Kesän hautakeikkoja

Enpä olisi nuorena uskonut, että rupean vanhana haudolla käymään.

Kävimme eilen illalla isännän vanhempien sekä mummon ja tädin haudoilla.

Nuorena en voinut käsittää äidin ravaamista vanhempiensa haudalla.

Meidän haudoillakäymisemme saattaa kyllä perustua eri asiaan kuin äitini. Meille kyse on pikeminkin historian tajusta kuin muiston kunnioittamisesta. Kun käy omaistensa haudoilla, tulee töllistelleeksi niitä muitakin hautoja ja käsittäneeksi aina sirkaman lisää siitä, millaisessa maailmassa on eletty ja mille on itse joutunut 'rakentamaan'.

Veljeni haudalla kävimme jo juhannuksen aaton aattona. Koska olen aiemmin julkisesti ilmoittanut, ettei veljeni perikunta ollut hoitanut sinne kiveä, lienee paikallaan ilmoittaa yhtä julkisesti, että nyt siellä sellainen viimein oli.

Se oli selvästi ollut siellä aika vähän aikaa, ja ilmeisesti kun sen toimitus oltiin käyty tarkastamassa, oltiin samalla viety kolme sinistä pienikukkaista orvokkia. Niistä etummainen oli jo menehtymään päin – orvokissahan on se ongelma, että sitä pitää koko ajan nyppiä. Joten laitoin pienen valkoisen pegoniani sen eteen siten, että se, mitä orvokista oli olemassa, vielä näkyi, mutta kun se lakkaa olemasta, pegonia näyttää olevan siinä ikään kuin asia olisi vallan suunniteltu näin.

Keskelle oltiin jätetty viime viime vuoden keväällä viemäni valkoinen ruusu. Sehän oli aika mainio sikäli, että se kukki uudelleen syksyllä, ja niinpä joku ystävällinen sielu, ilmeisesti hautausmaan puutarhuri, oli leikannut sen nyt keväällä oikeaoppisesti. Se näytti minusta kuitenkin kuolleelta, ja olisin periaatteessa voinut napata sen siitä pois ja pistää pegonian tilalle. Mutta edellisenä viikonloppuna meillä Suonenjoella ei ollut vielä lehtiä ruusuissa, ja niinpä ajattelin, että ehkä se siitä vielä elolle eestyy. Jos ei eesty, siihen keskelle voisi laittaa vaikka sitä valkoisenkirjavaa kiharalehtistä kuunliljaa, joka ei kasva missään oloissa korkeaksi ja joka ei leviä niin hanakasti kuin muut kuunliljat.

Veljeni hauta sijaitsee Vehmasmäen hautuasmaalla, eikä sinne ole haudatta ketään meidän muita sukulaisiamme tai tuttaviamme, joten meillä ei siellä juuri aikaa kulu. Siellä ei myöskään ole mitään silmäänpistäviä hautoja muutenkaan.

Silmäänpistävistä haudoista ja muistakin monumenteista sanottakoon, että ne on aina pystytetty ihan väärille ihmisille eli tyypelle, jotka ovat saaneet riittävästi mainetta ja kunniaa jo eläessään. Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka ovat tehneet suuria palveluksia lähimmäisilleen vaatimatta ja saamatta mitään julkisesti näkyvää tunnustusta.

Yksi tällainen henkilö on kyllä äitini täti Emma, joka kasvatti äidin. Ja toinen on ehkä äitini, jolla oli todella kova elämä, ehkäpä vielä kovempi kuin Emmalla. Jos joskus rikastun eli lakkaan köyhtymästä, teen pronssipatsaat molempien haudoille. Luultavasti tätä ei koskaan tapahdu. Tälle paskamaailmalle ei mikään olisi suurempi kauhistus kuin pronssipatsaat kahdella haudalla, joissa ovat jäännökset naisista, joilla oli oikeasti vaikeaa ja joiden selviytyminen oli sellainen sankaritarina, etteivät Mannerheim tai Kekkonen olisi kumpikaan heidän nahoissaan vanhaksi elänyt. Eli maailma tulee pelkästään jo johdonmukaista epäoikeudenmukaisuuttaan huolehtimaan, että minulla ei tule olemaan koskaan varaa niiden pronssipatsaiden tekemiseen. (27.6.2017)

 

 

Haudoilla käyminen on karjalainen juttu

 

Eilen lähdettiin Suonenjoelta. Aika harvoin sieltä lähdetään niin vastenmielisesti kuin eilen, sillä sinne jäi suoranainen kukkaloisto. Mutta kun saavuttiin Uukuniemelle, täällä oli ikään kuin korvauksena mitä kaunein peilityyni kesäilta. Kun istuttiin verannalla, oli ensimmäisen kerran tänä sesonkina suorastaan kuuma.

 
Kävimme jo eilen illalla tulomatkasta hautausmaalla istuttamassa äidin haudalle vaalean punainen pegonia, joka on niin meidän äidin värinen kuin olla voi. Tosin meinasin jättää sen tekemättä nähtyäni miten hyväkuntoisia olivat viikkoa jälkeen äitienpäivän tuomani siniset orvokit. Jonkun on täytynyt käydä nyppimässä niitä, sillä niin mahtavasti eivät voi nyppimättä kukkia isokukkiaset orvokit. Nyt sillä haudalla on kiharalehtiset kirjavat kuunliljat, serkkuni oman äitinsä ja äitiemme isovanhempien haudalle tuoma punainen pegonia, ne siniset orvokit ja vielä se vaalean punainen pegonia. On niin karjalaisen näköinen hauta, että isäntä sanoi, että enää vain muovikukat puuttuvat.
 
Kun tänään käytiin kaupassa ennen puolta päivää, hautausmaan parkkipaikka oli täynnä autoja, ja tullessa sama juttu, paitsi että autot olivat eri. Karjalaiset olivat siis tulleet kotikonnuilleen ja olivat heti tullessaan omaistensa haudoilla. Hyvin, hyvin karjalaista. Kun olemme käyneet Savossa haudoilla, meidän auto on aina ollut ainoa niillä parkkipaikoilla.
 
Huomenna alkavat siis Uukuniemi-juhlat, joita varten meidänkin oli sieltä kukkivasta pihapiiristämme lähteminen. Paljon puhetta karjalaisuudesta luvassa, tällä kertaa etenkin ortodoksisuuden osuudesta, ja tietenkin sotahistoriaa, mutta niistä enemmän huomenna. Nyt voin kuitenkin jo todeta, että Kirkonkylässä jo vuoden päivät seisoneen tsasounan lisäksi tuohon ihan lähelle, Kummun kylään n. 13 km kirkolta, on siirretty toinen tsasouna, Arseni Konevitsalaiselle pyhitetty. Eli on täällä nyt tsasounoita 400 vuotta ortodoksisen kirkon tuhoutumisen jälkeen. (30.6.2017)