Kesän vakio Venäjän reissu

Täällä sitä taas ollaan!

Terijoella

 

Terveisiä täältä itäisestä naapurimaasta!

 

Onneksi veljeni oli mökillä ja toi medät kirkonmäelle lähtöpaikalle, sillä olimme aluksi ajatelleet kävellä jolloin olisimme myöhästyneet. Bussi nimittäin lähti viiden minuutin sisällä paikalle päästyämme. Joten kiitos kyydistä!

 

Pääsy tähän maahan ei tällä kertaa ei helppo, sillä 30 ihmisen kulku läpi Svetogorskin raja-aseman passintarkastuksen vei 2 h. Muun seurueemme eli Uukuniemi Seuran kesäretkeläisten mielestä tämä johtui siitä, että töissä oli kesäharjoittelijoita. Minä sitä vastoin arvelen, että pakotelistalla olevien Etyj-kokouslaisten takia Venäjä oli lupaustensa mukaan järjestänyt omasta puolestaan suomalaisille turisteille jotain pientä kivaa eli uusinut passintarkastajien määräyksiä siten, että tarkistaminen vie mahdollisimman kauan.

 

Tämä ärsytti seuruettamme, sillä näytti uhkaavasti siltä, että meiltä jää tämän takia käymättä Repinossa, Ilja Repinin kotimuseossa. Mutta kerkesimme kuin kerkesimmekin sinne. Vaikka kävimme nauttimassa välillä Viipurissa aivan mahtavat voileivät kahvila Tornadossa, joka kuuluu yhteen Auto Mojka -autopesulan kanssa, mistä syystä outo ei sitä luultavasti helposti huomaa.

 

Olimme isännän kanssa käyneet tässä Penaty- eli Kotijumalat-nimisessä Repinin kotipaikassa edellisen kerran vuonna 1986. Neuvostoliitto oli joissain suhteissa vapaa maa, sillä silloin sai tässäkin museossa kaikessa rauhassa valokuvata mielin määrin myös sisätiloissa. Tällä kertaa saimme kuitenkin kuullaksemme suomenkieliset nauhoitetut selostukset joka huoneessa. Viimeksi haahuilimme siellä ympäriinsä, eikä missään ollut edes tektinpätkää millään tunnetulla kielellä tai kirjoitusjärjestelmällä. Joku opas höpisi jotain venäjäksi kolmelle museossa silloin olleelle venäläiselle. Muistan, että yhdellä naisella oli Coco Chanellin logolla varustettu laukku, ja nainen komensi meitä olemaan hiljaa, vaikka kuiskailimme aivan hiljaa.

 

Nyt meno oli aivan eri, ja väkeä oli niin, että seinät pullistelivat.

 

Ehkäpä laitan tänne blogille vertailun vuoksi tuonnempana kuvia sekä vuodelta 1986 että vuodelta 2015.

 

Yläkerrassa oli kiinnostavan näköinen näyttely Repinin oppilaiden töistä. Huoneessa piti kuitenkin katsoa videota ja sen jälkeen suksia pikaisesti suolle, joten huoneen kiinnostavinta osaa ei ehtinyt kuin silmäillä. Nainen, joka laittoi nauhurin päälle ja sitten sulki, ei ollut kauhean halukas puhumaan englantia, vaikka selvästi osasi sitä, mutta sain silti tietää, että erään hauskan tyylisen akvarellin tekijä oli nimeltään Butshkuri. Nainen tarkasti muistiin kirjoittamani nimen kirjoitusasun - pitää selvittää myöhemmin jostain, mikä tämä taiteilija on tai oli.

 

Antoisintahan näillä Karjalan reissuilla ovat oikeastaan maisemat ja Suomen historia. Varsinaiset uudet faktat jäävät yleensä vähiin.

