Kristinuskon mysteeri

Silloin tällöin sitä lukee lehdistä, miten kristillisissä yhteisöissä on aika erikoisiakin ongelmia siihen nähden, että kyseisen yhteisön pitäisi perustua lähimmäisenrakkauteen.

Kristinuskon suurin mysteeri, paitsi uskovien itsensä mielestä, on se, että sen nimissä on tehty enemmän iljettäviä tekoja kuin minkään muun uskonnon, vaikka uskonnon perusnormeihin kuuluu, että rakasta lähimmäistäsi. Niin kuin nyt ristiretket ja pogromit. Miten sellaisen uskonnon kannattajat, joiden uskon perusnormi on lähimmäisen rakkaus, onnistuvat joskus huonommin lähimmäisen rakkaudessa kuin sellaisten uskontojen uskovat, joiden normeihin se ei yhtä oleellisesti kuulu?

Olen ratkaissut tämän mysteerin.

Kristittyjä tai heitä lähellä olevien ns. vapaiden suuntien edustajia (en ole varma, voidaanko jälkimmäisiä sanoa kristityiksi vai ei, eikä asia edes kuulu minulle) näyttäisi olevan kahta lajia: sellaisia, jotka ovat ryhtyneet kristityiksi aivan poikkeuksellista lähimmäisenrakkauttaan ja sellaisia, jotka ovat siihen täysin kyvyttömiä. Me vaihtelevasti lähimmäistemme kanssa toimeen tulevat olemme ateisteja.

Se, että ihminen liittyy seurakuntaan, jossa korostetaan lähimmäisen rakkautta, on aika ymmärrettävää, jos ihminen on todellakin hyvä asettumaan lähimmäisensä asemaan ja on empaattisuuttaan valmis toimimaan lähimmäistensä hyväksi vaikeissakin oloissa. Mutta seurakunnat näyttävät keräävän päinvastaistakin ainesta.

Sosiaaliset taidot ovat vaikeita, ja esimerkiksi käsitykset oikeasta ja väärästä ja jopa yksinkertaistenkin normien noudattaminen ovat yllättävän monimutkaisia, minkä huomaa oikeastaan vasta sitten, kun joutuu tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka tekevät niissä jatkuvia erehdyksiä. Enkä minä nyt tarkoita vain ammatti- ja taparikollisa.

Alakoulussahan opetetaan, että kaikki ihmiset muka olisivat loppupelissä yhtä mieltä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, mutta mikäänhän ei ole suurempaa roskaa kuin tuo. Hyvä ja paha, oikea ja väärä, ovat kulttuurisesti sovittuja asioita, ja ne vaihtelevat siis suuresti kulttuurista toiseen. Esimerkiksi siitä, pitääkö lain olla sama kaikille, ollaan meillä Lännessä sitä mieltä, että pitää, ja vieläpä pilkulleen; Kiinassa moista pidetään suurena julmuutena, sillä kiinalaisten mielestä lain käytössä nimenomaan pitää ottaa huomioon kunkin yksilön erityiset olosuhteet.

Kaikenlaisessa oikeassa ja väärässä ja siis normein noudattamisessa on useita tasoja, joista 'alemmat' kytkeytyvät pois päältä, jos ikään kuin 'korkeamman' tason normi vaatii. Ottakaamme aivan keksitty, mutta jokaisen kuviteltavissa oleva esimerkki. Kaikilla työpaikoilla on varmaan sääntö, että kahvimukit pitää laittaa itsekunkin itse suoraan tiskikoneeseen, ja jos huomataan, että joku ei sitä normaalioloissa tee, hänelle kettuillaan. Kuvitellaan tilanne, että joku tulee kahvihuoneeseen tuoden tyhjää kahvimukiaan, kun kahvihuoneen nurkassa istuu itkemässä joku. Kolmen tyypin toimintaratkaisut:

1. Erityisen empaattinen jättää kahvimukinsa siihen, missä on sillä hetkellä menossa, ja jatkaa varoen mutta suoraan kärsivän lähimmäisensä tykö.

2. Sosiaalisesti sokea pistää kahvimuksinsa tiskikoneeseen ja kenties vilkaisee itkevää lähimmäistään.

3. Meikäläisen kaltainen välimuoto laittaisi ensin kahvimukin tiskoneeseen, että saisi lisäaikaa pohtiakseen ennakoivasti, mikä voisi olla vinossa, ja menee sitten tarjoamaan apuaan.

Kakkostapaus voi olla omasta mielestään hurskas kristitty.

Olettakamme, että tuo itkevä ihminen on lähtenyt sitten ajamaan autolla jonnekin ja joutunut kolariin. Jälkikäteen selvitetään, mitä työpaikalla on sitä ennen tapahtunut ja kuka on nähnyt tuon henkilön viimeksi. Käy ilmi, että hänet näki viimeksi tuo kakkostyypin henkilö.

