Köyhyys on jaloa

Länsimainen kulttuuri on paradoksaalisella tavalla kamppaillut jo

yli kaksi vuosituhatta perimmäiseksi arvokseen

julistamaansa köyhyyden ihannetta vastaan.

Olen poikkeuksellisesti toisen viikonlopun peräjälkeen kotona käymässä. Ja yritin jälleen lukea Hesaria. Pääsin sivulle A5, kun alkoi keittää. Sillä sivulla nimittäin joku tytönhupakko, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija, väitti, että köyhyydessä on jotain vikaa ja siitä pitäisi päästä eroon.

Ennen kun joku pääsee närkästymään nimityksestä tytöhupakko, totean, että kyseessä on vastaikärasismi. Käytän järjestelmällisesti nimitystä tytönhupakko kaikista alle 50-vuotiaista naisihmisistä ja pojanhulttio kaikista alle 50-vuotiaista mieshenkilöistä. Lupaan luopua tästä nimittelystä heti, kun joku lähestyy minua vaikka tämän blogin kautta tahi sähköpostilla ta tarjoaa minulle, yli 50-vuotaalle naisihmiselle, uutta, mielenkiintoista työpaikkaa. Mutta en minuuttiakaan ennen sitä. Ja kunhan säät lämpenevät, maailma saa näiden nimitysten lisäksi sietämää minun minihameitanikin saman vastaikärasismin nimissä.

Niin, tämä tytönhupakko siis antoi ymmärtää, että köyhyydessä olisi jotain vikaa.

Nythän se on kyllä sillä tavalla, että köyhyyden ihanne kuuluu erottamattomasti länsimaiseen ihmiskäsitykseen. Olen antanut kertoa itselleni, että jo Sanassa sanotaan, että kun rikas mies tuli kysymään Jeesukselta, miten tämä rikas mies pääsisi taivasten valtakuntaa, Jeesus vastasi, että sen kun vain luovut kaikesta omaisuudestasi niin siitä se alkaa. Kuulema rikas mies lähti myrtsinä matkoihinsa.

Kirkon olisi minun mielestäni pitänyt pitää kiinni tästä kristillisestä ihanteesta. Kirkko alkoi kuuitenkin kohdata siinä vaikeuksia jo melko varhain, kun rikkaat ihmiset alkoivat lahjoitella sille omaisuuttaan. Kun varhaiskapitalismi ryhtyi nostamaan päätään, syntyi suoranainen köyhyyskriisi, kun 1200-luvun alussa syntyivät kerjäläisveljestöt.

Nimittäin aina 1200-luvulle asti omistamista ei suinkaan pidetty yksilöllisenä oikeutena vaan omistamisen katsottiin perustuvan lankeemukseen. Ihminen nyt kuitenkin kuluttaa kaikenlaista, esimerkiksi ruokaa, ja tämä, minkä verran ihmisella oli oikeutta omistaa edes ravinoaan kristillisen etiikan mukaan, alettiin kokea ongelmallisena. Fransiskaanit ottivat asiaan radikaalin kannan: ihmisellä ei ole oikeutta omistaa mitään, tai ainakin he itse pidättäytyivät kaikenalisesta omistamisesta. He saivat kuluttaa tarvitsemansa, mutta eivät omistaa yhtään mitään. Perinteiset luostarijärjestöt saattoivat perustua yhteisomistukseen, mutta fransiskaanit eivät hyväksyneet kertakaikkiaan minkäänlaista omistamista.

Mutta oli oli koko joukko ihmisiä, joiden mieliin omistaminen oli jo ehtinyt iskostua, ja heidän mielestään omistamattomuus olikin äkisti moraalitonta. Aristoteleskin oli löydetty uudelleen, ja vastoin kristillisiä opetuksia alettiin harkita, josko Aristoteles sittenkin oli oikeassa ajatellessaan yksityisen omistamisen olevan välttämätöntä hyvän elämän ja yhteiskunnallisen järjestyksen kannlata.  Alkoi siis syntyä käsitys, jonka mukaan ei ole oikeutta olla köyhä.

Fransiskaanien köyhyyteen alttiin kohdistaa kritiikkiä. Fransiskaanitkhan näyttivät olevan kivenä kaskessa koko Euroopan taloudellisessa kehityksessä. Justiinsa, kun kauppa kauppa oli alkanut kasvaa, rahatalous oli laajentunut ja porvaristo syntynyt! Fransikaanien köyhyysihanne han asetti kyseenalaiseksi myös kirkon omistukset.

Esimerkiksi Gerardus Abbévillelainen argumentoi, että oli mahdotonta kuluttaa mitään sellaista, mitä ei omistanut, joten fransiskaanit toimivat oman ihanteesa vastaisesti esimerkiksi syödessään. Omistusoikeushan siirtyi esimerkiksi lahjoittamlla, joten jos fransiskaanit olivat saaneet vaikkapa leipää ja hedelmiä lajoituksena, niiden omistusoikeus oli siirtynyt heille.

