Kesän 2017 Papparit

Mitä kaikkea tapahtuikaan Papinniemen ortodoksikylän tiimoilta kesällä 2017!

Eilen käytiin Uukuniemi-juhlilla, ja olipas siellä asiaa. Varmaan oli juhlien historian parhaat puhujat, mutta vastaavasti väkeä vähemmän kuin koskaan. Mutta ei se mitään. Mahduttiinpahan paremmin Kirkonmäelle...
 
Tällä kertaa teemana oli paikkakunnan ortodoksinen menneisyys. Nykyisinhän täällä ei ortodoksinen seurakunta toimi lainkaan, ja vaikka tsasounoita nousee läjäpäin, nämä ovat yksityisten henkilöiden hankkeita. 
 
Paikalle oltiin saatu esitelmöimään Papinniemen hylätystä ortodoksikylästä kaikki yliopistolliset opinnäytteensä tehnyt Ville Laakso, joka siis viereisessä kuvassa kera Uukuniemi Seuran lipun. Hänen väitöskirjastaan olen kirjoittanut tänne blogille toisaalla. Siispä totean nyt yleisesti vain sen, että kristinusko tuli Suomeen nimenomaan ortodoksisessa muodossa ja että ortodoksit väistyivät Uukuniemellä luterilaisten tieltä 1600-luvun puolivälissä. Dramatiikkaan taipuvaisille uukuniemeläisille Laakso toisti sen, että kyseessä ei ollut etninen puhdistus, vaikka se kuulostaisi miten romanttiselta, vaan venäläiset eritoten houkuttelivat ortodoksiväestöä omalle puolelleen ja ruotsalaiset puolestaan yrittivät kaikin keinoin saada heidät pysymään. Esimerkiksi Uukuniemellä noiden aikojen kirjallisten dokumenttien mukaan paikkakunnan aina joko varakkain tai toiseksi varakkain oli ortodoksin, nimittäin Trofima Ivaninpojan, talo. Ortodoksien tilalle tullut luterilainen väestö ei ollut likimainkaan yhtä vaurasta vaan pikemminkin veroja ja sotaväenottoja pakenevaa köyhälistöä. Kuulemma Laakson oma suku oli juuri näitä.
 
Sitten Laakso räjäyttikin kuulijoidensa tajunnan laukaistessaan, että Papinniemen hylätyn ortodoksikylän alue on niin hyvin maakerrosten rauhassa säilynyt, että se saatetaan hyvinkin tässä muutaman vuoden kuluessa julistaa Unescon maailmanperintökohteeksi. Muuallahan vastaavien paikkojen päällä on esimerkiksi Osuuspankki ja K-market. Papinniemessä näin ei käynyt, sillä 1600-luvun puolivälissä paikkakunnalta lähtijöitä oli enemmän kuin tulijoita, joten tulijat saattoivat ottaa haltuunsa parhaat viljelysmaat, joihin Papinniemen alue ei kivisyyttään kuulunut.
 
Seuraava meidän kattilakunnan odottama puhuja oli kotikaupungissamme Kuopiossa vaikuttava historioitsija ja kustantamo Haita pyörittävä Juha Pohjonen. Viereisessä kuvassa hän puhuu Moskovan 1940 rauhan jälkeisistä komplikaatioista rajan määrittelemisessä ja niihin liittyneistä esimerkiksi suomalaisten tarkastuspartioiden sieppauksista. Hän on julkaissut aiheesta kirjan ihan vastikään, nimeltään Sodan ja rauhan rajalla - Välirauhan uhrit 1940-1941. Isäntä on kerennyt sen jo lukea, minä en, sillä minä en erityisemmin välitä minkäänlaisesta tappamisesta. Mutta nyt tuntuu siltä, että pitää ehkä sittenkin lukea tuo teos. Siinä on kuulemma paljonkin asiaa Uukuniemestä, joka, kuten sanottua, on maailman napa ainakin uukuniemeläisten mielestä.
 
Siihen nähden olikin erikoista, että Pohjonen vielä tämän päälle oli sitä mieltä, että uukuniemeläisten pitäisi vielä enemmänkin terhistäytyä omaa merkitystään korostamaan tämän välirauhan rajankäynnin tiimoilta. Ilmeisesti hän ei ollut kuulemassa edellisen juhlapuhujan esitelmää, joka päättyi arveluun Unescon maailmanperintökohteeki päätymisestä.
 