 

Nyt olemme siis Terijoella Aquamarin-nimisessä ihan jees hotellissa, vaikkei hintaan kuulukaan merimaisema. Sen sijan kuuluu aika hyvä wi-fi yhteys sekä lasitettu parveke, joka sen nähdessämme alkoi oikein huutaa shamppanjaa. Päivällisen jälkeen kävelimme kauppaan - kaupat ovat tässä maassa melkein yhtä hyvin auki kuin Kiinassa - ja ostimme shampanjaa ja jäätelöä. Harmiksemme jääkaappi ei ollut itsestään päällä vaan jouduimme siirtelemään kaupasta tultuamme mööpeleitä löytääksemme sen töpselille pistorasian, mikä luultavasti merkitsee sitä, että jäätelöt ovat syömäkelvottomia eikä shampanjaa jäähdy tälle illalle.

 

Meillä on sitä paitsi aivan mahtava Viipurin opas, Mihail Kostomolov. Saattaa olla, että tulen tällä kotiseuturetkellä tosiaan oppimaankin jotain. (5.7.2015)

 

Jugend-ikoneita

 

Tänään Venäjän matkamme pääkohteena oli Kronstadt eli Retusaari, jonne tätä nykyä pääsee Pietarin edustalle rakennetun tulvapadon päällä kulkevaa tietä pitkin. Ennen sinne pääsi vain laivalla. Tulvapatosysteemi on kohtalaisen uusi, eli se valmistui 2011. Läksimme sinne siis Terijoelta, ja pato alkoi idylliseltä Siestarjoelta, joka on tätä nykyä Pietarin esikaupunki ja mistä pääsee sähköjunalla 20 minuutissa Pietariin töihin.

 
Kronstadtkin oli hämmäsyttävän söpö paikka. Olin kuvitellut, että tällainen militaarikäytössä ollut alue olisi ollut karu ja rähjäinen, mutta sehän oli varsinainen puutarhakaupunki. Siellä olisi oikeastaan ollut kiva käyskennellä, mutta tällaisilla ryhmämatkoilla ei käyskennellä ikinä missään, ja siihen nyt vain pitää sopeutua.
 
Kävimme erikoisessa Pyhän Nikolauksen Merikirkossa. Se oli ulkoapäin eräänlainen kermakakkuversio Hagia Sofiasta. Sisällä oli kerrassaan merkillisiä jugendikoneita, elleivät sitten olleet suorastaan Art Deco -ikoneita. Enpä ollut osannut kuvitellakaan, että maailmassa olisi jugend- tai art decotyylisiä ortodoksisia ikoneita, mutta paljon näkee kun vanhaksi elää. Kirkossa ei olisi saanut kuvat, mutta kieltomerkit olivat niin vaatimattomia, etten huomannut niitä, ja koska kirkko oli melko uusi, en osannut ennakoida moista kieltoa. Ehdin ottaa muutaman kuvan ennen kuin eräs rouvashenkilö tuli esittämään tämän kiellon minulle perskohtaisesti. En ole katsonut kuvasatoa, enkä ole ollenkaan varma, sainko itselleni kunnon esimerkit näistä erikoisista ikoneista. Kirkko on rakennettu vuosina 1903-1913. Nämä silmääni pistäneet ikonit saattoivat hyvinkin olla 20-luvulta. 
 
Tutustuimme epämääräiseen määrään Josef Stenbäckin kirkkoja. Koiviston kirkossa emme käyneet sisällä. Siinä oli elokuvateatteri. Pieni museokin olisi ollut, mutta tänään oli maanatai, museoiden kansainvälinen suljettunaolemispäivä. Nämä Stenbäckin kirkotkin olivat jugendia, Terijoen kirkossa sisustuksessa oli yllättävästi suorastaan macintoshlais-wienerwerkstätteläisiä piirteitä.
 
Nyt olemme Viipurissa. Huomenna ovat ohjelmassa Alvar Aallon kirjasto ja taidemuseo. (6.7.2015)
 
 

Viipurissa

Kävimme Viipurin taidemuseossa, joka on Pietarin Eremitaasin haarakonttori. Näitä sivupisteitä on ainakin Kazanissa ja Amsterdamissa, Pietari Suuren lempparikaupungissa. 


