Kotiseuturetkellä Möhkössä

Meidän perheessä autoilu ei ole kovin suosittua, joten retkeilemme mieluusti lähiseuduilla järjestetyillä bussiretkillä hyvässä seurassa.

Kävimme jälleen hiukan kotiseuturetkeilemässä, tällä kertaa Vasukkaiden eli Uukuniemen Vapaa-ajan asukkaiden järjestämällä retkellä. Läksimme tietenkin itään päin, mutta koska Uukuniemi jo sijaitsee itärajalla, siitä ei pääse itään kuin viisumilla tai sitten menemällä vähän pohjoiseen ja vasta sieltä itään. Toimimme nyt jälkimmäisellä tavalla. Emme kuitenkaan kääntyneet risteyksestä, jossa viitta osoitti nimeltään mielenkiintoiselta kuulostavaan Öllölään, vaikka siellä olisi ollut samalta kalskahtavan niminen paikka Pörtsämö, vaan jatkoimme Möhköön. Koska matka oli alkanut Uukuniemen Kalasatamasta jo 06.10 eikä mökkioloissa tule laitettua tällaisten bussimatkojen vaatimia aamiaisia, matkan järjestänyt taho oli päättänyt viisaasti, että matkalla nautittaisiin sellainen aamiainen, että sillä jaksaa. Tämä tapahtui Värtsilässä.

Värtsilästä jäi viime maaottelussa kaksi kolmasosaa rajan toiselle puolen, ja nykyisin tämä jäljelle jäänyt osa Värtsilää kuuluu Tohmajärven kuntaan. Aamiaispaikkamme sijaitsi entisessä Niiralan hovissa ja siellä Hotelli Joessa. Ja joki, jonka rannalla hotelli sijaitsee, on nimeltään Jänisjoki. Keskellä pihapiiriä seisoi korkeahkon kivipaaden nokassa rintakuvan Nils Ludvig Arppesta (1803-1861), Wärtsilän metalliteollisuuden isästä, joka asui aikanaan tässä Niiralan hovissa. Päärakennus tosin ei enää ole pystyssä, mutta Arppen aitta on.

Aamiainen tässä kahden nuoren yrittäjänaisten, Elina Pesosen ja Minna Hirvosen, Hotelli Joessa oli erinomainen, ja erityismaininnan ansaitsevat myslisämpylät.

Päästyämme Möhköön kävimme ensin Öykkösenvaaralla, jatkosodan taistelupaikalla. Tässä kohden suomalaisten 21. Pikaati pysäytti neuvostoliittolaisen divisioona 289 etenemisen heinä/elokuussa vuonna 1944 - mitä se sitten tarkoittaneekin. En ole erityisemmin perehtynyt sodankäynnin käytäntöihin, mutta vanhoilla sotatoimialueella rämpimisen olen, ja niillä
kaikilla on jostain minulle tuntemattomasta syystä aivan poikeuksellisen runsaasti hyttysiä, eikä Öykkösenvaara eroa muista tässä suhteessa. Mutta siinä se eroaa, että näille metsästä löytyville rakennelmille kulkemista oltiin helpotettu kunnollisin kulkuväylin. Olipa jopa rakennettu kivistä katettu, joskin miehittämätön, näyttelytilakin.

Sitten siirryimme Itse Möhkö ruukkialuelle. Möhkö mainostaa olevansa Suomen itäisin kunta, joskin Vasukkaiden retkikunta olisi, jos tietokilpailussa
oltaisiin kysytty, väittänyt Suomen itäisimmäksi kunnaksi Hattuvaaraa. Yhtä
kaikki, Möhkö sijaitsee lähes 70 km idempänä kuin Pietari.

