Kevät ja kesä Kärkkäälässä 2019

Kyllä se vain on keväällä aina päivä päivältä valoisampaa ja valoisampaa, myöhempään ja myöhempään...

Päästäistä!

 

Näyttää olevan kuukausi siitä, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogia. Isäntä käski nyt viimein tehdä sen, koska muuten ihmiset luulevat, että olen kuollut.

Minulla on vain ollut tässä muuta kirjoittamista.

Tänään puolilta päivin lähdettiin maaseudun rauhaan pääsiäisen viettoon. Monet muutkin näyttivät arvelleen, että pääsiäisaamuna on rauhallista ajella. Kun perillä näin krookusten kukkivan ja narissien työntyvän pihapenkasta, muistin, että ruukkunarsissit jäivät kassiin parvekkeelle ja juustokakku pakastimeen.

Lähdettiin silti siitä heti pöytäliinat silitettyäni ja muutenkin vähän pääsiäislavastettuani rantahetteikköön saunanrappusille päiväkahville. Oli sentään keksejä.

Rannassa oli jo vähän sulaa ja aurinko lämmitti. (21.4.2019)

 

 

Oreganoa, timjamia ja kasurit methiä

 

Tämä kevät oli ensimmäinen niiden yli kymmenen vuoden aikana, joina olemme vietelleet viikonloppujamme Kärkkäälässä, kun valkovuokot eivät älynneet kukkia äitienpäivänä tässä anoppin – nyt jo vainaan – laatimassa pihassa. Ne alkoivat hädin tuskin kukkia vasta viime viikonloppuna, ja nyt sateet ovat piiskannet ne lanaan. Samoin kuin ovat iskeneet kirsikkapuun kukat maahan.

Muurahais- ja kyytilanne on sellainen, että molempia on runsaasti. Tosin muurahaisia tällä on aina runsaasti, mutta kyiden suhteen sesonki on poikkeuksellinen. Kun läksin aamulla joogattuani raparperiin, varustauduin pitkillä kumppareilla ja pitkillä oksasaksilla, ja huidoin ennätysmäisiä puskia tovin ennen kuin aloin katkoa saalista. Nimittäin ensin oli hirveän kuivaa, mutta nyt on päivänä muutamana sadellut, mistä on seurannut ennätysmäinen raparperisato. Varret ovat paksuuntuneet niin valtaviksi ja niin äkisti, että ovat haljenneet. Siispä meillä on sapattijälkiruokana raparperitoscapiirakkaa.

Ja pääruokana on jo aiemmin luvattua Vish Purin voikanaa. Kävin eilen kaupassa, mutta aivan kaikkia aineksia kuten kasuri methiä eli kuivattuja sarviapilan lehtiä ei löytynyt.

Mitä maustekasveihin tulee, viime keväänä iloitsin, kun oregano oli talvehtinut, ja nyt siitä näyttää tulevan kaikkien aikojen oregano. Lisäksi on selvinnyt elossa talven yli timjami ja roosmariini, mutta tänä keväänä en jaksa iloita puutarha-asioista, sillä pidän niistä välivuoden ellen lopeta harrastusta kokonaan. Nyt on niin paljon muuta askaretta – on pakko valita. (24.5.2019)

 

Puutarhaioja ja -suruja

 

Ollaan piipahtamassa Suonenjoella.

Isäntä ajaa nurmikkoa minkä ehtii, mutta jonkun pitäisi kiskoa saraheinää kukkaistutuksista.

Pionit kyllä kukkivat, paitsi yksi, jossa on aina ollut runsaasti kukkia. Vastaavasti nyt on yksi kukka yhdessä sellaisessa, jossa niitä ei ole ollut koskaan ennen. Muut kukkivat normaaliin ylenpalttiseen tapaansa. Mahtava kasvi, tuo pioni. Ei vaadi kertakaikiaan minkäänlaista hoitoa. Kuin saraheinä konsanaan...

Varjolija kukkii ensimmäisen kerran moneen vuoteen, tosin vain yksi. Vielä eilen illalla oli nuppuja toisessakin, mutta nyt ei enää. Olisiko joku käynyt pistelemässä nuput poskeensa?