Tämä Viipurin näyttelykeskus on nähtävys jo sinällään, sillä arkkitehti Uno Werner Ullberg (1879-1944) suunnitteli tämän fuktionalismia edustavana rakennuksensa keskiaikaisen linnoituksen kanssa vuoropuheluun. Alkujaan rakennuksessa sijaitsi museon myös taidekoulu. Nyt koulua ei ole ja muitakin muutoksia on tehty, mutta suomalaisen sydäntä tässä taidemuseossa lämmittää se, että tekstit ovat maailman valtakielillä venäjäksi ja suomeksi.

Venäjällä ei markkinataouden kotkotuksista piitata, eikä meneillään olevalle näyttelylekään olla turhan päiten ruvettu keksiskelmään kaupallisen ytimekästä nimeä vaan se kuuluu Stille Life in the Western Europe in the 16th-19th Centuries from the State Hermitage Museum Collection eli suomeksi suurin piirtein 1500-1800-lukujen länsieurooppalainen asetelma Eremitaasin museon kokoelmista. Maalausten lisäksi mukana on taideteollisuuden tuotteita.

Asetelmamaalaus ei ehkä ole maalaustaiteen arvostetuin laji. Ihminen on sosiaalinen eläin, ja siksi taiteessa on kautta aikain pidetty parhaina kuvia, joissa on ihmisiä. Mutta luonnontieteen kehityksen myötä 1600-luvulta alkaen luonnossa esiintyvät asiat kuten kukat, hedelmät ja erilaiset eläimet alkoivat tulla taiteessakin kiinnostaviksi kohteiksi. Tosin näiden kuvien tarkoitus oli toimia myös koristeena - ne olivat rikkaille ihmisille mahdollisuus nauttia vaikkapa kukista ja hedelmistä myös sesonkien ulkopuolella. Mutta taiteilijolle ne olivat keino tutkia luontoa ja sen erilaisia materiaaleja.

Asetelmat toimivat taiteilijoille erinomaisina sormiharjoituksina, mistä johtuu, että niitä on harraastettu taideopetuksessa. Asetelmien mallithan pysyvät mukavasti paikoillaan, joten niiden yhteydessä on saattanut tutkiskella vaikeasti maalattavia ilmiöitä kuten vaikkapa läpikuultavuutta. Viinirypälet lienevät suosittu astelmien aihe juuri tästä syystä. Sama pätee lasiin, sitrushedelmien lihaan ja  vesipisaroihin, semminkin kun niissä esiintyy myös kiiltoja, toista haastavaa ilmiötä, jonka takia myös metalleita tutkittiin asetelmissa innolla. Aivan oma juttunsa ovat persikat, jotka eivät sinällään kuulla läpi, mutta pinta on nukaisuudessaan läpikuultava.

Yllä kokonainen kuva ja vieressä yksityiskohta Joris van Sonin (1627-1667) 1650-luvulta peräisin olevasta maaluksesta, joka sijaitsee näytelyssä toisessa, flaamilaiselle, hollantilaiselle ja saksalaiselle asetelmamaalaukselle omistetussa kerroksessa.

Asetelmat kertovat hiukan myös sosiaalihistoriasta, sillä tokihan osassa maalauksia kuvataan hyvin voivan kansanosan elämän yltäkylläisyyttä. Asetelmissa on usein ruokaa, usein vielpä jotenkin epätavallista, ja varsinkin 1600-luvulla töiden nimet viittasivat nimenomaan kuvien esittämiin ruoka-aineisiin tai jopa aterioihin. Viimeisenä varsinaisena aiheena asetelmamaaluseen ilmaantui ammuttu riista, ruokaa siis sekin, ja tästä esimerkkinä Francois Desportesin (1661-1713) maalaus vuodelta 1711. Tämä teos löytyy ensimmäisestä kerroksesta, jossa sijaitsevat ransalaiset ja italaialaiset asetelmat.

Kuviin ilmaantui myös vanitas-aiheet, kuvaukset maallisten asioiden turhuudesta. Useinmiten tämä ilmeni pääkallon ja kynttilän ilmaantumisena asetelman osaksi.