Juhlilla itsekin esiintynyt äänelläitkijämestari Pirkko Fihlman kysyi historioitsijalta, mitä tämä tiesi Uukuniemelle 60-luvulla kohdistetusta tiedustelusta, kun heidän mökilleen ainakin kuului jonkin tutkan ulina. Pohjonen epäili, josko neuvostoliittolaisilla oli enää silloin mitään muuta kiinnostusta Uukuniemen kuin ehkä seudun upeat naiset. Hän oli ilmeisesti siinä yleisöä silmäillessään todennut, että sen naispuolinen osa saattoi olla hyvinkin simpsakkaa siinä 1960-luvun kieppeissä. Tässä yhteydessä on kenties syytä mainita, että Uukuniemen pääasiallinen vientituote on sittemminkin ollut simpsakat naiset, ja takavuosina, kun minulla oli vielä tapana painaa mökille kesäpaitoja, yhden sesongin T-paitoja oli kahdenlaisia, ja toisissa luki 'Uukuniemen tyttö' ja toisissa 'Uukuniemen vävy'.
 
Rajaepäselvyyksien ratkomisessa oleellinen menetelmä Pohjosen mukaan olivat rajasta riitelijäin yhteiset juomingit, ja hän oli tutkinut tarkkaan, mitä juomia noissa tilanteissa oltiin suomalaisten puolelta tarjottu. Jostain tietystä viinilaadusta hän oli erinomaisen pedanttisesti selvittänyt, mitä se oikein oli, ja saanut tulokseksi, että se oli 'jotain halpaa itävaltalaista viininlitkua'.
 
On vielä mainittava yksi uutinen eli se, että Vasukaiden eli Uukuniemen vapaa-ajanasukkaiden aktiivisuuden ansiosta Papinniemen ortodoksikylän kaivausalueen historiapolku on kunnostuksen alla, ja sinne on tulossa uudet infotaulut. Projekti saadaan maaliin avajaisjuhlallisuuksin - sillä Uukuniemellä pitää juhlia aina - elokuun 12. päivä. Ja Andreas Hännisen tsasouna Akankalliolla (josta muut käyttävät nimitystä Akkakallio, mutta minä Akankallio, koska äitini sanoi paikkaa Akankallioksi) vihitään 10.7. eli reilun viikon kuluttua, huomattavin ilmeisesti myös maallisin juhlallisuuksi sekin. Jos ortodoksisuus kiinnostaa, niin nyt kannattaa piipahtaa Uukuniemellä, semminkin kun Papinniemen erinomaisen leirintäalueen lisäksi Niukkalasta saa nyt edullista majoitusta Biisoniareenalta. Sen osalta tarkemman tiedon sijainnista saa Uukuniemen Niukkalan kylään saavuttuaan keneltä tahansa vastaantulijalla. 
 
Juhlilta tarvoimme sitten mökille nauttimaan vielä juhlajuomaa näistä äitini jäämistöstä löytyneistä, ilmeisen venäläisvalmisteisista laseista. En muista äitini koskan käyttäneen näitä, sillä nämä lienevät olleet jopa hänen makutottumuksiinsa liian krumeluuriset, vaikka meidän äidin mielestä maailmassa sai kernaasti olla vähän kukkaa, kimalletta ja muutakin koristetta. (2.7.2017)
 
 
 
Papparifaktoja luonnon helmassa
 
Kävin tänään klo 14 lähtien seuraamassa Vasukkaiden eli Uukuniemen vapaa-ajan asukkaiden jälleen kerran äärimmäisen hyvin järjestämää tapahtumaa. Tällä kertaa aiheena oli Papinniemen ortodoksinen autiokylä, ja tarkemmin sanottuna tutustuimme Vasukkaiden toimesta uudistettuun historiapolkuun uusine opastauluineen, joita on viisi kappaletta. Samalla tapahtui vedenpyhitys, eli ristisaatosta, joka oli aiemmin ollut luvassa, oltiin luovuttu.
 