Suurin osa työpaikan väestä ihmettelee, miten hän on voinut toimia siten kuin toimi - jätti vain kuppinsa tiskikoneeseen ja käveli muualle, vaikka näki toisen itkevän? Tämä kakkostyyppi vastaa, että hänhän laittoi mukin tiskikoneeseen, mitä hän on muka tehnyt väärin.

Mutta tuollainen ihminen ei tosiaankaan käsitä, että se itkevä ihminen on kärsinyt, että hän on ollut sellaisessa mielentilassa, jossa hän ei välttämättä ole ollut parhaassa ajokunnossa ja että häntä olisi pitänyt auttaa, sillä tämä kakkostyyppi ei ole pystynyt asettumaan tuon toisen asemaan. Varsinkaan hän ei tajua, että kuppinormi voi kumoutua äkillisesti jollain toisella normilla. Hän voi jopa väittää, ettei hänelle olla sanottu, että itkeviä ihmisiä pitää auttaa, ja se, ettei hän auttanut, oli näin ollen muiden syy.

Luultavastu tuo kakkoshenkilö ei itse edes pysty itkemään, ja jos pystyy, vain sellaisesta syystä, joka koskee suoraan vain ja vain häntä itseään. Hän luultavasti kykenee kärsimään, mutta hän ei ymmärrä, että muutkin kärsivät. Muut ihmiset ovat tuollaiselle ihmiselle vain arvaamattomasti toimivia mekaanisia laitteita, joiden kanssa hän jostain syystä on joutunut samaan maailmaan.

Miksi kristilliset seurakunnat sitten vetävät noita kakkostyypin ihmisiä puoleensa? Ne nimittäin vetävät. Villi arvaukseni on, että vaikka nuo ihmiset eivät tajua, miksi muut pitävät heitä käsittämättöminä ja karttavat heitä, he kyllä ymmärtävät, että heitä kartetaan, vieläpä jostain heihin itseensä liittyvästä syystä. Luulisin, että hekin kuitenkin haluaisivat, että heistä pidetään.

Siispä he hankkiutuvat jäseneksi johonkin kristilliseen seurakuntaan, sillä kristinuskon periaatteisiin kuuluu lähimmäisenrakkaus, ja niinpä seurakunnan muiden jäsenten on ikään kuin seurakunnan jäsennyyden velvoittamia pakko rakastaa tai ainakin sietää heitä.

Armo on tietenkin toinen juttu. Etenkin uskonpuhdistuksen jälkeisissä kristinuskon suunnissa tai lahkoissa suhtaudutaan kielteisesti ns. hyviin tekoihin. Ihminen pelastuu vain armosta, ei omasta ansiostaan. Eli jos nämä kakkostyypin henkilöt eivät onnistukaan noudattamaan itse lähimmäisen rakkauden periaatetta, he ovat oikeutettuja armoon. Vieläpä itse asiassa suuremmalla syyllä kuin empaattiset seurakuntalaiset, sillä syntisyyshän on oikeastaan se varsinainen ansio. Jos kukaan ei tekisi syntiä eli epäonnistuisi toisen ihmisen asemaan asettumisessaan, Jumala olisi jäänyt viralta eikä hänellä olisi mitään anteeksi annettavaa, ei mitään, minkä suhteen olla armollinen. Siispä nämä kakkostyypin kristityt eivät suuremmin sure sitä, että tekevät todella paskamaisia tekoja lähimmäisilleen. Ne ovat hyve, sillä niiden ansiosta Jumalla on jotain tekemistä.

Jos tuollaiselle ihmiselle uskoo seurakunnan rahat, hän luultavasti kavaltaa ne. Jos häntä syytetään sitä, hän ilmoittaa, ettei hän ymmärrä, miksi häntä vainotaan, sillä hän tarvitsi rahaa, ja sitä paitsi muiden pitää antaa hänelle Kristuksen nimessä anteeksi. Näin arvelisin, vaikka en tietenkään ole voinut itse koskaan kohdata tuollaista tapausta enkä väitä edes sellaisesta kuulleeni. Nämähän ovat kaikki kuvitelmia, kuten alussa sanoin. Saahan sitä kuvitella...

 

Muistaakseni tämä aiheutti päänvaivaa jo itselleen Augustinukselle aikalaisineen. (22.2.2013)

 

 

Eilen kirjoitin siitä, miten tietyt fundamentalistikristilliset suunnat keräävät keskuuteensa selkeästi tuhoavaa ihmisainesta, ja nämä ihmiset käyttävät näiden seurakuntien jäsennyyttään aseenaan lähimmäistään vastaan. 