Isohirvenjuureen on tulossa tanakka kukkavana. Mutta vain yhteen…Isohirvenjuuri on sangen suurilehtinen kasvi, mutta erottuu silti vain vaivoin lupiini- ja heinäviidakosta.

Mutta jotain poikkeuksellisen ilahduttavaakin on. Nimittäin sormustinkukkaa on kahdessa paikassa, joihin sitä ei ole kylvetty/istutettu, ja ne ovat onnistuneet saavuttamaan sen puolentoista metrin korkeuden, johon ulottuvat myös tämän vanhan mansikkapellon lupiinit.

Kalliolla on mehitähteen ilmaantunut tällainen uloke. Liekö kukka vai mikä? Ei ole ollut ikinä ennen, ja mehitähti sentään on majaillut tuossa sen kymmenkunta vuotta.

Ehkä jatkan huomennna saraheinän repimistä kukkien keskeltä… Särkyneen sydämen ne ovat syöneet suihinsa, enkä sitä edes ihmettele, mutta ne ovat lähes tappaneet jopa hevosmintun, jolle ei minkään pitäisi mahtaa mitään. (4.7.2019)

 

 

Kirjoista ja kukista

 

Olen lueskellut eilen saamaani kirjaa Sysmän kirjakylästä.

Se oli sangen kiinnostava elämänvaihe, tuo kirjakylän aika, joskaan ei tietenkään vain kirjakylän takia vaan siksi, että siihen ikäkauteen luultavasti kuuluu kaikilla ihmisillä hirmuisesti tekemistä ja asiaa. Ei ole enää nuori muttei vanhakaan, pystyy jo toimimaan maailmassa, muttei ole vielä pettynyt asioihin.

Itselleni kirjakylä oli idealistinen harrastus sangen kiivaana ammatillisena kautena. Lopetin tämän harrastuksen, kun kirjakylästä häipyi tämä innokas idealismi eikä se enää tarjonnut vastapainoa palkkatyölle. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjakylän pahin virhe oli juuri tämä työmäiseksi muttuminen, ja tämän myötä sen liepeiltä katosivat kaikki (minua) kiinnostavat ilmiöt. Nyt tilalla on kirjojen myynti viiden euron ämpärillisinä.

Ennen ei siis ollut näin. Kertun Kirjapäivät toimivat Vahan Kertun taidegallerian ja antikvariaatin yhteydessä. Taso oli korkea. Kirjakyläpäivillä oli mm. esittelmässä taiteilijakirjoja Taidegrafiikanpaja Himmelblau, mitä nyt olisi aika vaikea kuvitella. Jukka Ammond lauleli latinaksi iskelmiä. Ja Kari Piitulaisen johdolla osallistuttiin Kalle Päätalon nostamiseen korkeakulttuuriksi. Tästä kaikesta kertoo Sysmän kirjakylä -kirjassa Tarja Kaarina Tapiola. Linjaamattomana linjana oli korkean ja matalan, vakiintuneen ja avantgarden ristisiitos, ja kuvaavaa onkin, että tutustuin Otso Kantokorpeen nimenomaan Kertun kirjapäivillä, hän kun oli siellä myymässä Jack in the Box-kustantamonsa kirjoja, esim. säveltäjä Eric Satien kirjallista tuotantoa.

Lehdestä, jonka tulin itse oikeastan keneltäkään muulta mitään turhia kyselemättä perustamaan, Tarja kiitettävästi mainitsee seikan, jonka olin itse unohtanut todeta, nimittäin että "lehden aihepiirinä tuli olemaan painettu kulttuuri kirjoista taidegrafiikkaan".

Olen tällä blogillani valittanut Uukuniemen kulttuurijuttuja -kirjamme asiavirheistä, joita kaikkia yhdistää se, että olen ikään kuin antanut asian levitä alueille, joille se ei (enää) kuulu: Mikkolannimen kesäteatteri ei ole Uukunimen kesäteatterin jatke, koska Mikkolanniemi ei edes ole Uukuniemeä, eikä Antti Sihvoselle tullut kirje ole tullut Otto Sihvoselle, vaikka se oli Oton papereiden kansa samassa pinossa ja on minun mielestäni hengeltään sellainen, että sen olisi 'pitänyt' hänelle tulla.