1800-luvun lähestyessä asetelmat muuttuivat arkisemmiksi ja materiaalitutkielmista siirryttiin pikemminkin sommitteluharjoituksiin. Tästä näytteenä Johann Friedrich Groothin (1707-1801) maalus, jossa ei enää ole sellaista koristeellista, sanoisinko ruhtinaallista runsautta kuin jossain varhaisemmissa ja varsinkin italialaisissa ja ranskalaisissa asetelmissa. Kuvauksen kohteet ovat tässä pikemminkin arkisen povarillisia, mikä kuvastanee sitäkin, että taide alkoi tulla muidenkin kuin aivan ylimmän yhteiskuntaluokan ulottuville.

Naispuoliset taiteilijat ovat ilmaantuneet taiteen historiaan verrattain myöhään, ja ennen 1900-lukua heitä oli sangen vähän. Jokseenkin ainoa yleissivistykseen yltävä 1600-luvun naispuolinen taiteilija on Artemisia Gentileschi (1593-1656). Hän ei kuitenkaan ollut asetelmamaalari, joten hän ei esiinny tässä näyttelyssä,  mutta Eremitaasin uumenista on löytynyt samalta ajalta Kaloja ja simpukoita -niminen työ, jonka on maalannut italialainen taiteilijatar nimeltä Elena Recco. Työssä on suorastaan surrealistisia piirteitä, ja tämä teos kuuluu niihin, jotka pitää nähdä aitona maaluksena, sillä vain oikeassa koossa tästä erottuu taustan kaupungin silhuetti, sivistys kaukana kalojen eläimellisestä sfääristä.

 

Yläkerran sivuhuoneissa on näytteillä Suomessa asuvien venäläissyntyisten taitelijoiden teoksia, joista tässä näytiksi Helena Multisillan Päivälepo vuodelta 2006.

Näyttely on avoina vielä 8.9.2015 asti, minkä jälkeen näyttely vaihtuu.

 

 

 

 

 

 

 

 

  

Viipurin kirjasto

 

Toinen kiinnostava kohde Viipurissa on Alvar Aallon suunnittelema kirjasto. Se rakennettiin vuonna 1934, mutta sodat tuhosivat sen. Rakennusta on renoveerailtu useammassakin otteessa, ja varsinkin 60-luvulla neuvostotyö sai aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Alkuperäisiä piirustuksia ei ollut tuolloin käytössä, ja ongelmaksi muodostuivat etenkin pyöreät, tämän kirjaston sisätilojen luonteelle tärkeät kattoikkunat - ei yksinkertaisesti tiedetty, millaiset ne olivat alkujaan olleet.



1990-luvulla Tapani Mustonen alkoi johtaa kúnnostustyötä, ja lopullisesti kirjasto saatiin valmiiksi 2013.

 

Venäjällä kirjastolaitos ei ole aivan meikäläisissä mitoissa, mutta Viipurissa on kuitenkin muitakin kirjastoja kuin tämä. Kirjasto on aika pieni ja vaikka esim. materiaalit ovat erilaisia, rakennus tuo kyllä mieleen Seinäjoen vanhan kaupunginkirjastorakennuksen sisätilojen jäsennykseltään.

  

Kirjastossa on laaja lastenosasto, jossa kiinnittivät huomiotani nämä lastenkirjat. Tällaista ideaa on aika vaikea saada meillä kustantajalle läpi. Nämä kuvan tunnusväreiltään oranssin ja keltaisen kirjan on kustantanut  meikäläisittäin kirjoitettuna Samokat, ja kirjoissa on silkipainetut konepahvikannet ja kangasselät. Kirjat on sisältäkin painettu kahdella värillä, joista toinen on sidosasun tunnusväri, ja vaikka kuvittajat ovat eri, tyyli on melko samanlainen, klassisen modernistinen.