 

Problematiikka ei näytä vaivaavan vain minua, sillä heti tuon jutun kirjoitettuani tartuin postiluukkutuoreeseen Yliopistolehteen, jossa oli juttu samasta ilmiöstä. Minun mielestäni jutussa esitelty asenne on virheellinen ja yhteiskunnallisesti vaarallinen. Kyseessä on Elias Krohnin kirjoittama juttu Johanna Hurtigin tutkimuksista, joiden aiheena ovat lestadiolaisseurakunnat ja niiden moraali. Hurtig on sosiaalityön tutkija ja itsekin taustaltaan lestadiolainen.

 

Jutussa oli puhetta siitä, miten lestadiolaisyhteisöt piilottelevat lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia. Hurtigin mukaan kyse on yhteisön eettisesti velttoudesta, ja tämä on hänen mielestään seuraus uskontoon kuuluvasta tottelevaisuudesta ja nöyryydestä. "Ollaan kuuliaisia Jumalan sanalle, mutta myös valtajärjestelmille ja kollektiiveille", siteerataan jutussa Hurtigia.

 

Eli Hurtig ikään kuin katsoo, että on täysin oikein, että jotkut ovat käyttäneet lapsia seksuaalisesti hyväkseen, sillä sehän on vain synti, jonka Jumala kyllä antaa valituilleen anteeksi. Rikollisia ovatkin muut kuin näiden tekojen tekijät. Syyllisiä ovat veltot yhteisön jäsenet, jotka ovat piilottelevat rikoksia, eivät rikolliset.

 

Hurtiginkin on siis lestadiolaisena, vaikkakin ehkä tavanomaista vapaamielisempänä, hyväksyttävä, että Jumalan armon oikeuttamiseksi seurakuntien johtohahmoilla pitää olla vapaus tehdä seksuaalirikoksia. Jos näitä rikoksia ei tehtäisi, mitä arvoa olisi Jumalan armolla? Ja mitä tapahtuisi lestadiolaisseurakuntien jäsenmäärällekin, jos ne eivät vetäisi puoleensa näitä tyyppejä?

 

Kerrassaan merkillinen logiikka. Asian selventämiseksi: pidän perverssinä väitettä, että lestadiolaisseurakuntien seksuaalirikoksien suhteen syyllisiä olisivat ne, jotka näitä rikoksia eivät ole tehneet. Hurtigin ajattelutapa vastaa islamilaista fundamentalismia, jossa siinäkin katsotaan, että vastuu yksilöiden moraalista ei voi mitenkään olla yksilöillä itsellään vaan siitä on vastuussa  yhteisö, ja tätä varten esimerkiksi Saudi-Arabiassa on uskonnollinen poliisi, jonka tehtävä on valvoa uskovien seksuaalista käyttäytymistä.

 

Tällä en tarkoita, etteikö lestadiolaisseurakuntien olisi minunkin mielestäni syytä yrittää tehdä asialle jotain. Ehkäpä seurakunnat voisivat tarkastaa tapojaan rekrytoida johtajiaan ja ehkäpä jopa seurakuntiensa jäseniä. Tosin en usko, että ne voivat tehdä paljonkaan. Sen sijaan 'uskonnollisten poliisien' perustamista aion vastustaa. Jos sellaisia ollaan perustelemassa, aion vastustaa niitä, vaikken ole minkäänlaisen uskonnollisen yhteisön jäsen. Tosin olen ollut ymmärtävinäni, että esimerkiksi juuri lestadiolaisuudessa olisi käytössä jonkinlainen tällainen 'poliisimainen' komissio. Paheksun sitä.

 

Asia tuntuu olevan tapetilla muuallakin. Silloin tällöin luen Takkirauta-nimistä blogia. Sitä pitänee joku kaivosteollisuusinsinööri, joka on kiinnittänyt moniin samoihin asiihin huomiota kuin minäkin, mutta hän on vetänyt samoista asioista aivan eri käytännön  johtopäätökset. Hän tuntuu olevan jonkinlainen hyvinkoulutettu persu, mikä on mielestäni aina aika omituinen yhtälö. Hän esiintyy naisena ja puhuttelee itseään ruukinmatruunaksi, mutta aika selvästihän hän on mieshenkilö ellei suorastaan mieskollektiivi, sillä teksteissä esiintyy tiettyä tyylillistä vaihtelua. Jostain syystä miehiin iskee sosiaalisessa mediassa hirmuinen hinku esiintyä naisena. Yhtä kaikki, pari päivää sitten Takkirauta oli kirjoittanut kalvinismin ja siitä 'kehittyneiden' lahkojen kuten vaikkapa baptismin ja helluntailaisuuden, vieraantuneisuudesta siitä, mitä 'varsinainen' kristinusko pitää perussanomanaan eli lähimmäisestä välittämisestä. Kalvinismin normiston mukaan ihminen voi tehdä aivan mitä haluaa, miten kauheita tekoja tahansa, sillä kaikki, mitä ihminen haluaa, on Jumalan tahto, ja jos ihminen sattuu olemaan Jumalan valittu, hänen osansa on taivasten valtakunta olivatpa hänen tekonsa miten lähimmäisten oikeuksia polkevia tahansa.

