Kohti elämäni suurinta surua

Elämäni viimeisiltä tuntuneet kesäpäivät ja miten kaikki sitten päättyi.

Intiaanikesä

 

Olemme saapuneet Uukuniemelle intiaanikesän viettoon, ja oli hepokatti maantiellä poikittain.

 

 

 

 

 

Käytiin iltakävelyllä, ja suuntasimme kulkumme paikkaan, jonne kuuleman mukaan oli joku rakentamassa tsasounaa. Tieto piti paikkansa.

 

 

 

Yö oli tähtikirkas. Tähdet ovat isoja. Aamulla oli upea sumu.

 

 

 

 

 

 

Mutta jo aamukahvin aikaan näytti tältä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Läksimme siitä sitten soutelemaan vielä ennen aamupesuja. Myös lokki oli soutelemassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja meidän lisäksemme yksi muukin ihminen.

 

Odottelimme veljeänikin tämän intiaanikesäviikonlopun viettoon. (11.9.2015)

 

 

 

 

 

Pörkölt

 

Eilen ryhdyimme serkkuni ohjastuksella pörköltin valmistukseen. Pörkölt – sikäli kun ruoan nimi kirjoitetaan näin – on perinteistä unkarilaista lihapataa. Valmistimme sitä veljeni tuomasta, itse metsästämästään hirvenlihasta, vaikka kuulemma normaalimmat raaka-aineet ovat naudan- ja sianliha.

 

Serkkuni reseptin mukaan kaikkea laitetaan jonkin verran, mikä on eksakti mitta. Olellisia ovat suomalaisten kauppojen valikoimista puuttuvat oheisessa kuvassa näkyvät mausteet. Valkoisen tuubin valkosipulitahnan voi korvata runsaalla määrällä tuoretta valkosipulia, mutta muiden puuttuessa ei voi mitään.

 

Mausteiden ja lihan lisäksi padassa on suolaa ja mustapippuria, ja kuten näkyy, porkkanaa ja sipulia sekä laakerinlehtiä.

 

Eilen tätä haudutettiin kaksi tuntia. Tänään sitä haudutetaan lisää kaksi tuntia ennen kuin sitä ryhdytään syömään suunnitelman mukaan noin klo 18, mitä odotan jännittyneenä. (12.9.2015)

 

 

Mökki talviteloilleen – poikkeuksellisen murhemielin

 

On palattu mökiltä.

Kaikkina päivinä oli peilityyntä.

 

 

 

 



Kävimme Papinniemen kalliolla katsomassa tätä ristiä, joka sijaitsee Uukuniemen ortodoksikirkon paikalla. Myös veljeni lähti mukaan. Muinaisen kylän jäänteet löytyivät 1980-luvulla, kun ensin löytyi 1600-luvulta peräisin olevia rahoja sisältänyt rahakätkö. Arkeologisten kaivausten myötä selvisi, että rahakätkön teinoilla oli sijainnut ortodoksinen kirkko, ja paikalta löytyi esim. 1400-luvun tyypiä edustava pronssi-ikoni ja 6 kg painava kirkonkellon kieli. Kyseessä oli Uukuniemen ensimmäinen kirkko, joka siis oli ortodoksinen.

Kirkon ympäriltä löytyi myös kalmisto ja asuinrakennusten pohjia. Sulaneista esineistä kuten rautanaulosita ja hiili- sekä nokikerroksista on päätelty, että kylä on aikoinaan palanut. On arveltu, että rahakätkö on ollut kirkon kassa, joka on haudattu maahan tuumaten, että mitä sitä turhia mukana raahaamaan, kun kohta kuitenkin palattaisiin. Tämän arvellaan tapahtuneen 1600-luvun puolivälin kieppeillä ns. ruptuurisotien aikana. No, takaisin ei sitten palattu, vaan Uukuniemen ortodoksiväestö jäi sille tielleen Tverin Karjalaan Moskovan lähelle, minne Uukuniemen Vapaa-ajanasukkaat eli Vasukkaat toivoman mukaan järjestävät ensi kesänä matkan.