Yleensä näillä korpiseuduilla ongelmana on, että vaikka niille miten
haluaisi matkustaa, tursitifasiliteetit muodostuvat helposti ongelmaksi. Koska minä saan omalla blogillani, joka ei ole muutenkaan puolueetonta tiedonvälitystä, mainostaa mitä haluan, mainostan nyt Möhkön Mantaa, semminkin kun sen yrittäjät Tuija Lauronen ja Jorma Mustonen tekivät retkueeseemme aivan järkyttävän hyvän vaikutuksen.

Ensin nimittäin kävimme Möhön Mantan vahassa lotjassa sijaitsevassa savottakahvilassa välikahvilla. Nykyisin alus on kuivalla maalla, mutta alkuun kahvilaa oltiin pyöritetty ihan siinä Koitajoen rantavedessä. Paikka oli erinomaisen tunnelmallinen ja palvelu hyvää, ja ulkohuussit siistejä.

Jorma Mustonen esitteli meille myös alueen ulkosalla sijaitsevat ruukin osat kuten viereisen kuvan kanavan ja siihen liittyvän vesirattaan toiminnan sekä masuuneiden käytön eli raudan valmistuksen järvimalmista siinä näkyvillä olevissa raunioissa. Masuunin raunioiden ympärillä olevassa näyttelytilasta oli nähtävillä myös tarvittavia raaka-aineita, eli puuhiiltä, järvimalmia ja kalkkikiveä. Viimemainittua tarvittiin esim. rikin ja piin poistamiseen. Ja siinä pitkin pihaa oli havaittavissa prosessissa syntynyttä jätettä eli kuonaa eli lasin esiastetta.

Tien toisella puolen Möhkön ruukin museon kaupassa oli myynnissä tästä jätemateriaalista valmistettuja koruja. Ihmetytti, ettei koruasiaan oltu paneuduttu enemmän, sillä tämä kauniin harmaan vihreä materiaali antaisi käsittääkseni enemmänkin mahdollisuuksia. Se muistuttaa suorastaan jadea. Pitääköhän tässä itse hankkia hiontalaitteet ja ruveta väsäämään...

Savottakahvilan lisäksi Lauronen ja Mustonen pyörittävät joen toisella puolen sijaitsevaa Mantan Majataloa. Siellä kävimme lounaalla. Itse söin pelkät salaatit, ja olivat mahtavat. Isäntä söi myös meille tilatun pääruoan, joka oli kanakiusausta, ja kuulemma oli hyvää sekin. Kuvassa yrittäjät ruokasalissaan taustana salin päätyseinä.

Mantalaiset järjestävät tiloissaan tietenkin myös tilausjuhlia, joihin joki ja sen vaikkapa ylitteleminen lautalla tms. voivat tuoda omaa eksoottista lisäystään niin kuin toki koko ruukkimiljöö ja ympäröivä luonto ylipäätäänkin. Heillä on omaakin tapahtumatoimintaa.

Majatalo on esteetön eli mihin tahansa pääsee pyörätuolilla, mutta pyörätuolilaisäidin omaavana henkilönä muistutan, että karjalainen maasto nyt kuitenkin eroaa vaikkapa nyt pohjalaisesta. Vieressä kuva Mantan yhdestä
huoneistosta. Kuvan ulkopuolelle eteen jäävät keittiötilat. Mantalaiset harjoittavat myös luontomatkailutoimintaa, ja sitäkin myös esteettömyysperiaatteella.

Mantassa oli vastikään piipahtanut helikopterilla kahvilla myös Ruotsin
puolustusvoimain komentaja Göranson. Tarkoitus oli laskeutua siihen Savottakahvilan ja masuunin pihaan, mutta oli ollut niin iso kopteri, että olivat joutuneet laskeutumaan tuonnemmas. Mukana nimittäin oli ollut joukko kenraaleitakin. Kuulemma olivat käyneet tutustumassa Öykkösenvaaran taistelupaikkoihin. Maailmanpoliittinen tilanteen huomioon ottaen näkökulma ei kenties ollut vain historiallinen. Me rajaseuduilla aikaamme viettävät toivoisimmekin, että suomalaiset alkaisivat matkailla enenevämmässä määrin näillä seuduin, sillä elleivät suomalaiset näillä main liiku, täällä saattavat liki huomaamatta alkaa liikkua muut, enkä tarkoita muilla nyt ruotsalaisia.