 

Takkirauta ei siis oikeastaan laske kalvinismia ja sen jälkeläisiä kristinuskoksi ollenkaan. Minulta ei aikanaan kysytty tenteissä mitään kristinuskosta, mutta jos tällainen kysymys olisi ollut vastattavana, luultavasti olisi ollut viisasta kirjoittaa jotain sellaista kuin että kristinuskon pohjalta on syntynyt koko joukko siitä eronneita suuntia kuten kalvinismin pohjalta helluntailaisuus ja baptismi, ja sitten perään, miten nämä mainitut kristinuskon valtauomasta eroavat. Jos olisi väittänyt suoralta kädeltä näitä suuntia kristinuskoon kuuluviksi, olisi luullakseni saanut tyytyä huonompiin pisteisiin.

 

Takkirauta syyllistyy ehkä sellaiseen pieneen ajatusvirheeseen, että hän tulkitsee uskonnon diskurssina samanlaiseksi kuin vaikkapa tieteellinen viitekehys, sanottakoon vaikka behaviorismi. Uskonto on minun käsittääkseni aivan eritasoinen diskurssi, sillä kukaan ei tietääkseni ole koskaan perustanut koko elämäänsä behaviorismille eikä perustanut vaikkapa popperilaista seurakunnan tyyppistä yhteisöä. Ihmiset eivät valitse seurakuntaansa puhtaasti älyllisin perustein kuten tieteellinen viitekehys valitaan. Niinpä uskontojen harjoittajia ei voida tarkastella samalla tavalla kuin vaikkapa psykoanalyytikoita.

 

Tämän takia minä voin eteläpohjalaisen havaintojeni perusteella sanoa, että niin helluntailaisissa kuin vapaaseurakunnan jäsenistössä on runsaasti erittäin empatiakykyisiä henkilöitä. Eli vaikka kalvinismi jälkeläisineen uskonnollisina liikkeinä ei ole erityisen lähimmäisenrakkauskeskeinen, tästä ei voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että jokainen niihin kuuluva ihminen olisi paskiainen sillä perusteella, että on tuollaisen seurakunnan jäsen. Mutta noissa seurakunnissa on paskiaisia, ja nämä henkilöt kokevat olonsa niissä erittäin hyväksi ja heidän paskiaismaisuutensa voi saada näistä seurakunnista aivan erityistä tuhovoimaa.

 

Ettei minua nyt vain alettaisi syyttää siitä, että leimaan kaikki erilaisten lahkojen sun muiden herätysliikkeiden jäsenet jotenkin täysin lähimmäisistään piittaamattomiksi, korostaakin tässä vielä ihan erillisessä kappaleessa, että toimin ammatissa, jossa pääsee kyllä runsain mitoin tekemisiin ihmisten kanssa, vieläpä olosuhteissa, joissa ihmisten oletetaan pyrkivän antamaa käsillä olevassa tilanteessa sen, mikä heissä sillä hetkellä on suurinta, parasta ja kauneinta. Näissä oloissa olen tavannut upeita ns. vapaiden suuntien edustajia, ja kyseessä on kerrassaan väärä tulkinta, jos jossain alkaa levitä sana, että olen leimaamassa kaikki näiden suuntien edustajat jotenkin huonoiksi ihmisiksi. Jotkut näistä henkilöistä ovat päinvastoin hienoimpia ihmisiä, joita olen eläessäni tavannut. Ja minä olen elänyt kauan.

 

Mikä ei muuta miksikään sitä, että heidän seurakuntansa vetävät puoleensa muunkinlaista väkeä kuin he itse, ja nämä muunlaiset saattavat käyttää seurakunnan jäsenyyttä hyväkseen kyseenalaisessa käyttäytymisessään ja sen oikeuttamisessa. Ja tämä saattaa johtua kristinuskoon sisäänrakentuneista mekanismeista, joille seurakunnat yhteisöinä eivät välttämättä voi mitään.

 

Mitenkähän muissa uskonnoissa? Minkähän verran buddhalaisuudessa käytetään ylimielistä uskonnollisen yhteisön jäsenyyttä oikeuttamaan lähimmäisten polkemista? Meillä on televisiossa ainakin yksi islamilaisesta maailmasta kotoisin oleva elokuva, jonka mukaan vaikkapa nyt juuri lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole islamille vierasta. Juutalaisuus puolestaan on lähtökohtaisesti rasistinen uskonto.

 

Hm...On suuri vahinko ja harminaihe, ettei ihmiskunta voi päästä uskonnoista eroon. Maailma olisi ilman niitä aika paljon onnellisempi paikka. (23.2.2013)