silmäillyt Saariselän raitteja, minulla ei luultavasti tule tämän koomminkaan olemaan mitään asiaa Lappiin. Kuitenkin jotkut väittivät, että Trifon Petsamolaisen luostarin olisi voinut jättää väliin, koska se oli heidän mielestään pelkkä turistirysä.

 
Petsamon luostari ei ole turistirysä, sillä siellä ei myyty mitään rihkamaa. Kirkossa luki jotain tekstiä joku pappi tai munkki, joskaan muuta luostarin väkeä siellä ei näkynyt. Mahtavista hirsistä valmistetut rakennukset olivat uusia, mutta sikäli kun minä ymmärrän, ne oli perinnemenetelmillä valmistetut. En tietenkään voi tietää, oliko paanukaton alla moderni huopa vai tuohta, mutta ei se ainakaan ulospäin pahalta näyttänyt. 
 
Alkujaan Trifon Petsamolaisen luostari perustettiin 1533, ja alkuvaikeuksien jälkeen ja mm. Iivana Julmalta saadun tuen avulla se alkoi kukoistaa. Se kävi kauppaa mm. kalalla, ja sillä oli oma vapaasatama. Ja ennen kaikkea kolttasaamelaisista saatiin luostarin vaikutusalueella Kuolan niemimaalla ortodokseja. Mutta torniolaisen ja kemiläisen tuhosivat sen jouluyönä 1589.
 
Luostaria alettiin rakentaa uudelleen 1886. Jonkinasteinen ongelma oli se, että alueelle oli muuttanut uudisasukkaita, joita nyt alettiin hoitaa sieltä pois rakennuttamalla näille tuonnemmas uudet talot tai antamalla rahallinen korvaus. Ja jälleen alkuvaikeuksien jälkeen luostari alkoi kukoistaa, ja sillä oli vuonna 1908 mm. tuhannen poroa ja olosuhteisiin nähden huomattava kirjasto.
 
1939 Neuvostoliitto miehittivät alueen, ja kahta lukuunottamatta munkit vietiin vankileireille. Petsamon luostarin taru katkesi tähän. Viimeinen Petsamon luostarin munkki, Akika, kuoli vuonna 1984 110-vuotiaana Uudessa Valamossa. 
 
Nyt luostaria on siis alettu jälleen elvyttää mahtavin hirsirakennuksin. Jäämme seuraamaan, miten käy. Ensimmäinen, 1997 alkanut yritys paloi kymmenen vuotta myöhemmin, ja 2008 alkaneen rakennustyön väitetään valmistuneen 2012, mutta kyllä siellä minun mielestäni oli vielä rakennusmateriaalikasoja ympäriinsä. (8.9.2018)

 

Kuolasta palattua

 

Kuolan niemimaa on toisaankin hiukan erilainen maailma. Jonkinasteista esimakua maisemien suhteen antoi Suomen puolen Lappi heti ensimmäisenä päivänä 4.9., mutta kyse ei Kuolassa ole vain luonnonmaisemista.

Sille alueelle nimittäin ovat tyypillisiä jonkun kaivoksen tai sotilaallisen tai muun muun laitoksen ympärille keskelle ei-mitään synnytetyt kaupungit. Väki niihin on saatu ihan muilta seuduilta isoilla palkoilla, nykyisin kylläkin suhteessa pienemmillä kuin neuvostoaikaan.

Alakurtti on vanha sotilastukikohta, joka on hylätty vuosikymmenten saatossa muutamaankin kertaan, ja joka kerta, kun se on otettu uudelleen käyttöön, on rakennettu uudet talot. Jossain vaiheessa sitä suunniteltiin 'loppusijoituspaikaksi' Saksasta palaaville upseereille, mutta nämä kieltäytyivät tulemasta Alakurttiin, ja niinpä siellä on näille upseereille rakennettuja kerrostaloja, joissa ei olla koskaan asuttu ja joihin ei edes olla koskaan laitettu ikkunota vaan on pistetty ikkuna-aukkohin laudat saman tien. Taloja ei siis olla purettu ja otettu materiaaleja uudellen käyttöön, ja nyt puut kasvat näiden aavetalojen kattojen läpi.

Edelleen Alakurtti näyttää kuitenkin keräävän tykönsä lapsiperheitä. Pikkulapsille on värikkäitä satulinnamaisia leikkipaikkoja, mutta se jäi hämäräksi, mitä lapset tekevät kasvettuaan ulos kiipeilytelineistä ja liukumäistä, kun vanhemmilla on vielä rahankeruuprojekti kesken. Voi olla hyvät huumemarkkinat – ympärillä ei toisaankaan ole kuin kaaheen aakeen laakeita tuntureita silmänkantamattomiin. Minkähänlainen lukio Alakurtissa on? Onko ammatillista koulutusta ja millaisia työpaikkoja – luultavasti työpaikkoja on aika vähän ja aika kapealle sektorille. Vanhenemaan näihin kaupunkeihin ei kuulemma jäädä vaan työelämän päätyttyä muutetaan takaisin sinne, mistä on tultu.

