Kuolemien kausi

Uusi vuosi 2016 jatkui läheisten kuolemilla. Viidessä kuukaudessa tuli kuolemaan kolme lähiomaistamme, rauhan aikana...Seuraavaksi kuoli äiti.

 

Ja toisena pääsiäispäivänä lähti anoppikin tuonilmaisiin.

Kuten on jo aiemminkin todettu, tässä on loppumassa elämäni hirvein vuosi. Tosin se tuli aika monen jo ennestään aika kovan vuoden jatkoksi. Aina, kun olin jo kuvitellut, että mitään pahempaa ei voi enää tapahtua, tuli seuraava, entistä kovempi isku. Joten luultavasti sama jatkuu.

 

Pahan ylivoima on hämmästyttänyt minua. Suuri, monesta suunnastakaan tuleva hyvä ei kykene lyömään pahaa.

 

Mutta olen kuitenkin kiitollinen monista asioista ja monille ihmisille, jotka ovat auttaneet kestämään tätä. Kuten sanottua, monesta suunnasta on tullut hyvää. Hyvänkin määrä on siis hämmästyttänyt minua, sekin, vaikka pahan ylivoima onkin ilmeinen.

Olen melkein alkanut uskoa karmaan. Ainakin siinä mielessä, että jos ihminen alkaa tehdä jotenkin outoja tekoja tai valintoja tai elämässä alkaa tapahtua tietynlaisia asioita, nämä kumuloituvat. Ainakin tässä elämässä, entisistä tai tulevista en tiedä. Tai ehkä 'normaalitkin' asiat kumuloituvat, mutta aivan niin kuin tavanomaiset kumuloituvat tavanomaisuudessaan, oudot kasvattavat kumuloituessaan outouttaan.

Vuodessa on tapahtunut kummallisuuksia myös maailman mittakaavassa. Sodat ovat muuttuneet yhteiskuntien sisäisiksi siten, että vieraiden, järjestäytymättömien alueiden edustajat tulevat järjestäytyneisiin valtioihin sisään ja tuhoavat näitä – heitä kutsutaan terroristeiksi.

Myös muunlainen muutto kaoottisilta alueilta vähemmän kaoottisille on lisääntynyt. Kaukainen Suomikin on saanut tästä osansa. Terroristeja ja muita muuttajia on vaikea erottaa etukäteen toisistaan, sillä he tulevat samoilta alueilta.

Lähi-idässä siis kiehuu, mikä kylläkin on siellä normaali asiaintila, mutta vasta viime aikoina Hesarissa älyttiin yhdstää ns. Arabikevät meneillään oleviin tapahtumiin. Pelkkään nojatuolispekulaatioon perustuen olen vuosia väittänyt, että ainoa tapa saada järjestystä sille kulmalle on avata Iran taas Länteen päin, ja sitä kenties on hiljakseen tapahtumassa. Kaikkia tosin näyttää kiinnostavan vain bisnes ja ydinteknologia, kun minun mielestäni pitäisi avata kulttuuinen vuorovaikutus. Mutta ilmeisesti ajatellaan, että kulttuuri on niin pajon vaarallisempaa kuin bisnes ja ydinteknologia, että on parempi aloittaa bisneksellä ja ydinteknologialla.

Ilmasto on muuttunut kerrassaan merkilliseksi. Kuulemma juuri näinä hetkinä Pohjoisnavalla olisi lämpimämpää kuin Saharassa.

Talous polkee paikallaan, ja yhteiskunnassa, joka on pitkään perustunut palkkatyölle, se on katastrofi, sillä ainoaksi ratkaisuksi taloudellisen kannattavuuden lisämiseen nähdään nyt työttömien eli palkkatyön ulkopuolisten määrän lisääminen.

Viimemainittuun ei luultaasti ole ratkaisua näkyvissä ennen kuin syntyy jokin kulttuurinen, uudenlaisen elämäntavan avaus. Joitain hyviä merkkejä on näkyvissä. Teknologiauskovaisuutta on jo hiukan asetettu kyseenalaiseksi, ja esimerkiksi on saatu tutkimustietoa, jonka mukaan tietokoneen näyttöjen ja mobiililatteiden valo aiheuttaa mielenterveysongelmia, etenkin univaikeuksia. Jo sähköisiä kirjoja käyttämään ryhtyneet siirtyvät lukemaan varsinkin iltaisin taas painettuja kirjoja. Itsekin olen päättänyt liittää sapattiini tietokone- ja mobiililaitepaaston.