Mekään tuskin palaamme Uukuniemelle, ainakaan enää tänä sesonkina. Jostain syystä sinne jäi vielä tämä joutsenperhe, jonka olisi käsittääkseni pitänyt jo olla menossa muualle.

Häivyimme paikalta vähin äänin ja hirvittävän, hirvittävän murheellisina. (14.9.2015)

 

 

Sitten särkyi sydämeni

 

Pari päivä sitten veljeni kuoli. Sitten satoi ensilumen.

Kuva on noin 35 vuoden takaa. Silloin olivat onnelliset ajat; edessä paljon, paljon onnellisia vuosia. Sitten hävisimme melkein kokonaan toistemme elämistä. En tiedä, miksi, mutta kun löysimme toisemme jälleen, oli tapahtunut paljon. Viimeiset kolme ja puoli kuukautta olimme yhteydessä joka päivä, vähintään puhelimitse.

Sinä halusit aina olla sovussa kaikkien kanssa – henkilökohtaisella hinnalla ei ollut väliä.

 

Minun on niin vaikea kestää tätä.

 

Eikä kukaan pysty enää auttamaan minua. (16.11.2015)

 

 

Vanhatestamentillisuudesta

 

Olen joutunut huomaamaan elämän vanhatestamentillisuuden. Nyt vasta käsitän, miksi ne kertomukset pyörivät näillä maailman kulmilla niin suosittuina vuosituhannet. Ja vielä traagisemmin käsitän, että niitä ei olisi pitänyt jättää niin syrjään kuin meidän aikoinamme on jätetty.

En seuraa, mitä psykologiassa tapahtuu, mutta olen ollut havaitsevinani, että jonkinlaiset psykoanalyysin sukulaiset ovat jälleen tulleet muotiin. Perutellusti. Saattaa olla, että seksuaalisuuden merkitys on vähäisempi kuin Freud oletti, varsinkin, kun ihmisille tulee ikää, ja tätä nykyä ihmiset elävät niin vanhoksi, että Freudin teoria on siksikin vanhettunut. Nykyajan ongelma on selviäminen sosiaalisesti – jaksaminen sosiaalisesti rasittavassa, taloudellisesti epävarmassa ja arvottomuuden läpitunkemattomassa elämänmuodossa.

Mutta alituajunta teettää ihmisille kaikenlaista muuta jäynää, jonka tiedostamatta jättäminen voi olla vakavaa. Juutalainen maksiimi, että ei saa unohtaa, on hälyttävän tosi. Unohtaminen, vakavien henkilökohtaisten kokemusten päästäminen vajoamaan tiedostamattomaan, on vaarallista, sillä tiedostamattomaan vajonneina ne eivät enää varoita, kun sama uhkaa uudelleen. Vanhan testamentin kertomukset ovatkin hyviä muistutuksia tällaisista vakavista uhista, jos omakohtainen kokemus niistä (vielä) puuttuu tai se on unohtumassa. Vanhan testamentin lukeminen läpi joka ikinen vuosi on varmaan ollut aikanaan ainakin jonkinlainen menetelmä perhehelvettien sietämisessä.

 

Elämä lienee ollut aina vaikeaa sietää.

 

Myös sapatti lienee ollut elämän sietämättömyyttä siedettävämmäksi tekevä seikka. Sapatista, pakollisesta viikottaisesta vuorokauden mittaisesta pysähtymisestä, totaalisesta levosta, luopuminen on ollut vakava virhe. Tässä yhteiskunnassa tarvitaankin nyt ennen kaikkea lepoa. Säännöllinen lepo. Säännöllinen totaalinen lepo. Vanhatestamentillinen sapatti. (28.11.2015)

 

Bodhisattva

 

Veljeni erikoisin ominaisuutensa oli ylivoimainen sosiaalisuus. Hän tuli toimeen sellaisten ihmisten kanssa, jotka veivät muilta hermot. Hän saattoi ajatua tässä jopa hybrikseen, voimiensa yliarvioimiseen.