Ja on sangen kauhistuttavaa nyt huomata, että tiedän, että samalla harhaisen jatkuvuuden periaatteella olisin valmis lähtemään uudelleen mukaan alkuaikojen kirjakylää vastaavaan hommaan ja perustamaan kaikkea painettua kulttuuria käsittelevän lehden, jos vain pieninkin mahdollisuus tai tekosyy ilmaantuisi.

Olen kirjakylähistoriikkia selaillessani tullut ajatelleeksi sitäkin, miten kirjojen merkitys minulle itselleni on muuttunut. Nuorena ne olivat itseymmärryksen väline siten, että hain korkeatasoisesta, isojen kustatamojen julkaisemasta kaunokirjallisuudesta vaihtoehtoisia itseymmärryksen tapoja. Sitten kyllästyin itseni, ja vuosikymmeniä luin vain tietokirjoja, mihin oli toki myös ammatilliset syyt.

Nyt olen siirtynyt kirjojen harrastelijamaisen tekemisen puolelle. Siinä on kysymys jälleen itseymmärryksestä, mutta kun nuorena päämääränä oli kartoittaa, millaiseksi sitä voisi isona tulla, nyt on selvitettävänä, miksi minusta tuli isona mitä tuli, ja ehkäpä myös miksi joillekin läheisille kävi niin kuin kävi. Jotenkin traagista on, että vaikka itse teen noita 'levittämisvirheitä', minua toisaalta ärsyttää, kun muut syyllistyvät niihin, ja tällä hetkellä minua ärsyttävät eritoten yleistykset tyyliin evakot traumatisoituvat kaikki ja olivat niin tyhmiä, että hirttäytyivät menneisyytensä kärismyksiin eivätkä älynneet elää eteenpäin. Epäilemättä jotkut traumatisoituivat, mutta monet eivät. Esimerkiksi minun äitini eli ihan hyvän tavallisen ihmisen elämän, vaikka oli menttänyt molemat vanhempansa ja joutunut nelivuotiaana yli viisikymppisen tätinsä kanssa evakkoretkelle. Vastaavaa yleistämistä tehdään tämän päivän ongelmista. Esimerkiksi lehdistössä väitetään, että koulukiusaamisesta seuraaa syrjäytymistä, masennusta ja ties mitä, ja seuraavalla sivulla kerrotaan, että vähintäänkin 90 prosenttia Suomen julkkiksista on koulukiusattuja. Pitäisi päättää, tuleeko koulukiusatuista menestyjiä vai syrjäytyneita tai sitten pitäisi hyväksiy se, ettei mikään yksittäinen ihmisen kokema trauma määrää totaalisesti hänen elämäänsä paitsi aivan ääritapauksissa.


Ja ääritapauksissakin löytyy variooatioita, esim. keskitysleireistä selvinneiden joukosta.

Minulla ei ole suuria luuloja siitä, että tämä minun itseymmärrykseni kiinnostaisi ketään muuta. Mutta olen itse alkanut kiinnostua muiden suorittamasta vastavanlaisesta itseymmärtämisestä. Siis vastaavasta kuin omani, en nuorten ihmisten sentimentaalisesta älämölöstä. Uukuniemen kulttuurijuttuja -kirjassa on viitattu paljonkin Sirkka Nurmen teoksiin, jotka ovat ilmiasultaan pelkkiä monisteita, mikä minua vähän harmittaa, mutta teksti on periaatteessa mielenkiintoista, joskin siinäkin törmätään omakustantamisen yhteen ongelmaan: tekstiä olisi pitänyt toimittaa, eikä omakustamisessa ole kustannustoimittajaa saatavilla.