Ilmeisesti juutalaisten keksintö, sapatti, on suurin ihmiskunnan keksinnöistä. Suuret ikäluokat hermostuivat takavuosikymmeninä, kun pyhäpäivät häiritsivät heidän biletystään, ja alottivat kellon- ja viikonympäri toimivaan yhteiskuntaan tähtäävän kehityksen. Me jälkeen tulleet olemme jo ajat sitten tajunneet tämän tilanteen kestämättömyyden ja älynneet levon merkityksen, mutta hallitus vain vapauttaa vanhassa vauhtisokeudessaan kauppojen ja muiden palvelualan yritysten aukioloaikoja suurten ikäluokkien lanseeraamaan malliin. Aukioloaikoja pitäisi kiireesti päinvastoin supistaa.

Oheistan kuitenkin uudenvuodenkortin optimistisemmilta maailman ajoilta. En tiedä, miltä ajalta kortti on peräisin, mutta siinä on käsin erotellut värit ja painomateriaali on päällystämätöntä vasaramartioitua kartonkia. Tällaisia ostin läjän, kun Heinolassa yksi vanha kirjakauppa lopetti toimintansa ehkäpä noin 20 vuotta sitten. (31.12.2015)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Äitikin lähti!

 

Tänä amuna vähän ennen viittä äiti lähti veljeni perään.

Veljeni ei varmaan uskonut minkäänlaiseen tuonpuoleisuuteen ja saattaa olla, että hän suorastaan toivoi, ettei sellaista olisi, minkäänlaista.

Äitini uskoi menevänsä täältä taivaaseen. En tiedä, millaista siellä on, jos ylipäätään on, mutta että se olisi meidän äidille sopiva paikka, siellä varmaan tanssitaan jenkkaa. Siellä lauletaan ja pidetään pitoja. (2.1.2016)

 

 

 

Odottamista ja askaretta

 

Veli haudattiin reilu kuukausi sitten ja äiti siunataan tuhkausta varten ensi perjantaina.

Huomenna aloitamme äidin asunnon tyhjentämisen. Olen käynyt siellä etsimässä yhtä valokuvaa muistopöydälle. Samalla on tietysti tullut katsottua äidin tavaroita uudella silmällä. Kaikkea, mitä hän on vaalinut. Hän joutui luopumaan paljosta jo muuttaessaan 'omasta kodistaan' tähän parempien palveluden asuntoonsa, ja joutui luopumaan lisää sitten, kun apuvälineille sairaalasängystä lähtien tarvittiin tilaa.

Emma-tädiltä lahjaksi saatu maalatuin kuvioin koristettu lasimaljakko. Ajalta, jona paljon mitään ei ollut. Emma-tädin kanssa äiti läksi evakkoon, sillä siihen mennessä äiti oli jo menettänyt molemmat vanhempansa. Pyhäastiasto, jonka äiti nuorena rouvana kävi ostamassa Tukholmasta. Jopa sohvakalusto, jonka hän hankki, kun pääsi eroon sotkevista pennuistaan. Muistan, kun hän sen remontin aikana pelkäsi, että nyt, kun kaikki saadaan vihdoin sellaiseen kuntoon kuin hän haluaa, hän varmaan kuolee. Mutta eihän hän kuollut moneen kymmeneen vuoteen.

81-vuotta on ihan riittävä ihmiselämän pituus. Vaikka äiti kyllä halusi elää. Oli varmaan kolmanneksi viimeinen kerta, kun näin hänet elossa, kun kysyin, joko hän tuntee itsensä vanhaksi. Ei tuntenut. Minä toivon, että kuolen nuorempana.

Olen aika turtana ja odottelen seuraavaa iskua. Sillä sanotaanhan, ettei kahta ilman kolmannetta.

 

Kuolemisesta seuraa runsaasti puuhaa jälkeenjääville... (10.1.2016)

 

 

Hyvää matkaa, äiti

 

Äiti siunattiin tänään tuhkattavaksi ensi viikolla.