Vielä suuremmin ihmettelin näitä kuvittamattomia kirjoja. Kannen alakulmasta näkee, minkä ikäisille kirja on suunnattu. Tarkoitus on varmaan ollut toimia venäläisen konstruktivismin hengessä, mutta tosiasiassa nämä kannet muistuttavat enemmän Kurt Schwittersin dadaistisia Mertz-lehtien kansia. Kun ylistin tätä kustantajan - Rusovi Shere -nimeltään - edistyksellistä politiikaa graafisessa suunnittellussa, kirjastonhoitaja toivotti minut tervetulleksi Venäjälle. Lausunto oli selkeän sarkastinen.

Joitain tiloja oltiin muutettu nykyajan vaatimuksia vastaaviksi, mutta paikallan olivat esimerkiksi alkuperäiset 240kg painavat ovet.

 

 

 

Viipurissa tapasin alkuperäisasukkaan, jolta saatoin kysyä, onko totta, että neuvostoaikana ihmiset keskustelivat kirjallisuudesta ja muusta taiteesta toistensa kodeissa, ja vastaus oli kyllä ja että hänenkin kotonaan saattoi olla parikin kymmentä ihmistä yhtaikaa diskuteesaamassa. Ranskassahan näkee sitä, että ihmiset tulevat porukalla taidenäyttelyyn ja väittelevät siellä teoksista. Valitin, että Suomessa ihmiset eivät ainakaan enää keskustele taiteesta. Kun olin nuori, ihmiset kieltämättä olivat juuri tuollaisia kuin tuo viipurilaishenkilö, mutta sitten nämä ihmiset katosivat tai muuttuivat toisenlaisiksi. Viipurilaismies totesikin, että kirjallisuudesta keskusteleminen edellyttää, että on valmis riitelemään. Nykyisin ihmiset eivät ole. Halutaan vain jotain kevyttä.

Mutta voiko olla olemassa kirjallisuutta ilman, että siitä keskustellaan? Käsittääkseni ei. Kaipa kirjallisuus on saanut alkunsa siitä, kun väki iltanuotiolla tai sadepäivinä ratoksi kertoili toisilleen juttuja. Sikäli kun muistan folkloristiikan opinnoistani enää mitään, iso osa kertomuksia, etenkin satujen perinnelajiin kuuluvat, käsittelivät vakavia aikuisen iän psykologisia kehitysristiriitoja.

Se eräs Sigmund teki varsinaisen karhunpalveluksen ihmiskunnalle vakuuttaessaan sen siitä, että kaikki yksilölliset ongelmat johtuvat lapsuudesta. Tosiasiassa ongelmat alkavat vasta aikuisena, ja psykoanalyysi on varmaan yksi suurimmista syypäistä länsimaisen yhteiskunnan nuoruudenkulttiin. Tästä johtuen meikäläinen muka aikuisten kirjallisuuskin on lähinnä lastenkirjallisuutta, ts. käsittelee lapsuutta, ellei siten ole sisällöltään poliittisluontoista, jossa siinäkin valitettavan usein vedotaan lapsuuden traumoihin. Kirjallisuudesta on tullut lapsuuteensa fiksoituneiden persoonien terapiaa, joka ei oikeastaan edes ansaitse kirjallisuuden nimeä muuten kuin sinä mielessä, että tekstit on painettu kirjoiksi.

Tästä lapsuuskeskeisyydestä sitten johtuu, ettei kirjallisuudella ole normaalille aikuiselle ihmiselle mitään annettavaa, ja siksi sitä ei lueta kuin teini-iässä. Niinpä siinä ei ole mitään keskusteltavaa.

Kirjoitustaidon myötä kirjoja alettiin kirjoittaa sen lisäksi, että juttuja pitkään edelleen kertoiltiin suullisestikin. Sitä paitsi kirjoitustaito tuli ensimmäisenä käytöön kirjanpitotarkoituksiin eikä kirjallisuuteen. Ja kun muunlaisia tekstejä alkoi olla, ne luettiin silti muille ääneen, sillä kirjoja ei ollut niin paljon, että niitä olisi piisannut oma kappaleensa jokaiselle niiden sisältöä halajaville.

