Kinkku ja elämän tarkoitus

Milloin ihminen tulee niin vanhaksi, että tietää, mikä hänestä tulee isona? Tulenko joskus jopa niin vanhaksi, että tiedän, mitä minusta isona tuli? Eppäilyttää...

Meillä paistettiin kinkku vasta tänään, sillä olimme eilen äidillä syömässä. Äiti oli ollut meillä parina jouluna, viime jouluna iltalomalla sairaalasta. Jo monta viikkoa sitten kävimme hakemassa hänen varastostaan joulukoristelaatikon, ts. äiti on aika tavalla pirteämpi kuin vuosiin. Ruoka oli eilen hyvää ja sitä oli riittävästi, ja varsinkin jo tervetuliaisglögi oli aika tuhti.

Meidän huushollin joulukinkku on oikeastaan pataruoka: kinkku pistetään pastopussiin kera lanttun, porkkanoiden, sipuleiden, perunoiden ja paprikan. Kypsyttyään vihannekset otetaan erilleen, kinkku kuorutetaan sinapilla ja tiukalla kerroksella pinjansiemeniä, ja sitten pinjasiemenet paahdetaan siihen päälle vielä uunissa. Pienestä määrästä kinkunrasvaa tehdään soossi, johon pistetään sipulin kanssa paistettuja kanttarelleja ja yrttisulatejuustoa. Ja siinä on vähällä vaivalla tehty jouluruoka.

Jäi vähän myöhään se kinkunpaisto, sillä nukuin huonosti varmaan lähinnä ylensyönnin tähden. Surfasin yöllä vielä yhden, kahden maissa netissä mitä ihmeellisimpien asioiden perässä. Ylensyönnin lisäksi minua vaivasi se, mikä minusta mahtaa tulla isona.

Olin alkanut opiskela kiinaa muistakseni vuonna 2006 tai 07, ja aloin ravata Kiinassa aina sellaisia useamman viikon, yleensä kuukauden, jaksoja. Menin sitten vielä Pohjanmaalle töihin, aluksi vain yhdeksi vuoden pätkäksi, mutta nyt on jostain syystä kuitenkin jo neljäs vuosi menossa. En ole varma, kumpi on ollut minulle vieraampi miljöö, Kiina vai Pohjanmaa, mutta yhtä kaikki, minulla on siis tässä vähän laskutavasta riippuen kuuden tai neljän vuoden 'kulttuuriantropologinen kenttätyöjakso' takana. Vähän väsyttää.

Olen kyllästynyt ihmisten komenteluun ja paimentamiseen. Työ Pohjanmalla on tästä syystä aika raskasta, enkä ehdi tehdä itse mitään ns. tuottavaa edes vapaa-ajalla, tai en vain jaksa. Minä olen kuitenkin proletyttö, jonka pitää päästä itsekin välillä tekemään.

Vaihtoehtoja on tavallaan kaksi. Minun on löydettävä rehellistä 'suorittavan tason' työtä tai sitten siirryn permakulttuuriin. Parasta olisi, jos voisi yhdistää molemmat, eli saisi etätyötä, jota voisi tehdä 'permakultivoinnin' ohessa. Minua oikeasti kiinnostaisi, miten omavaraisena ja miten vähällä kuluttamisella voisi tulla toimeen, ja yöllä surfasinkin juuri etsikelemässä ratkaisuja verkkovirran käytön minimoimiseen. Jos permakulttuuria haluan tässä elämässä vielä kokeilla, alkaa olla korkea aika, sillä pian minulla on yksinkertaisesti liikaa ikää siihen. Permakulttuuri vaatii melko hyvän fyysisen kunnon ja livakasti toimivat aivot.

Mutta kyllä minulla normaali työkin kelpaisi. Tosin ihmetyttää, mitä se voisi olla näinä onnettomina aikoina. Tässä maassa ei tehdä mitään kunnollista. Olenkin ottanut tuohon esille teoksen nimeltä Deutsch in Berufsleben. Maailma näyttää tällä hetkellä siltä, ettei mitään kunnollista tehdä muualla kuin Saksassa.

Kun vihdoin sain käytyä nukkumaan, näin omituisen unen. Olimme - en tiedä, ketkä 'me', mutta joka tapaukessa joku ryhmä - kehittäneet tuotteita kullasta. Niistä oli tullut valtava menestys, vaikkei minkäänlaista markkinointia oltu tehty, ja tuote tuli jollain haulla kolmantena googleen. Tuotenimeen piti sisältyä kullan kemiallinen tunnus au jotenkin, ja se minulta oli vielä kesken. Logon luonnosversioon se näytti tulleen laihana kursiivina nimen perään.

Unet ovat siitä tylsiä, että niistähän ei ikinä muista mitään oleellista. Keiden kanssa olin niitä tuotteita suunnitellut? En myöskään muista, mitä siinä googlehaussa tulleessa tekstissä tuotteista luki, en edes sitä, mitä tuotteet olivat tai mikä nimi oli muuten paitsi sitä kullan kemiallista tunnusta. Jotain aivan mullistavia ne tuotteet olivat, jotain vempeleitä, jotain, mihin kultaa ei ikinä odottaisi yhdistettävän. Ai-jai…

 

Kuvassa meidän 'joulukuusemme', ei tulppaanin mukuloita kylvövakassa havunoksien ympäröimänä. (25.12.2012)