Tauluissa oli aika paljon tekstiä, niin paljon, etten edes minä jaksanut lukea niitä, mutta otin kuvat ja luen tietokoneen ruudulta joskus, jahka kotiin pääsen. Jo ensimmäisen taulun nähtyäni tilanne kirvoitti minusta ehdotuksen, josko Ville Laakson väitöskirjasta voitaisiin saada populaari suomenkielinen laitos. Monien mielestä olisi varmaan kivempi lukea ne jutut paperisesta kirjasta kuin tietokoneruudulta valokuvista puhumattakaan seisoskelusta hyttysten syötävänä Papinniemen pusikossa. Itseäni tilanne ei häiritse, sillä minulle kyllä sopii lukea englanninkielistä tieteellistä tekstiä kuten Villen väikkäri, mutta tiedän, että monille moiseen on jonkin verran kynnystä, vaikka asia sinällään kiinnostaisi. Sitä paitsi Ville Lakson väitöskirja Uukuniemen Papinniemen autiokylästä on jo vaikeasti saatavissakin.
 
Kuulemma tätä oltiin jo keretty ajattelemaan, ja asiasta ryhdyttiin keskustelemaan laajasti kahvin ja Ville Laakson esitelmän jälkeen Pitäjäntuvassa. Keskustelu kulki melkoisen mielikuvituksekkaaseen, kaiken maailman virtuaalijuttujen ja huvipuistomaisten retkien suuntaan, ja mukaan tuli vaatimuksia aivan uusista, Villen väikkärin ulkopuolisista sisällöistä.
 
Kuvaavaa oli se, että Papinniemen autiokylästä hyvää hyvyyttään jotain sähköistä systeemiä kehittämässä olevat opiskelijat pyysivät faktoja siihen systeeminsä, mikä minun ymmärtääkseni merkitsi sitä, että he halusivat populaarin, suomenkielisen, kuvilla varustetun tiedon, josta väsätä sitä virtuaalisysteemiään. 
 
Ihmiset ovat innolla maksamassa vaikka sun mitä jollekin, joka suorittaa jonkun virtuaalihärpäkkeen teknisen valmistamisen, mutta ei sille, joka kerää faktat ja tarkastaa, että se virtuaalihärpäke sitten lopulta myös korreloi niiden faktojen kanssa. Ja tästä syystä kaikki tähän menessä tuotettu virtuaalihärpä on pelkkää paskaa. Semminkin kun virtualisointi yleensä tappaa sisällön, vaikka se olisi oikeinkin. Jokin aika sitten Kuopion museo oli teettänyt virtuaalisia härpäkkeitä, joista yhdessä ’havainnollistettiin’ sitä, miten järvivesien korkeus oli muuttunut esihistoriallisella ajalla. Kun kysyin tekijäfirman edustajalta, joka oli Kuopion isänmaallisen seuran porukalle esittelemässä sitä, että missä ajassa tuo veden pinnan kohoaminen tapahtui, poika vastasi, ettei hän tiedä, koska hän on vain tehnyt sen härpäkkeen. Jos virtuaalihärpäkkeen tekijällekään ei ole syntynyt sitä härpäkettä tehdessä käsitystä siitä, mitä se härpäke on havainnollistavinaan, se esitys on kyllä todella epäonnistunut. Tekniikka on mitätöinyt faktat. 
 
Mutta Papparissa ovat nyt ne infotaulut, ja se on hyvä, ja ne ovat kunnollista, epävirtuaalista faktaa. Jahka pääsen kotiin ja tietokoneen ääreen, luen ne ja referoin jotain tänne blogille.
 
Puheeksi tuli myös mahdollinen Unescon maailmanperintökohteeksi päätyminen. Ville Laakso piti mahdollisuuksia hyvinä, sillä vaikka Suomessa jo olemassa olevat seitsemän maailmanperintökohdetta ovat mielenkiintoisia nekin, Papinniemen autiokylä poikkeaa niistä monissa suhteissa edukseen. Ville Laakso mainitsi useita tekijöitä, mutta minusta mielenkiintoisin oli Uukuniemen/Papinniemen kuuluminen aikanaan ns. Väli-Eurooppaan eli alueeseen, jossa itä ja länsi hankaavat toisiinsa. Meidän ajallamme tällaisesta käy esimerkiksi Ukraina.
 
Tilaisuus kesti aina klo 18 asti. (12.8.2017)
 
 
Hepokatti hatussa yms.
 

