Kissuuksia

On mahdollista puhua koiruuksista, mutta entä kissuudet?

Jatkuvasti saa olla lukemassa uutisia kulttuurien yhteentörmäyksestä. On burkakieltoja, maahanmuuton kritiikkiä ja länsimaisen hapatuksen vastustusta islamismin muodossa. USA on joutunut lopettamaan kiinalaisten moittimisen ihmisoikeuskysymyksissä, koska Kiina rahoittaa sen elämän. Ja protestanttiset pohjoiset Euroopan osat elättävät katolisten huithapeleitten asuttaman eteläisen Euroopan. Venäläiset ovat omasta mielestään jopa valitumpi kansa kuin juutalaiset, kun muiden mielestä Venäjä on kauneimmankin ilmaisun mukaan pelkkä ongelma.

 

Mutta kulttuurien yhteentörmäykset ovat aina olleet suurten keksintöjen edellytys. Juuri mitään todella suurta ei ole syntynyt ilman tällaisia konflikteja, joskin niihin on pitänyt yhdistyä myös jonkin verran joutoaikaa. Yksi tällainen kansakuntien yhteentörmäyksen seuraus oli aakkoskirjoitus jossain tuossa 1800/1700 eaa. Ja siitä puolestaan seurasivat suuret monoteistiset kirjauskonnot.

 

Joista puolestaan on siis syntynyt jälleen uusia yhteentörmäyksiä, joskin niiden hedelmät antavat vielä odottaa itseään…

 

Konfliktit ovat tietenkin rasittavia. Suurin osa ihmisistähän ei muuta toivo kuin että mikään ei koskaan muuttuisi. Kulttuuriset konfliktit asettavat vaatimuksen: aja itseesi uutta kulttuurista koodia. Meemiensä vaihtaminen on raskasta.

 

Sillä häiriö kuin häiriö rasittaa. Häiriötekijöiden ei tarvitse edes tulla vieraasta kulttuurista, kun ne ärsyttävät. Meillä on ongelmana naapurin kissa. Ja naapurit, jotka eivät välitä vähääkään siitä, että heidän kissansa tulee meille mitä erilaisimpiin vuorokauden aikoihin. Naapurimme eivät ole millään muotoa ulkomaalaisia, maahanmuuttajia tai minkään vähemmistön edustajia. He eivät ole edes nuoria! – ja nuorisoahan voi aina periaatteessa syyttää mistä hyvänsä.

 

Meille on mysteeri, miten se katti tekee. Olemme tukkineet – siis me, naapurit eivät ole eväänsä heilauttaneet lukuisista pyynnöistä huolimatta – kaikki kuviteltavissa olevat paikat, joista se pääsee, edellyttäen, että ikkunoita ja parvekkeen ovea on voitava pitää edes hiukan auki näillä helteillä. Olemme mielestämme valinneet mitä mainioimpia ’kissankarkotusmateriaaleja’ kuten metallilevyä. Kaikesta huolimatta se kissa onnistuu luikertelemaan meille joka yö, ja meillä on hirveä työ heittää se takaisin omalle parvekkeelleen kaikkien rakentamiemme barrikadien yli. Mutta aina se tulee. Ja siis myös yöllä. On aika raivostuttavaa, kun keskellä yötä kuulee, että asunnossa hiippailee joku, joka ei sinne kuulu. Varsinkin, jos sen takia joutuu heräämään klo 04, ei enää välttämättä saa unta. Ja isäntä on jo töissä…

 

Tuossa iltapäivästä katselin sen taiturointia pitkin ikkunalautoja.

 

Taannoin Viipurissa seurasimme, miten keskellä kaupunkia ilmaantui kolmannen kerroksen ikkunan yläosassa sijaitsevan tuuletusikkunan karmille meidän naapurin kissamme kaltainen musta angorakissa. Se työnsi takamuksensa muhkea häntä uljaasti pystyssä ulos ikkunasta ja ulosti sieltä korkeuksistaan kadulle, tai tarkemmin sanottuna jalkakäytävällä kulkijoiden niskaan.

 

Kissat ovat aika taitavia. Tosin luulen, että tuossa tapauksessa kissa oli saanut opetusta jotain viisaammaltaan, luultavasti ihmiseltä.

 

Nuo naapurit ottavat minua siis aivoon, etenkin heidän välinpitämättömyytensä. Mutta mitä varten minä joogaan ja meditoin hullun lailla? – Oppiakseni olemaan yhtä piittaamaton. Joten mistä minä siis heitä syytän? Siitä, että he ovat onnistuneet tavoittamaan sen, minkä eteen itse joudun vielä raatamaan? (26.7.2010)