Kohti yli 50-vuotiaiden kulttuuria?

Tai edes kaupallisia palveluita tälle kohderyhmälle?

Tässä päivänä muutaman Yle julkaisi Kari Enqvistin kolumnin otsikolla Varaisin heti pöydän ravintolasta, jossa ikäraja on 50 ja vaaditaan koronapassi.

Olen itse kirjoittanut tänne blogille useampiakin juttuja, joissa olen ihmetellyt, miten samanaikaisesti, kun valitetaan, että nuoria ei ole, kaikki palvelut, niin kaupalliset kuin julkiset, suunnataan nuorille, ja etenkin olen ihmetellyt tätä kaupallisten palveluiden suhteen, sillä yli viisikymppisillä yleensä on rahaa toisin kuin nuorisolla ja varsinkin ns. ruhkavuosia elävillä. Enqvistikin toteaa, että yli 50-vuotiaita on tällä hetkellä Suomessa tasan saman verran kuin 15–49-vuotiaita.

Epäsuhta on todella merkillinen eikä kukaan huomaa sitä. Hesarissakin saattaa samalla aukeamalla olla juttu, jossa valitetaan, että nuorisoa ei ole, sitten vaaditaan erityisesti nuorisolle erilaisia palveluita – vaikka vieressä on todettu, että heitä ei edes ole; seuraavaksi vaaditaan nuorison tähden digitalisaation edistämista ja taas vieressä todetaan, että ihmisten pitäisi jaksaa töissä vielä yli 65-vuotiana, vaikka alalaidassa on taas puoletaan juttu, jossa nimenomaiset kerrotaan, miten tutkimusten mukaan ihmoieen kyky omaksua sen tyyppisiä tetoja ja taoitoja joita digitalisaatio työelämässä edellyttää, vähenee dramaattisesti jo 40-vuoden rajapyykin jälkeen. Pahimmassa tapauksessa samalle aukeamalle on vielä survottu sellainenkin juttu, jossa todetaan työikäisten mielenterveysongelmien järisyttävä kasvu. Eikä näitä juolahda kenellekään mieleen ynnätä yhteen.

Itse ehkä eniten ihmettelen sitä älyllisen epärehellisyyden märää, jota edellyttää se, että samanaikaisesti digitalisoidaan ja todetaan väestön ikääntyminen ja kolmanneksi vaaditaan tätä  biologisesti digitalisaatioon täysin kyvyttömän väestönosan pysymistä työelämässä digitalisoimassa. Välillä tuntuu, että Isisin teroristit ovat ihan järkiporukkaa verrattuna suomalaisiin digitalisaatio- ja eläkeiännostajaintoilijoihin. Ymmärtäisin, jos vaadittaisiin jompaa kumpaa, joko pidempää työelämässä sinnittelyä tai digitalisaatioita, mutta että molempia ja usein vieläpä samasta suusta.

Kari Enqvist rajasi yli viisikymppisten koranapassia vaarivan ravintolansa kohderyhmän erittäin hyvätulosiiin sillä, että ravintolaan tarvittasiin pöytävaraus. Varmaan jostain Helsingin sopukasta löytyy paikka, jossa tällainenkin ravintola pysyisi pystyssä. Minulla jos kenellä ei ole minkäänlaista bisnestajua, mutta olettaisin, että menestysmahdollisuudet olisivat suuremmat, jos Enqvistin ikäraja ja kornapassivaatimus pidettäisiin, mutta ehdottomasta pöytävarausvaatimuksesta luovutaisiin.

Takavuosina tarjottelin kustantamoille Kiina-aiheista kirjaa, johon halusin ehdottomasti jo etukanteen K 50 -leiman. Tarpeetonta mainitakaan, että idea ei mennyt läpi, ja ihan hyvä tietysti nyt, kun korona tuli ja lopetti matkailun. Tuossa H:n myötävaikutuksella syntyneessä tekeleessä oli Kiinasta vain asioita, joita yksikään ei kiinnosta alle 50-vuotiaita, ja esitettynä niin, että lukeminen vaati tietoista kritiikkiä. Esimerkiksi esittelimme demografisia ilmiöitä graafimuodossa, ja ilmoitimme, että luvut perustuvat kiinalaisiin lähteisiin. Ja paikoista kuvasin sellaisia, joihin yksikään alle 50-vuotias ei todellakaan koe pienintäkään tarvetta mennä. Jos kerroin museoista, kuvasin yleensä melko pitkästi
näyttelyarkkitehtuuria. On paljonkin alle 50-vuotaita, jotka ovat kiinnostuneita arkkitehtuurista, mutta ei yhtäkään, jota kiinnostaisi näyttelyarkkitehtuuri eli se, miten ja millä "sisutuksella" asiat on esitetty ja saatu vaikuttamaan siltä kuin on saatu.

Yli 50-vuotiaiden maailmassa – paitisi ehkä Jussi Halla-ahon – mikään ei ole yksinkertaista, ja tämä erottaa tämän ikäluokan nuoremmista. Eroja tietenkin lisää koulutustaso, eihän sllle mitään voi. Mutta yli 50-vuotias kiinnostuu asiasta oikeastaan vasta, kun siitä on ristiriitaista tietoa. Eilen Hesarissa oli Susanna Reinbothin juttu nuorten väkivaltarikollsuudesta. Kirjoittaja on varmaan vielä viidenkymmenen huonommalla puolella, sillä hän esiintyi ihan kuin olisi oikeinkin kattavasti perehtynyt asiaan, vaikka tarkasteli vain alle 15-vuotiaita ja 15–17 -vuotiaita vertaamatta näitä muihin ikäluokkiin. Nääs kun alle 50-vuotiaden maailmassa ei ole kuin nuorisoa. Viimeisimmässä Yliopplaslehdessä (8/21) puolestaan Lyhyesti-palstalla pikkujuttu graaafein höystettynä siitä, miten väkivaltarkollisuus on vähentynyt, ja kun media nyt on paljon kirjoittanut nuorten miesten väkivallasta, tämänkin jutun toinen virke kuuluu: "Onko etenkin nuorille tapahtumassa jotain hirveää?" – Mutta Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista kerrotaan yliopistonlehtori Matti Näsin suulla, että väkivaltarikollisuus vähenee kaiken aikaa. Jostain syystä esillä pidetään poikien keskistä väkivaltaa, etenkin katuväkivaltaa, joka on vuodesta 2017 oikeasti pienetynyt 7 %, vaikka ja sitäpaitsi tilastojen mukaan väkivalta tosiasaissa kohdistuu useiten naisiin. Juttu päättyy toteamukseen: "Rikosuutisten määrä ja painopisteet vääristävät varsin tehokkaasti kuvaa rikollisuudesta, Näsi harmittelee."  Tämä liittyy alle ja yli 50-vuotiasiiin siten, että yli 50-vuotias yleensä tajuaa, että asiaan on useita näkökulmia ja että aiheen rajaus sanomalehdessä kuten näyttelyarkkitehtuuri kiinalaisissa museoissa saattaa olla suurempi tekijä viestin lähettäjän agendalla kuin nuorempi uskoisi.

Uskonko, että syntyy jokin yli 50-vuotiaiden kulttuuri jotenkin vastavoimaksi nuorisokulttuurille? On kyllä vähän vaikea sanoa. Monet meistä yli 50-vuotiaista ovat kyllä aikuisten oikeesti hermostuneet siihen, miten palvelut ja viestintä suunnataan vain ja vain nuorisolle. (4.11.2021)