Kuten jo aiemmin on todettu, Uukuniemellä sijaitsevan Papinniemen historiallisen autiokylän infotaulut on nyt vihitty käyttöön ortodoksisin menoin, kylä kun oli ortodoksinen. Vaikka ihmisiä oli muuttanut sieltä muualle, lähinnä Tverin Karjalaan, jo pidemmän aikaa eli 1617 lähtien, kylä autioitui täysin 1657, kun ruptuurisota oli lopuillaan ja venäläiset vetäytyivät Käkisalmen läänistä mukanaan ortodoksiasujaimistoa. Käkisalmen läänihän oli aika laaja (laajuudeltaan vaihdellut) alue, josta vieressä meikäläisen väsäämä kartta. Kaikki tekstit eivät erotu, koska kartta on tarkoitettu käytettäväksi noin A5-koossa, mutta kaikki harmaa on Käkisalmen lääniä, ja punaisena hohtaa tietysti Uukuniemi.

Alunperin suunniteltua ristisaattoa ei siis pidetty vaan suoritettiin vedenpyhitys matkamiehen ristillä. Tällä samalla paikalla parempi puoliskoni otti minusta ja veljestäni viimeisen valokuvan kännykkäkameralla syyskuussa 2015 jokseenkin tasan kaksi kuukautta ennen veljeni kuolemaa. Mutta viereisessä kuvassa oikealla Isä Timo Lappeenrannan ortodoksisesta seurakunnasta suorittaa mainittua vedenpyhitystä, ja vasemmalla puolella on kolmen laulajan kuoro. Liturginen teksti oli mielenkiintoinen. Siinä oli aika tavalla viisautta, joka saattaa helposti hukkua rituaalin koristeellisuuteen.

Yleisesittelytaulun jälkeen ensimmäinen varsinaista arkeologista kaivauspaikkaa esittelevä taulu on kirkkokalliolla. Sillä paikalla sijaitsi mitä ilmeisimmin kirkko, ja vieressä viiden metrin päässä taulusta ovatkin jäännökset Alttaripetäjästä, joka puolestaan mitä ilmeisimmin oli jo suomalaisen muinaisuskon palvontapaikka. Rituaaliensuorituspaikkoja ei ruvettu vaihtelemaan pelkästään sillä perusteella, että uskonnolliset käsitykset muuttuivat, semminkinkään kun muutokset eivät olleet äkillisiä vaan jumalat korvautivat toisillaan hitaasti, alussa päällekkäin vaikutten.

Seuraava taulu seisoo kalmiston tienoilla. Ortodoksisten kirkkojen lähettyvillä oli aina kalmisto, tai ehkä pikemminkin päinvastoin... Viereisessä kuvassa oikealla vihreässä paidassa Papinniemen kaivauksia johtanut Ville Laakso, joka oli nyt esittelemässä tätä vastikään uudelleen raivattua historiapolkua, ja oikealla isä Timo, joka siunaa tämänkin infotaulun vettä vihvomalla.

Seurava taulu kertoo talonpohjan paikasta. Ilmeisesti kyseessä oli pappila. Tältä kaivauspaikalta löytyi mm. 1600-luvulta peräisin oleva hollantilaisen savi- eli liitupipun pala sekä pätkä kirjoituspuikkoa, jollaisilla kirjoitettiin tuohelle tai vahataululle. Talossa on siis ilmeisesti asunut joku, joka on osannut kirjoittaa, mikä viittaa juuri siihen, että kyseessä ehkä oli pappila. Kun kaivaukset aloitettiin, ne aloitettiin tässä siksi, että maastossa oli edelleen näkyvissä kiven ja maan sekainen kumpare, ja tämä sitten osoittautui talon uunin jäännöksiksi. Savupiippua ei uuniin kuitenkaan vielä kuulunut, se oli myöhempi keksintö, mutta ikkuunoissa on kaiketikin ollut lasit, sillä paikalta löytyi ikkunalasia.

Kaiken kaikkiaan onkin tuolle historapolulle mennessä hyvä varautua siihen, ettei kokemus tule muistuttamaan Idiana Jones -elokuvia. Maastossa ei tosiaankaan näy mitään.

Talonpaikan taulun vieressä kuulimme Pirkko Fihlmanin esittämänä Mensuvaaran mummon itkun, joka on meneillään viereisessä kuvassa.