Hän oli myös kykenevä onnellisuuteen. Niinä viimeisinäkään kuukausina hänen silmänsä eivät olleet murheelliset aina. Välillä hän oli onnellinen. Joidenkin ihmisten silmät ovat murheelliset aina, olivatpa he iloisia tai eivät. Veljeni silmät olivat iloiset silloin kun hän oli iloinen, myös suuren kärsimyksen kautena. Olin aina iloinen, kun näin hänet iloisena, vaikka ne tuokiot olivatkin lyhyitä.

Mutta sangen suurta luonteiden erilaisuuttamme olemme yleensä iloinneet aika erilaisista asioista. Käsittääkseni kunnioitimme kuitenkin toisiamme aina tästä radikaalista erilaisuudesta huolimatta.

Hän oli aina avulias. Hän ryhtyi auttamistoimiin heti. Jopa viimeisinä aikona — esimerkiksi, kun äidin digiboxi putosi ja rikoutui ja piti hankkia uusi televisio. Hän auttoi aina välittömästi, vaikkei mitään edes olisi aikonut pyytää. Hänellä oli suurin piirtein toisen kasvonilmeen välähdyksestä tarjolla ratkaisu.

Hänen kykynsä myötätuntoon oli suorastaan ylimaallinen. Bodhisattva. Eräästä tällaisesta tapauksesta jäin hänelle pysyvästi velkaa.

Ehdin siinä reilussa kolmessa kuukaudessa kertoa hänelle kiitollisuudestani. Ja siitä, että välitin, että kärsin hänen kanssaan. Että olin valmis tekemään mitä tahansa hänen auttamisekseen. Ja että rakastin häntä. Korostin myös sitä, että niin hirveän monet rakastivat häntä! Ehdin sanoa sen monesti. Ja sanoin, että hän oli paras mahdollinen veli. (2.12.2015)

 

Hautajaiset

 

Veljeni hautajaiset olivat tänään.

 

Olen toki saanut osalleni kärsimystä ennenkin, mutta veljeni kuolema tämänpäiväisine hautajaisineen oli elämäni tähänastinen pohjakosketus.

Raivoni oli giganttista. Esimerkiksi olin aivan raivona siitä, että kyseessä oli luterilainen jumalanpalvelus, vaikka veljeni ei kuulunut kirkkoon.

Raivoni asian johdosta oli käsittämätön ennen kaikkea siksi, että tosiasiassa olen sitä mieltä, että luterilaisen kirkon nimenomaisesti pitää järjestää verotusoikeuttaan vastaan hautajaiset myös kirkkoon kuulumattomille. Tämä on järkevää siksi, että jonkinlaiset pippalot on tradition mukaan pidettävä, ja siksi, että uskonnottoman itsensä näkökulmasta on aivan se ja sama, miten hänen raatonsa loppusijoitetaan.

???? Yritäpä ymmärtää tätä.

Ennen kaikkea olin tietenkin raivona siitä, että olin itse epäonnistunut. Olin ollut valmis tekemään mitä tahansa veljeni elämän pelastamiseksi, eikä se ollut riittänyt.

Olin raivona siitä, että veljeni, tämä aina avulias olento, joka oli omien sanojensakin mukaan pyrkinyt aina olemaan hyvä muille ihmisille, oli jäänyt nyt ilman apua, kun olisi itse sitä tarvinnut.

Olin raivona epäreiluudelle. Kiittämättömyydelle. Omalle riittämättömyydelleni ja kaikkien muiden kusipäisyydelle.

Kaiken aikaa mielessäni velloi veljeni kuvaus eräästä toistuvasta painajaisestaan.

Mutta sen kyllä nyt ymmärtää, miksi hautajaisissa tarjotaan ruokaa. Olin laihtunut vajaassa kolmessa viikossa viisi kiloa. Aamulla olin väkipakolla syönyt yhden karjalanpiirakan. Yhtäkkiä huomasin muistotilaisuudessa syöväni, ja ruoka maistui hyvälle.