Seuraava ohjelmanumero oli Parppeinvaaran runokylä. Paikka sijaitsee korkealla varalla näyttävällä paikalla.

Ensin saimme opastusta karjalaisesta kulttuurista runolaulajan pirtissä. Karjalaisella pirtillä on vissi rakenteensa, joka perustuu sen nurkkiin eli tsuppuihin. Oheisessa kuvassa oikeassa laidassa näkyy uksitsuppu eli oven suun nurkka. Siinä ovesta tulijan kuului pestä kätensä, ja sitä varten oven vieressä on käsastia, josta kaadettiin vettä käsille. Vesi kaatui alla olevaan loahkanaan. Ja sitten kädet pyyhittiin kirjattuun liinaan, käspaikkaan, joita karjalaisneidolla kuului kapiohin 30 kpl. Kirjominen tapahtui kahdella langalla keskeltä alkaen, ja molempien puolien kuului olla tarkalleen samannäköiset, ts. Kumpikaan puoli ei saanut olla ns. nurja puoli.

Kuvassa Emilia Piipponen esittelee uunitsupun varustukseen kuuluvaa uhvattaa. Periaatteessa sillä otettiin astioita uunista. Karjalainen uuni kun oli aika iso - sen päälle piti mahtua seitsemän miestä pötkölleen - joten sen
perillä ei saanut astioita pelkällä patalapulla. Kuulemma uhvatalle oli muutakin hyötykäyttöä. Jos isännällä olivat iltareissut venähtäneet aamupuolelle ilman etukäteen sovittua syytä, emäntä saattoi pahimmillaan kuumentaa uhvatan ja iskeä sen isännän kaulan ympärille seinää vasten, mikä epäilemättä tehosti kotitalouden toimintaa jatkossa.

Kolmas tärkeä nurkka eli tsuppu oli tietenkin ikonin paikka eli pyhätsuppu.

Runolaulaja, josta Parppeinvaaran runokylässä on kyse, on Mateli, joka lauloi suurimman osan Kantelettaresta. Ja siitä päästäänkin mukavasti kanteleeseen, jolla Emilia Piipponen soitti meille muutaman kappaleen. Emilia on oikeasti pianisti, mutta hienosti sujui ainakin näin maallikon korvaan kanteleen soittokin. Kuvan kannel ole hauen leukaluusta kuten Kalevalassa vaan oikea konserttikannel. Jahka pääsen kotiin, oheisten tähän kuvan qinin
soittamisesta. Qin on hiukan samantyyppinen, kiinalainen kansallinen arvosoitin, jota soitetaan samaan tapaan. Yksi Emilian soittamista kappaleista jopa muistutti kovasti qinillä soitettavaa musiikkia.



Samalla alueella sijaitsee myös kenraali Rappanan maja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kenraalin edesottamuksia kiinnostavampi oli tämä oravanpoika, joka vipelsi Raappanan majan portailla. Parppeinvaaran vierailuun kannattaa varata aikaa. Meiltä jäi käymättä esim. tsasounassa ja kaikissa näyttelyissä, sillä meidän oli riennettävä seuraavaan kohteeseen, Hermannin viinehtimöön, jonne taisimme saapua viininmaistajaisiin muutaman minuutin myöhässä, vaikka vilkkaat karjalaiset eivät kyllä myöhästy ikinä mistään.

Ja vielä oli ohjelmassa Kontilahdella kesäteatteria.

Kotiin kerettiin vähän jälkeen puolen yön.

Päiväretki oli mahtava, ja vaikka ohjelmaa oli paljon, välimatkoilla ehdittiin ja suunnitella seuraavan kesän mahdollisia matkoja. Harkinnassa on nyt reissu Tverin Karjalaan! (17.7.2015)