Tähän väliin vetäsii Bonaventura, että fransiskaanit olivat omistusoikeuden/velvollisuuden ulottumattomissa, sillä he olivat toisen vallan eli paavin vallan alaisia holhokkeja, ikään kuin vajaamielisiä tai lapsia, ja siksi he olivat omistusokeuden/velvollisuuden ulkopuolella.

Kirkko kuitenkin kieltäytyi olemasta kerjäläismunkkien holhooja, ja 1321 Provencen inkvisitio julisti harhaoppiseksi lauseen Kristuksella ja hänen opetusöapsillaan ei ollut mitään omaa, ei yksituisesti eikä yhteisesti. Ja seuraavana vuonna paavi Johannes XXII ilmoitti kieltäytyvänsä otamasta vastaan tuota Bonaventuran tarkoittamaan fransiskaanien kuluttaman omaisuusuuden oikeutta. Hänen mukaansa paavin tehtävä ei ole omistella kerjäläisveljien leivänkannikoita.

Mutta sitten tuli William Ockhamilainen ja vastasi että fransiskaanien sellaisen hyödykkeiden käyttöön kuin syöminen tai asuminen ei liittynyt sellaista omistusoikeutta, jonka nojalla he voisivat mennä oikeuteen vaatimaan tätä oikeutta. Hän siis näki omistamisen nimenomaan järjestäytyneen yhteiskunnan oikeuskäytäntönä, jonakin ihmisen laatimana systeeminä, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä ihminen oli luonnostaan eli Jumalan luomana, ja systeemi voisi olla toinenkin.

Jne. Tämä on ollut pitkä kiista ihmiskunnan historiassa.

Ymmärrän toki, että niiden kannalta, jotka ovat kiipineet asemiinsa näillä nyt jo pitkään vallinneilla kulutusyhteiskunnan ehdoilla, on huolestuttavaa, jos köyhyys lakkaa olemasta ihmisten mielestä häpeällistä. Kääntäenhän se merkite, ettei omaisuutta enää arvosteta. Rikasta ei enää pidettäisi köyhän yläpuolella olevana eikä taloja ja tavaroita menestyksen merkkeinä.

Talouskin perustuu nykyisin kuluttamiseen, ja kuluttamisesta ja omistamisesta luopuminen on huomattava riski yhteiskunnassa, jossa eletään tavaroiden valmistamisesta ja myymisestä. Jos ihmiset lakkaavat kuluttamasta, mihin he sitten käyttävät aikansa?

Köyhyys on kuitenkin kristinuskolle perustuvan länsimaisen kultuurin perimmäinen arvo, ja vaikken itse ole minkään uskonnollisen yhteisön jäsen enkä usko jumalaan, joulupukkiin enkä maailman rauhaan, olen sitä mieltä, että köyhyys on jaloa.

Kieroin vallanpitäjien juoni omistamiseen pakottamisessa on tietotekniikka. Käytännössä ihmiset on pakotettu omistamaan tietokone ja meidänkin huushollissa on useampia, kun on pakko olla. Muistan vielä autuaat ajat, jolloin ihmisen ei ollut pakko omistaa edes puhelinta. Nykyisin pelkään olevan niin, että jos minulla ei itselläni olisi varaa kännykkään, yhteiskunta hankkisi minulle sellaisen ja pakottaisi käyttämään sitä. Myös auto kuuluu nykyisin pakko-omistuksen muotoihin. Meidän perheessämme ei ole minkäänlaista omaa halua auton omistamiseen, mutta meidät on käytännössä pakotettu omistamaan sellainen, että minä voin käydä Pohjanmaalla töissä ja maksaa veroja. Ja päälle päätteeksi meitä vielä verotetaan erikseen siitän auton omistamisesta. En käsitä, miten ihmiset on saatu alaistumaan tähän, mutta päivittäin joudun oteteamaan, että jopa minut itseni on saatu siihen nöytyytetyksi. Kauhistuttavaa on  julmuudessaan yhteiskuntamme harjoittama pakkovalta.

Puhelinpolitiikastani voin kertoa, että se on jyrkkyydessään lähes fransiskaanista luokkaa. Minulla ei ole työpuhelinta. Työasioissa minuun saa yhteyden vain sähköpostilla. Toki omistan henkilökohtaisen puhelimen, koska yhteiskuntamme pakottaa siihen, mutta käytän sitä vain perheasioihin.

Olen siis köyhyyden ihanteen kannattaja. Tämä ei tarkoita, että ihmisellä pitäisi olla oikeus loisia yhteiskunnan kustannuksella. Tarkoitan, että on ihanteellista tulla vähällä toimeen. Köyhyyttä pitää arvostaa ja ihmisiä tulee rohkaista siihen.

Koska luulen käyvän niin, ettei kukaan tarjoa minulle tuota alussa mainittua mielenkintoista työpaikaa, siirryn pikapuoliin permakulttuuriin eli mahdollisimman vähän kuluttavaan elämäntapaan.

Menepä tietämään, vaikka minusta tulisi uusi Franciscus Assisilainen. (2.2.2013)