Meret ovat aina hienoja, ja erityisen hienoja maisemia näimme Kantalahdessa, kun sattui mahtava valo siinä aamutuimaan. Sen kohdan merta sanotaan venäjäksi 'Valkoiseksi mereksi' ja suomeksi Vienan lahdeksi. Kantalahdessa olisi ollut jatulintarha, mutta siellä emme jostain syystä käyneet, ja se saattoi nyt jäädä tässä elämässä näkemättä. Mutta Kantalahden tietämilläkin oli paikka nimeltä Niva – Uukuniemen Mensuvaaran hengenvipinähän perustui läheiseen Nivan asemaan.

Kantalahdesta kohti Montsegorskia mentäessä soi Moilasen Tilausmatkojen bussin poppikoneessa "simpukat itkevät Karjalan joissa, ei niiden kyyneliä vieras kai näe", ja mennessä sivuutimme Imatran järven.

Jotain eksoottistakin sivuutimme sillä Antrasitin tienhaarassa oli tiibetinbuddhalainen pagoda rukouslippuineen, päivineen.

Muurmanskissa kävimme paikallisessa taidemusossa, jonka paras anti oli oikeastaan se, että museon virkailijat kertoilivat meille kaupungin oloista. Kuulemma viime kesä oli ollut hirmuisen kuuma, 27-30 astetta, kun heillä on normaalisti 10-15 astetta lämmintä. Se oli muodostunut ongelmaksi. Epäilemättä sikäläisissä virastoissa ei ole ilmastointeja... Talvella lukemat ovat -7:stä -10:een, eli Jäämeri ja Golf-virta lämmittävät tätä satamakaupunkia, vaikka lunta kuulemma onkin hirmuisesti.

Muurmanskissa oli myös taiteilijatarvikeliike, josta ostin kuvan Laatokka-merkkisiä akryylivärejä. Myyjä kylläkin korosti, että merkki on Sankt-Peterburg, mutta isoimmalla tuubeissa kuitenkin lukee Ladoga (paitsi tietenkin venäläisin aakkosin). Värifirma muutti nimensä suhdanteiden muuttuessa ja lakkasi olemasta Leningrad – olen tällä blogilla joskus kertonut kohtalaisesta Leningrad-vesivärien varastostani. Leningrad-värit olivat hyviä, varsinkin hintansa nähden. Saa nähdä, mikä on laatu firman akryyliväreissä, sillä en ole ikinä kokeillut näitä.

Koska emme päässeet kaupunginmuseoon, se kun on auki vain kahtena päivänä viikossa emmekä sattuneet sinne sellaisena päivänä, ostimme leivoksia museon lähellä sijaitsevasta, erittäin runsastarjontaisesta konditoriasta. Hienon näköisiä. Maku ei ollut ihan Jelisevin luokkaa, mutta ihan jees.

 

Kaupungissa oli myös näyttävä lastenkirjakauppa. Asiakkaita oli valitettaavsti niin paljon, etten päässyt väliin kysymään, löytyisikö sieltä kaunokirjoituksen malli- ja harjoittelukirjoja.

Uusi Petsamon kaupunki, jonka venäläinen nimi ilmeisesti on Sapoljarnij sikäli kun osasin kulttuuritalon seinustalta lukea, oli panostanut muraaleihin.

Sieltä lähti tuliaiseksi aiemman kuvan shampanjapullo. Brändi on yksinkertainen ja yksiselitteinen: logossa lukee Rossijskoje Shampanskoje eli Venäläinen shampanja ja sillä siisti.

Joidenkin mielestä Sapoljarnij oli ankea. Olihan se neuvostomainen, mutta en sanoisi sitä ankeaksi. Siellä oli mm. ihan sievä puistobulevardin pätkä kiemuraisine kaiteineen. Kaiteiden kiemuroita tosin ei oltu valettu vaan taivutettu metallitangoista, mutta ei se mitään. Meillä on sillä tavalla keimuroidut verantamööpelit mökillä Uukuniemellä, valmistetut Kuopion ammattikoulussa 60-luvulla. Pääaukiolle tuovat tiet oltiin suljettu isoilla betoniporsailla tai panssariesteillä, miksi niitä nyt haluaa sanoa, ja niinpä siinä oli lapsilla tilaa potkulautailla ja muutenkin juosta ja temmeltää autoja pelkäämättä.

Hiukan ennen Norjan rajaa teimme pienen kierroksen Nikelin kaupungissa. Tuossa maailmankolkassa ei kehitetä kummallisia nimiä. Jos on shampanjakin nimeltään vain Venäläinen shampanja, niin kaupunkikin on vain 'Nikkeli', jos sieltä kaivetaan nikkeliä. Aimminhan oli jo puhetta Antrasit-nimisestä kaupungista. Suomen aikaan Nikelin kaupunki oli kuitenkin nimeltään Kolojoki. Nikelissä oli näyttävä neuvosto-art decoa edustava kultturitalo. Se oli aika absurdi keskellä tuntureita, jotka kuulemma olivat pahasti saastuneita.

Kotiin palasimme Norjan kautta ollen perillä kotona Kuopiossa sunnuntai-iltana 9.9. noin klo 22. (12.9.2018)