Tässä yhteydessä pääsimme seuraamaan tapahtumaa, joka hyvin kuvaa sitä merkityksellistämisen prosessia, joka lienee ammoisina aikoina johtanut uskontojen kehittymiseen. Nimittäin tuon itkuvirren aikana Pirkko Fihlmanin päähineelle oli ilmaantunut idänhepokatti. Tämä aiheutti tulkintoja.

Pirkko Fihlmanin tulkinta oli, että hepokatin hahmossa oli hänen puolisonsa Ensio, joka oli kuollut 2016 niin kuin, muuten, minun äitinikin.

Minun tulkinani hepokatin ilmestymisestä perustui eri kuvioihin. Nimittäin sillä samalla mökkivisiitillä, kun veljestäni ja minusta otettiin se viimeinen yhteinen valokuva matkamiehen ristillä, olimme tulleet mökille hiukan ennen veljeäni. Olimme käyneet kävelemässä raitilla, esimerkiksi katsomassa tsasounan rakennusta, ja paluumatkalla oli siinä sitten hepokatti maantiellä poikittain. Se on kuvituksena aihetta käsittelevässä blogijutussakin osiossa 'sivuseikkoja'. Silloin nähty hopokatti vain oli jotain ruskeampaa lajia kuin tämä.

Minun merkityksenantosysteemissäni näyttävästi esillä oleva hepokatti liittyy siis veljeni kuolemaa välittömästi edeltäneeseen aikaan. Ja siihen väistämättömyyteen, joka silloin oli jo edessä. Pahoihin tapahtumiin. Hepokatti oli iso hyönteiseksi, mutta eihän se sentään meidän kulkuamme tuolloin syksyllä 2015 estänyt, vaikka olkin tiellä poikittain. Aivan tasan poikittain.

Mensuvaaran mummon itku puolestaan liittyy minun merkitysjärjestelmässäni äitiini, joka kuoli veljeni itsemurhan aiheuttamaan järkytykseen ja suruun kuusi viikkoa veljeni kuoleman jälkeen, ja äiti oli kotoisin Mensuvaarasta. Mensuvaaran mummon itkussa on puhe menetyksistä. Mutta myös aineellisista menetyksistä. Siinä on suorastaan pienoinen materialistinen häive. Vaikka äitinikin oli sitä mieltä, että Kalliovara, jossa he Mensuvaarassa asuivat, oli maisemallisesti upea, myös pihapiiri idyllinen luumupuineen, kirsikkapuineen, äiti oli hyväksynyt tapahtuneen, eikä meidän äitiä voi parhaalla tai pitäisikö sanoa pahimmallakaan tahdolla sanoa materialistiksi.

Veljeni puolestaan oli ahne. Hän niin sanoakseni meni naimisiin mustan mersun kanssa. Veljeni kohdalta voidaan sanoa, että ahneella on paskainen loppu, vaikka tässäkin tapauksessa pitää muistaa kolikon toinen puoli eli hänen myötätuntoisuutensa ja avuliaisuutensa.

Hepokatti on tuossa päähineellä ikään kuin selin. Katsoi taaksepäin.

Kun viimeinenkin taulu eli se, joka kuvaa kylän elinkeinoja, oli katsottu, läksin siitä aika nopeasti, mutta Pitäjäntalolla kuulin, että hepokatti oli jäänyt Pirkko Fihlmanin huivista poistuttuaan pitkäksi aikaa roikkumaan tuohukseen, rituaaliseen esineeseen, ja minäkin olen totisesti jäänyt pitkäksi aikaa roikkumaan tähän ritualisoituneeseen suruuni.

Ilmeisesti hepokatti oli sitten lähtenyt siitä jonnekin. Toivottavasti hepokatti häipyy nyt myös minun elämästäni tai pikemminkin lakkaan kiinnittämästä siihen kohtuutonta huomiota. Että oppisin elämään vähän siihen tyyliin kuin mensuvaaralainen äitini – vaikka hänen elämänsä oli todella kovaa, hän onnistui elämään niin, etteivät mädät omenat pilanneet koko koria. Että jatkaisin matkaa melkein kuin ei mitään, jos on hepokatti maantiellä poikittain. (15.8.2017)