Toisaalta voi olla, että lähinnä itseymmärrykseen pyrkivät omakustatajat eivät edes halua kustantajaa juuri siksi, ettei tekstiin tulisi kustannutoimittaja sörkkimään. Minulla on paraikaa luettavana Riitta Kuoppamäen teos sukulaisestaan Eero Mäkisestä, Sortavalan seminaarin käsityön opettajasta, oman käsityökoulunsakin pyörittäjästä ja harmonitehtailijasta, jonka tykönä uukuniemeläinen A.J.Tiainenkin sai ensimmäisiä oppejaan. Tämä kirja ei ole moniste, mutta muuten graafisen suunnittelijan silmään sen näköinen, että minua harmittaa, kun hyvä asia ei ole parhaissa mahdollisissa kuorissa. Teksti on parempaa, joskin toki aivan toisenalaista kuin Sirkka Nurmella, mutta elämäkerraksikin niin löysää, että kuka tahansa kustannustoimittaja olisi pakottanut puolittamaan tekstin määrän. Mutta... jos näin olisi tehty, kirjoittajan itseymmärrys olisi vähentynyt. Kirjan tekemisestä olisi tullut hänelle työtä kuten kirjakylälehden tekemisestä pyrittiin tekemään minulle, ja silloin jää toteutumatta se, minkä takia asiaan on alun alakujaan ryhdytty.

Omakustannuskirjailemisessa on paljon problematiikkaa…

Olen nyttemmin kuullut uukuniemeläistaustaisesta Eini Karhulahdesta. En tiedä, ovatko hänen kirjansa olleet omakustanteita vai onko ne julkaissut joku yhdistys tms., mutta ainakaan niistä ei ole ollut helppo kuulla. Taas yksi oma- tai pienkustantamisen ongelma lisää…Tiedottaminen. Kuulemma hän on tehnyt teoksen nimeltä Pittää lähtii tai jotain sinne päin. Olettaisin, että kirjan saa Uukuniemen kirjastosta, joten pitääpä kysyä, kun seuraavan kerran sinne päin menen.

Maailmassa on siis kiinnostavia oma- ja pienkustanteita, mutta niitä on todella vaikea löytää.

Sitten asiasta kahdeksanteentoista…

Meillä on miehenmittaista harmaamalvikkia, jota A haluaisi, mutta mielessäni heräsi kysymys, miten sen kanssa pitäsii toimia, kun olen luotettavasta lähteestä eli perimätietona kuullut, että syksyllä kukkivat kasvit pitäisi istuttaa keväällä ja keväällä kukkivat syksyllä. Meidän malvikki on kotoisin Jääskeläisen Ailin entisen rappurallin välistä, mihin se oli ajautunut kasvista, joka on peräisin meidän mökiltä, ja se nyhdettiin siitä rappurallin välistä sormenkorkuisena – johonkin aikaan vuodesta, ja hyvin siis menestyy. Kävin äsken penkomassa sen alusia, ja huomasin, että siellä olisi joku pieni alku, jonka ymmärtääkseni voisi istuttaa aiemman kokemuksen mukaan milloin hyvänsä, vaikka harmaamalvikki luullakseni lasketaan syksyllä kukkiviin…

Taannoin samainen A huolehti pioneistaan. En malta olla oheistamatta tähän kuvaa meidän pionituista…Meillä on pihassa tämän syysleimuratkaisun lisäksi myös saraheinaversioita.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Se pari päivää sitten laittamani mehitähden kukka ei ollutkaan vielä kukka vaan sarja nuppuja. Nupunnypylöistä on alkanut aueta pieniä tähtimäisiä kukkia.

 

 

 

 

 



Pihaan on ilmaantunut tällainenkin. Voi olla, että tämä on kuulunut edellisvuotiseen heräteostokseeni Lidlistä, mutta koskaan aiemmin tällaista ei ole tähän penkkiin kyllä noussut. Epäilyttää, että tämäkin on vain joku rikkakasvi taas…mutta on sen verran mielenkiintoisen näköinen, etten ole kitkenyt pois vaan katson, mikä tästä tulee.

Ja voi elämän kevät! Vasta tänään huomasin, että monta vuotta kukinnassaan paussia pitänyt anoppivainaan rusopäivänlija on työntänyt aivan järkyttävän määrän kukkavanoja! Kuin ennen vanhaan… Kymmenen vuotta sitten se oli varmaan valtakunnan runsaskukkaisin rusopäivänlilja, mutta sitten minä rupesin jakamaan sitä rypästä, kun olin jostain lukenut, että se muuten taantuu… (7.7.2019)

 

Lisää kukista

 