Raivoni hävisi.

Saattoväkeä näissä jostain syystä työpäivälle puolille päiviin ajoitetuissa hautajaisissa oli vähän, mutta veljeni 'virkaiältään' vanhoja ystäviä oli paikalla yllättävän monta. Yksi kertoi tarinan muistopöydälle tuomastani kuvasta, jossa veljeni soittaa sähkökitaraa noin 18-vuotiaana – kertoja oli nimittäin itse rakentanut tuon kitaran. Toinen kertoi, kuinka he olivat vuonna 1980 vieneet kertojan veljen nuorikkoineen häämatkan alkuun Turun satamaan, minkä jälkeen kertoja ja veljeni olivat ajaneet sitten kahdestaan, nämä nuoret miehet, ikään kuin aikaansa edellä ollen, säilykepurkit ja purnukat auton perässä kolisten ja 'just married' kilpi esillä takaisin Kuopioon. Kolmas kertoi, kuinka he olivat takavuosina keplotelleen Pihkovassa vanhentuneilla ruplilla; kesti aikansa, ennen kuin jäivät kiinni, mutta siitähän selvisi uusilla lahjuksilla.

 

Hauskoja muistoja lupsakasta veljestäni. Hänestä on vain hyviä muistoja.

 

Ja pikkuserkkuni Petri soitti ja lauloi toivekappaleita. Minun oli Leinon Elegia. Kiitos siitä, niin kuin kaikesta esittämästäsi, Petri.

Eräs näistä henkilöistä totesi saman kuin minäkin tällä blogilla, että veljeni upein ominaisuus oli itseään tykö tekemätön sosiaalisuus.

Maailmaan oli siis jäänyt jäljelle hienoja ihmisiä. Olin ollut neljä kuukautta siinä varmuudessa, että jos veljeni menee – ja sitten kun hän meni – maailmaan ei jäänyt pisaraakaan hyvyyttä.

Ehkä maailma sittenkin pärjää ilman veljeäni.

Kuvassa on kukkalaitteemme, minun ja isännän. Muotiin on tullut, että miespuoliset henkilöt rakentavat läheisille vainajilleen ruumisarkun. Minä rakensin kukkalaitteen. Punapaatsamaa, kuultopaperia ja puupiirrospaperia, jossa on silkkilankoja. Ja jätepahvia, kahdenväristä metallilankaa sekä kuumaliimaa… (4.12.2015)

 

Raivosta kiitollisuuteen

 

Tänä aamuna, edelleenkin hatarasti nukutun yön jälkeen, heräsin siihen, miten kiitollinen olen siitä, että minulla oli se veli.

Hän oli poikkeuksellisen kykenevä onnellisuuteen, ja käsittääkseni hän oli onnellinen yhteen putkeen koko alkuelämänsä, noin 33 vuotta. Sekä hänen työnsä että koko muu olemisensa perustui ylivoimaiselle sosiaaliselle lahjakkuudelle. Hän joko osasi auttaa heti itse lähimäistään, tai sitten hän tunsi jonkun muun, joka kykeni. Yleensä hän otti itse yhteyttä tähän muuhun avun tarvitsijan puolesta.

Hautajaisissa muisteltiin hänen teknistä edelläkävijyyttään. Veljeni kaverit viihtyivät meillä äitini taloudessa hyvin, sillä meillä oli kaupungin ensimmäisiä kotioloissa sijaitsevia tietokoneita. Toinen mielenkiintonen tekninen vempele oli matkapuhelin, joka oli seuraus äitini työstä. Pojat joutuivat usein päivystämään sen kanssa. Sehän oli iso, painava rohjo ja vaati autokuljetusta, mutta kyllähän se Toyota Corallan kyydissä meni. Kuulemma sille laitteelle löytyi hyötykäyttöä: menivät jonkun tytön alaovelle ja soittivat tälle, että ollaan nyt täällä alhaalla. Silloin noin vuonna 1980 tällainen oli täysin käsittämätöntä.