Kirjapainotaidon myötä kirjoja alkoi olla niin paljon, että alettiin lukea hiljaa yksikseen, ja tämä kai sitten johti ennen pitkää eli tässä 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen siihen, että ihmiset evät enää puhu kirjoista lainkaan. Jos niitä luetaan, sisällöstä muodostetaan vain oma yksityinen mielipide ja sitä pidetään helposti ainoana mahdollisena. Kirjallisuuskritiikki on aivan ympäripyöreätä, ettei kukaan vaan suutu, ja samalla tyhjänpäiväisellä tavalla kirjoista kirjoitellaan blogeillakin, jotka ovat pelkkiä mykkiä huutoja bittien tyhjään avaruuteen.

Mikä pahinta, kirjastoistakin on tullut lasten peuhupaikkoja, mikä näkyy traagisimmillaan Seinäjoen uudessa kaupunginkirjastossa. Koko kirjasto on sen näköinen, ettei aikuinen kirjoista kiinnostunut ihminen edes viitsi mennä sisään.

Viipurin kirjasto oli vielä kirjasto aikakaudella, jossa kirjallisuus oli osa muuta sosiaalista kanssakäymistä. Siis myös aikuisten. Kun uusissa kirjastoissa on auditorioita, Viipurin kirjastossa on konsertti- ja tanssisali, johon voidaan toki tarvittaessa laittaa tuolit myös luentokäyttöä varten. Ohessa kuva tämän salin lainehtivasta katosta, joka muuttuu takaseinäksi.

 

  



Kirjojen suojaaminen ajalla ennen muovikasseja, jotka piru periköön, tapahtui Viipurin kirjastossa aikoinaan siten, että kirjojen lainaajat käärivät kirjat tässä tiskipaperiin ja palauttaessaan laittoivat paperit tähän alla olevaan koriin. Kori ja paperit ovat edelleen kirjastossa näytillä, vaikkeivät enää käytössä.

Tämä epädigitaalinen kalenteri on peräisin neuvostoajalta, eikä kukaan ymmärtänyt, miksi ihastelin tätä. Venäjälläkään ei ole muodikasta olla luddiitti...En kuitenkaan tarkoita, että muotoilu erityisemmin miellyttäisi minua.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Ja tässä Viipurin kirjaston taideosaston johtaja Marina Baranova esittelee kuvaa Viipurin kirjaston alkuperäisestä lukusalista, jossa lehtiä siis luettiin seisaaltaan. Nykyisin näin ei enää ole, mistä kiitos.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Monet muutkin asiat ovat Viipurin kirjastossa muuttuneet. Kirjastossa on kapeissa vitriineissä ikään kuin pieni vanhojen kirjojen näyttely, ja veireisessä kuvassa, jos tämän viheliäisen verkkoviestinnän tarkkuus sallisi, näkyisivät kirjaston vanhat suomenkieliset lainausohjeet. Nykyisin kirjastossa ei enää suomen kielellä pärjää. Kun selvittelin lastenkirjosastolla eilen kuvailemeni teosten kustantajia, keskustelu käytiin englanniksi.

Tämän päivän Hesarissa povattiin, että Venäjä tulee voittamaan tämän uuden kylmän sodan (Edward Lucas, Suomi, pää pois pensaasta!). Viipurissa kuulin väitteen, jonka mukaan Venäjä hajoaa noin kahdessa vuodessa.

Yleensä näissä spekulaatioissa viitataan talouteen ja turvallisuuspolitiikkaan. En minäkään väitä, että ne ovat merkityksettömiä, mutta epäilen, että tavallisten ei-länsimaisten ihmisten ihailu länsimaita kohtaa ei aikanaan johtunut sitä, että ihailtiin meidän rahoitus- ja asejärjestelmiämme. Niihinhän heidät tutustutettiin pakolla. Pikemminkin arvostus kohdistui yleiseen elämäntapaan, arkielämää hyödyttäviin tieteisiin kuten lääketieteeseen sekä kulttuuriin laajasti ymmärrettynä sisältäen esim. viestinnän alkaen kirjapainosta ja vaikkapa vaatetuksen.

Jos Venäjä onnistuu luomaan tällaista viehättävää kulttuuria, se voi voittaa. Jos se ei onnistu, näkymät ovat huonot, ja seurauksena voi olla vain jotain natsi-Saksan tyypistä.