Toissa iltana melko myöhään jätettiin Suonenjoki. Oli ollut hyvä lupiininraivaussää, pilvipoutaa ja alle 20 astetta lämmintä. Siinä hommassa menikin iso osa toissapäivää, vaikka mieleeni juolahti – tässä iässä kun on jo ajateltava asioita ikuisuudenkin näkökulmasta – että jos kuolinvuoteellani vielä ehdin (eli jos silloin on enää aivotoimintaa jäjlelle) ajattelemaan, että käytin elämäni lupiininraivaukseen Suonenjoen Kärkkäälän kylällä, en välttämättä ole tyytyväinen elettyyn elämääni. Elämänsä voi lupiininraivaukseen Suonenjoen Kärkkäälän kylällä kyllä käyttää, jos niin vain haluaa, sillä siellä ovat entiset mansikkapellot lupiinilla. Mutta miksi haluta?

Lupiini on kyllä ihan hyvännäköistä, mutta vain lyhyen aikaa. Annoimme sen ehkä tarpeettoman kauan rehottaa. Sattuu nimittäin olemaan niin somasti, että kun tuvan isoista ikkunoista katselee alkukesästä ulos, näkee oikean satumaan maiseman, kun syreenit, vaalenapunaiset ja siniset villiakileijat, koiranputket sekä mainitut lupiinit kukivat valtoiminaan kirsikkapuun alla vasten terijoensalavia. Lupiinin raatoontuminen ei häirinnyt aikanaan muina kesän vaiheina,  sillä lupiinien jälkeen tulivat niiden tilalle kukkaan mesiangervot ja horsmat. Mutta nyt siinä, missä kasvaa lupiinia, ei kasva enää mitään muuta. Jäljelle jää puolesta kesää pelkkä maailmalopun kamara lupiininraatoineen.

Lupiinia ravatessani huomasin, että sormustinkukkaa onkin pullahdellut sinne tänne muuallekin kuin missä olin alkureissusta huomannut. Yksi kasvoi jopa siellä, minne olin sitä kylvänyt. Muut kasvoivat alueella, joka joskus oli nurmikko, mutta joka viime kesän helteillä jäi leikkaamatta ja on jäänyt koko tämänkin kesän. Nyt, kun lähestyin sitä lupiininnyhtämistarkoituksessa, huomasin pitkän heinän seasta nousemassa sormustinkukkaa. Poimin sormustinkukat veteen, otin trimmerin ja vedin heinikon nurin. Siirryttyäni pariksi tunniksi kaatamaan lupiinia muualle, palasin äskettäiselle paikalle, ja siihen oli noussut sellaista 30-senttistä sormustinkukkaa. Se oli kasvanut siinä siis noin 15-sentin tuntivauhtia.

Mahtava laiskan puutarhurin kasvi, tämä sormsutinkuka, jos vain lähtee kasvamaan. Melkein kuin pioni. Pionillekaan ei tarvitse tehdä mitään. Ja horsmakin on hyvä: se kukkii korkeana kauniilla pinkillä kukalla, sitten siihen tulee sievät valkoiset kiharahöytyvät ja sitten se vielä saa upean punaoransin ruskavärityksen!

Kun läksimme, sinne jäi osa pioneista kukkaan. Otin itselleni kimppuun sormustinkukkien joukkoon kolme, yhden tummanpunaisen, yhden kermakakkumaisen sarah bernhardtin ja yhden sellaisen pinkin, jossa on vaalea karvamainen keskusta, mikä se sitten lieneekään nimeltään. Keräsin sarah bernhardteja vielä aimo kimpun kälylle viemisiksi, jotain kymmenkunta. Pionikimpun tekemistä rajoittaa se, että niihin ei voi ottaa kovin pitkää vartta…Kun eilen aamulla kävelin Kuopion torin halki, huomasin, että yksi pioninkukka maksoi 8 €. (11.7.2019)

 

 

Työleirillä

 

On tainnut olla puhetta siitä, että olen kyllästynyt puutarhurointiin. Kyllästymispiste saavutettiin toissa kesänä, viime kesänä hommaa lopeteltiin ja tänä kesänä lopettelun katastrofaalisuus on puhjennut täyteen rehotukseen. Viereisestä kuvasta ei isäntää juuri näy, koska horsma on lähemmäs metrin korkeampaa kuin hän, mutta tarkkaavainen katsoja saattaa havaita horsmien latvojen korekudella ylös nostetun viikatteen terän.