Tekiväthän pojat välillä vähän koiruuttakin.

Yhdessä teimme valokuvia ja jonkun musiikkivideon. Yksi suurennuskone oli kulkenut mukanamme, isännän ja minun, paluumuutossa Kuopioon, ja pari viikkoa sitten kaivoin sen verkkokomerostamme ja vein Suonenjoelle. Hautajaisissa saatoin kysyä omistajalta, mitä sille tehdään. Kuulemma löytäjä saa pitää, joten ilmoitin vieväni sen sitten kierrätykseen. Kaunis kone, vähän erikoinen, mutta vie paljon tilaa, eikä sillä tosiaankaan enää mitään tee.

Siinä 1980-luvun puolessa välissä veljeni totesi, että minä olen niin tyhmä, etten koskaan opi käyttämään mitään muuta tietokonetta kuin Maciä. Veljeni kontaktien avulla olen hankkinut kaksi elämäni ensimmäistä omaa tietokonettani ynnä ekan printterin, skannerin, ja mitä ne nyt olivatkaan nimeltään silloin aikojen alussa, ne vehkeet, joilla poltettiin CD-levyjä, kun niitä ei voinut suoraan tietokoneella polttaa. Ja tämä tapahtui kuitenkin jo aikana, jona olimme jo loitontuneet toisistamme osittain maantieteellisenkin etäisyyden tähden, vaikka silloin tällöin soittelimmekin.

Myöhemmenkin hän organiseeraili mielellään. Esimerkiksi kun äidiltä amputoitiin diabeteksen takia ensimmäisen kerran varpaita ja hänet piti saada toisenlaiseen paikkaan asumaan, veljeni hoiti asian, kun sattui taas tuntemaan jonkun – kyllä meillä siinäkin hänen ansiostaan kävi melkoinen mäihä…

Veljeni sosaalisen sutjakkuuden tähden vastoinkäymiset joutuivat hänen kohdallaan pitkään tyytymään voimattomuuteensa eli menemään vähän kuin vesi hanhen selästä. Kerran siinä alkuelämän onnellisen 33 vuoden kaudella veljeäni kohtasi suuri sydänsuru, minkä johdosta serkkuni toimitti hänet pariksi viikoksi etelän maille. Samassa paikassa sattuivat olemaan menossa erään kotimaisen humpuukielokuvan kuvaukset. Veljeni päätyi tietenkin 'elokuvatähdeksi', ja näin hänellä tuli olemaan oikein hauska sydänsurustatoipumisloma.

Luonteittemme dramaattinen ero esti minua olemasta kateellinen veljelleni. Se, mikä sopi hänelle, ei oikein sopinut minulle, ja päinvastoin.

Vielä viimeisinä aikoinakin hän kykeni olemaan hetkittäin iloinen. Muistan joitain yksittäisiä asioita, jotkut ihan pieniä. Viimeisiltä päiviltä olevissa kuvissa hän on iloisessa tilanteessa selkeän iloinen, silmiä myöten. Pääosin viimeiset ajat olivat tietenkin tuskaisia, mutta silti. Ja työtään hän rakasti.

Jotain kohtalonomaista viimeisissä ajoissa oli. Kuin käsikirjoitettu juttu. Onnellisten aikojen kaiut ulottuivat häneen yhtäkkiä. Hän tuli tavanneeksi jossain marketissa sen naisen, jonka kanssa meidän, hänen primaariperheensä, mielestä hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. Veljeni ei ollut sitten tästä erottua nähnyt tätä edes vilaukselta. Ero oli tapahtunut veljeni aloitteesta, mistä muistan läksyttäneeni häntä. – Jaa-a. Miten olisivatkaan asiat menneet, jos olisivat toisin menneet… 