Minua tosiaan vaivasi niiden joidenkin Viipurin kirjastossa näkemieni lastenkirjojen grafiikka.

Nimittäin kyllähän se on niin, että bauhauslainen funktionalismi ja konstruktivismi ovat neuvostovenäläistä perua. Kandinsky ja kumppanit loivat niiden perusteet Vitebskissä aikana, jona luultiin, että uusi yhteiskunta merkitsisi myös uutta taidetta, niin korkea- kuin käyttö-, joiden oletettiin jopa muuttuvan yhdeksi ja samaksi asiaksi. Tämä toivo osoittautui suureksi virhearvioksi, ja Kandinsky ja kumppanit poistuivat Neuvosto-Venäjältä, Kandisky itse juuri Bauhausiin, jonne vei uudet ideansa opetuksen käyttöön. Kun natsit sulkivat koulun ja funktionalismi ja konstruktivismi julistettiin Saksassa rappiotaiteeksi, se oli vain lyhyt välivaihe, ja kun se maaottelu oltiin saatu käydyksi, nämä natsien tuomitsemat suunnat julistettiin uudeksi valtavirraksi koko Lännessä. Syntyi aivan uusi funktionalimista ja konstruktivismita ammentava muotoilu, saksalainen kodinkonejätti Braun etunenässä, ja graafisessa suunnittelussa tuli vallalle ns. kansainvälinen tyyli, joka oli yhtä kuin uudelleen lämmitetty bauhauslainen grafiikka.

Ja kaikki siis oli oikeastaan saanut ohjelmallisen alkunsa Neuvosto-Venäjällä...

Oltaisiinko Venäjällä nyt nähty tässä sauma? Olisivatko tietoisesti ryhtymässä rakentamaan sille, missä Neuvosto-Venäjä oli hetken aikaa kulttuurisesta suuri? Korkea tekniikkaa heillä ei ole hallussa, mutta kyllä he tällä elämäntavan esinekulttuurisaralla voisivat voisivat pärjääkin, jos pitävät lähtökohdat mainituilla vitebskiläis-bauhausilaisilla linjoilla ja kehittävät niitä reippaasti ja ehdottomasti eri suuntaan vain kuin mihin Lännessä lähdettiin.

 
Mitä Viipuriin ylipäätään tulee, niin se siistiytyy reissu reissulta. Enää eivät moldovalaiset mustalaiset pelottelee ihmisiä pitkin toria, ja näin tasan yhden alkoholin vaikutuksen alaisen henkilön. Myös miljöötä kehitetään, on kukkaistutuksia sun muita enemmän ja enemmän sitä mukaa kun Venäjän reissujani kertyy. Tämä on Putinin kiistaton ansio, vaikka se onkin vastenmielistä myöntää Ukrainan tilannetta vasten. Tosin kuulin paikalliselta asujaimelta, että se on nykyisin olevinaan valtio, kun kerää ennen mafian keräämät suojeurahat, tätä nykyä nimeltään 'turvallisuusmaksu'. Eli järjestäytynyt rikollisuus on integroitu valtioon. Mutta yhtä kaikki, maksut lienevät nykyisin jotenkin ennakoitavia, joten sekin tilanne saattaa olla monien miestä parannus entiseen verrattuna, vaikka onkin meikäläiseltä vinkkelistä kammottavaa.
 
Maailmassa on paljon huolestuttavia asioita kuten se, että Venäjä käyttää öljyn hinnan laskettua rahastojaan (esim. eläke-) päivittäiseen olemassaoloonsa kansinvälisillä markkinoilla, samoin kuin Kreikan tilanne. Mutta kyllä minua huolestuttaa eniten Kiinan pörssiromahdus. Venäjällä raha menetti 90-luvulla arvonsa kahdesti, mutta tavan venäläiset vain sietävät sen ja röyhkeimmät kuorivat kerman päältä. Kiinassa sitä vastoin ihmiset saattavat hyvinkin kimpaantua. (7.7.2015)