 

Horsma on kyllä hieno. Ellei sitä olisi noin paljoa, varmaan istuttaisin sitä jonnekin.

 

Mutta oli valittava: marjaan vai niittämään? Niittämisen puolesta olisi puhunut sekin, että saraheinä ulottuu pitkälle tuvan ikkunan alakarmin yläpuolelle. Valitsimme silti marjastamisen, koskapa täällä nyt on edes vähän mustikkaa tosin kuin Uukuniemellä. Suunnitelmissani oli alkujaan lähteä Uukuniemelle ensi viikonloppuna, mutta taidan tulla tänne Suonenjoelle marjastamaan. Meillä nimittäin menee talven aikana hirmuisesti mustikkaa.

 

Puolivälissä kesää eli kolmisen viikkoa sitten ihmettelin mehitähden kukkaa. Nyt se oli tässä jamassa.

 

 

 

 

 

Samassa yhteydessä ihmettelin hapsuista kasvia, joka ei näyttänyt miltään ainakaan tavanomaiselta rikkaruohlta. Nyt siihen oli kasvanut tällainen pähkylä. Kun aikani tiluksilla käyskentelin, löysin paikan, jossa näitä oli kymmenkuta, joskaan en edelleenkään tiedä, mikä tämä mahtaa olla, tuleko tuosta tähkästä jotain ehompaa vai onko koko komeus tässä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viimeksi Sortavalasta kirjoittaessani valitin, etten ollut saanut täällä pihassa kasvamaan ukonkelloa, jonka siemeniä olin nyhtänyt kukintansa päättäneistä runsaslukuisista yksilöistä KYS:in lähellä olevasta lammenrannan istutuksesta. Olin tuolloin väärässä. Kyllä ne olivat täällä sittenkin lähteneet, mutta eivät ole yhtä komeita kuin Sortavalassa tai muualla Laatokan Karjalan seuduilla kuten uukuniemeläisten kukkapenkeissä tai Parikkalan patsaspuistossa.

 

Sortavalassa kasvustot ovat näyttäviä ja huolellisesti rajatut pihojen ulkopuolelle, sillä siellä nämä ovat pientareilla rehottavia rikkakasveja. Korkeus näillä oli Sortavalassa hirmuinen, lähemmäs pari metriä. Sopivia meidän pihaan. Meillä eivät rusopäivänliljatkaan notku kaarella vaan kurottavat pitkän heinän keskeltä piikkisuorina päin taivaita, ja sikäli kun ymmärrän, tavanomaista korkeampina. Pakko kun on... (4.8.2019)

 

 

Kukat ovat kivoja, koska kasvavat itsestään

 

Tarhuroimattomankin pihan tapauksessa vähän harmittaa, että ei pääse näkemään, mikä siellä milloinkin on missäkin vaiheessa. Taas olivat Uukuniemeltä tuodut peurankellot kerinneet poissa ollessamme kukkia, mitä vähän raaskuja oli jäljellä…Onneksi sentään japaninnauhus oli nyt parhaimmillaan. Harmaamalvikki ja suopayritit muodostivat yhdessä varsinaisen kermakakkuosaston. Toivottavasti pääsen havainnoimaan aika hyvän kukkavarren kasvattaneen isohirvenjuuren kukoistuksen. Ja tarha-alpi on oikea kasvunihme! Sitä voi melkein jo horsmaan verrata.

Vielä ovat luvassa isomaksaruohot, syysasterit, kultapallot, syysleimut…

Sitävastoin en edes ole käynyt katsomassa, onko itänyt mitään sinne, mihin kylvin lanttua, puhumatakaan, että olisin siellä missään vaiheessa kitkenyt tai harventanut. Perunamaalla näytti kasvavan melkoista ohdaketta.

Vika ei ole siinä, että suoranaisesti pelkäisin työntekoa, vaan siinä, että kyllästyin kasvien kasvattamalla kasvattamiseen. Yksinkertaisesti vain kyllästyin.

Marjastuksessa on vielä jotain jännitystä. Nyt keräsin mustikka ja vadelmia. Äsken juuri keittää päräytin vähän lakkahilloa! (5.8.2019)