Mielenkiintoisesti veljeni onnistui yhyttämään myös onnellisen nuoruutensa varhaisia kavereita. Eräät olivat perustaneet facessa ryhmän noin kaksi vuotta sitten – veljeni oli tullut mukaan vuosi sitten – ja he tapailivat tuossa kesällä ja alkusyksystä porukalla pari kertaa. Hieno juttu. Kaikki po. ryhmän parikymmentä jäsentä ovat nyt viiden kympin paremmlla puolella, elämä on kolhinut ja koetellut, ja nyt on lasten aikuisiksi tai ainakin lähes kasvettua ollut aikaa miettiä, mihin elämä on vienyt ja mihin loppu kannattaa käyttää. Ja kyllähän se menneen hyvän muistelemiseen ja nykyhetkiseen ja tulevaan lähimmäistensä rakastamiseen kännattaa käyttää. Varmasti hyvä emotionaalinen turvaverkko tulevaa, mahdollisesti hyvinkin masentavaa, yhteiskunnallista kehitystä silmällä pitäen.

Tuon mainitun nuoruuden porukan vitaaliseen aikaan sijoittui veljeni intensiivisen musiikkiharrastuksen alku, mitä hautajaisissakin pitkään muisteltiin. Ihmettelin veljeni kämpän siivoustalkoissa hänen soittimiensa määrää, mutta hautajaisissa kuulin, että tuolta 70-luvun puolivälistä oli peräisin sopimus, että soitinta ei koskaan saa antaa vaihdossa eikä myydä, vaan se on pidettävä ikuisesti.

En ole täysin vapautunut itsesyytöksistä ja epäonnistumisestani veljeni auttamisessa, mutta alan tässä kallistua enemmän kiitollisuuteen siitä, että hän oli veljeni sen aikaa kun oli, ja kiitollisuuteen siitäkin, että saatoin kertoa hänelle hänen elämänsä viimeisten hiukan vajaan neljän kuukauden aikana moneen kertaan, että muistin, mitä hän on hyväkseni tehnyt ja miten kiitollinen kaikesta olin, ja miten paljon hänestä välitin ja olin aina välittänyt. (6.12.2015)

 

Elämää tyhjäkäynillä

 

On taas ilta. Yöt pelottavat minua. En ole nukkunut täysiä yöunia ainakaan neljään viikkoon.

Maailmassa on kyllä tapahtunut viime päivinä kaikenlaista huvittavaa. Kuten se, että Kuopion kaupungivaltuuston keskustalainen puheenjohtaja rekisteröi juuri parisuhtensa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, vaikka oli vielä vastikään äänestänyt eduskunnassa sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan.

Isännän siskontyttö ei päätynyt ihan Lucia-neidoksi, mutta kylläkin jonkinlaiseksi 'perintö-Luciaksi', eli toiseksi niistä, jotka varsinaisen Lucia-neidon kanssa poistuivat hevoskydillä Suurkirkolta. Isännän siskontyttö ei edusta aivan perinteistä Lucia-neitonormia. Reipasta.

Toistaiseksi veljeni kuolema hakkaa kaiken muun maailmassa tapahtuvan minun todellisuudessani.

 

Hänen elämässään oli niin hirveän paljon...

Jotain pääsi tapahtumaan jossain siinä välissä, kauan, kauan sitten… Ensinnäkin meidän välillemme aukeni kai kuilu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen elämäänsä astuivat tiilitalot ja mersut ja volvot sekä puoliso, se vain tapahtui. Hän muutti eri maailmaan. Minä jäin omaani. Ja siitä mudasta hän sitten pullahti näkyvilleni yhtäkkiä ja järkyttävällä tavalla. Eikä minusta ollut auttamaan häntä.


Minun on niin vaikea sietää tätä. Mutta ehkä tämä tosiaankin oli sitten ainoa hänen ulottuvillaan ollut lepo. (14.12.2015)

 

Veljeni haudan sijainti

 

Onko yleistä, että kukkivat pensaat ryhtyvät kukkimaan joulukuulla, jos niiden oksia ottaa sisälle marraskuun lopussa? Minusta tämä on jotenkin omituista. Toki kukat ovat pienempiä kuin kesällä, mutta näitä on enemmän, joka oksan huipussa toisin kuin 'oikeasti'.

 

Olosuhteista johtuen näen tässä jotain mystistä...

 
Minulta on jonkin verran kyselty veljeni haudan sijainnista – hautajaisethan oli järjestetty erikoiseen aikaan eli työpäivänä puolilta päivin, joten niihin oli monien vaikea päästä. Siispä kerron vielä tässä, että veljeni maalliset jäännökset pötköttelevät Vehmasmäen hautausmaalla n. 20 km Kuopiosta etelään. Toistaiseksi (eli ainakin jouluaattona) paikalla on pieni harmaa, ilmeisesti puinen väliaikainen risti, jossa lukee nimi. Kun lähtee parkkipaikan kappelin päästä – ei siis kappelia lähinnä olevaa väylää vaan parkkipaikan kappelia lähinnä olevaa väylää, ihan siitä kulmasta – suoraan kohti hautausmaata, niin hauta on siinä käytävän aika alussa. (3.1.2016)

 

 

Puolivuotisyö

 

Ensi yönä tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun veljeni piti hyvänä poistua tästä maailmasta. Silloinkin oli perjantain 13. päivän ja lauantain välinen yö. Poikkesimme äsken Vehmasmäen hautausmaalla viemässä oheisen ruusun veljeni haudalle. Eli kiveä ei vielä ollut. Olimme yrittäneet käydä haudalla myös pääsiaisen jälkeen, mutta emme löytäneet koko hautaa umpihangesta. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt siellä koko talvena, ja viimeiset kävijät lienemme olleet minä, isäntä ja äiti jouluaattona.

 

Minä en ole erityinen vainajain palvoja, ja usein, kun äiti kävi Uukuniemellä vanhempiensa haudalla, minä jäin autoon lukemaan. Mutta tuossa kevättalvella luin Telkänrannan kirjan Millaista on olla eläin?, ja siinä kerrottiin, että sellaiset älykkäät eläimet kuin norsut käyvät silloin tällöin, melkeinpä säännöllisesti, silittelemässä kuolleitten laumanjäsentensä luita. Olen nyttemmin arvellut, että se, mikä kelpaa norsuille, saattaa hyvinkin kelvata minulle.

Tarkoitus oli silloin pääsiäisen jälkeen eli vähän veljeni syntymäpäivänkin jälkeen viedä haudalle pajunkissoista sitomani puolipallonmuotoinen kimppu. Jätimme sen siten tasaisen koskemattomaan hankeen paikkaan, jossa haudan täytyi mielestämme sijaita viiden metrin säteellä.

 

Veljeni haudalla ei siis käy kuin hänen tylsä siskonsa miehineen. Eivät hänen mukavat kaverinsa eivätkä hänen lapsensa. No, äitiänikin taisi harmittaa, että loppuajasta hänen luonaan kävin hänen jälkasvustaan vain minä, ikävystyttävin eksemplaari.

 

Onneksi minulla ei ole lapsia eikä kavereita. (13.5.2016)

 

 

Vuosiyö (vuosi veljeni itsemurhasta)

 

"Minä olen muukalainen kanssaihmisteni joukossa, ja pian kello lyö…"

"Mutta eikö kaikki ole komediaa ja humpuukia ja petosta? Aivan varmasti, aivan varmasti, kaikki on petosta. Kamma ja Minuutti ja kaikki ihmiset ja rakkaus ja elämä ovat petosta, jopa taivaan sinikin on otsonia, myrkkyä, piilomyrkkyä. Ja kun taivaas on oikein kirkas ja sininen, silloin minä purjehdin kaikessa rauhassa tuolla ylhäällä, annan purteni lipua sinisessä, petollisessa otsonissa. Ja purteni on tuoksuvaa puuta ja purje vaaleansinistä silkkiä..."

 

Knut Hamsun

(13.11.2016)