Äiti oli vuosien saatossa antanut ohjeet, miten hänen tomumajansa suhteen on menetteleminen, joten itse marssijärjestyksessä ei ollut epäselvyyttä. Sitä paitsi olin ehtinyt varmistaa häneltä tuossa veljeni hautajaisten jälkeen, että mitenkäs se nyt menikään: että pitikö Kuopiossa järjestää hänen joskus kuollessaan mitään muistotilaisuutta vai ei – se oli tiedossa, että tuhka lasketaan Uukuniemelle ja että siellä pitäisi pitää muistotilaisuus. Sain ohjeeksi, että Kuopiossa pidetään pieni tilaisuus hänen täkäläisille ystävilleen.

Kun äiti sitten tosiaan poistui tästä maailmasta, minua alkoi suuresti huolettaa, miten minun kaltaiseni ikävä ihminen saa luoduksi olosuhteet äitini näköisille bileille. Kun soittelin äidin puhelimesta löytyneisiin numeroihin, monikaan ei vastannut, ja kun kyselin niiltä, jotka vastasivat, että miten on sen ja sen laita, vastaukset olivat aika surullisia.

Kerkesin jo pelätä, että umpisosiaalista äitiäni ei tule saattamaan juuri kukaan.

Jos minut kipataan hautaan tai krematorion uuniin ilman yhden yhtykäistä saattajaa, siinä ei ole mitään vikaa, mutta jostain syystä vastaava visio äidin kohdalla sai minut itkemään lohduttomasti. Äitini sentään oli bodhisattva, käyttääkseni oman maailmankatsomukseni mukaista terminologiaa.

Huoli osoittautui turhaksi.

Lisäksi sattui hyvä pappi, Heikki Hyvärinen. Puhe kirkossa oli meidän äidiltä kuulostava. Ja muistotilaisuudessa onnistuttiin jopa nauramaan, ja se oli erinomaista, sillä meidän äiti oli iloinen ihminen.

Saimme eilen jotakuinkin päätökseen äidin asunnon tyhjennyksen, ja kun siskoni toi meidät muutama tunti sitten muistotilaisuudesta kotiin, hänellä oli vielä kyydissä joitain meille tulevia tavaroita.

Esimerkiksi pari kirjekuorta, joissa oli mm. minun ja veljeni piirustuksia ajalta ennen kouluikää. Samassa kuoressa oli vihko, jossa oli käsin kopioituna laulujen sanoja, päiväyksin varustettuina: Hirvihaara ja 1953, ts. äitini oli silloin 19-vuotias. Vihossa oli myös jonkun Raijan piirroksia, jotka olivat muodikakasti 50-luvun tyylisiä. Ja oli äidin kouluaikojen arvostelukirja, jossa oli lukukausiarvosteluja evakkoreissulta ja sen jälkeen eri puolilta Suomea, kun he yrittivät löytää paikkaansa tässä maassa. Oli lehtiarvostelu äidin lausuntaesityksestä. Oli minun poikki leikattu pitkä lettini. Ja siskoni kastetodistus. Oli postikortteja äidin ja hänen ystävänsä Annikin yrittäjätaipaleelta 70-luvun lopusta firman osoitteeseen, allekirjoituksena esim. 'yrittäjäystävät samalta kadulta'. Ynnä 'maksukehotus pysäköintivirheen johdosta', 'Toyota Corolla t. sininen' samoilta vuosilta.

Oli myös postikortti veljeltäni äidille jostain Neuvostoliitosta. Tekstinä pelkästään  "Lähtöön aikaa 5 min." Veljeni ei ollut kynämiehiä.

Hyvää matkaa, äiti. (15.1.2016)

 

 

Tyhjä kuori

 

Päivän urakka oli viimeisten roinien roskiin ja pois vieminen äidin asunnosta. Meiltä lähti kyllä isot kuormat kaatopaikalle ja varastoon, mutta kyllähän sinne kämppään oli tietenkin jotain jäänyt siivouksen jälkeenkin kuten siivousvälineet sun muuta. Ja roskikset olivat tuona siivouspäivänä niin täynnä, että niihin ei silloin mahtunut mitään, mutta onneksi tänään mahtui.

Luovutin myös avaimet. Lopputarkastus oli ollut jo maanantaina.

Joku saa siitä ihan hyvän kämpän. Äidin asunto on vielä varjon puolella, tärkeä asia vanhuksille. Käytävän toisen puolen asunnot ovat kesällä varsinaisia pätsejä.

Äidin kuolema on helpompi niellä – kuoleminen kesti kokonaisuudessaan sen neljä ja puoli vuotta, minkä hän asui siinä asunnossa, ja siihen kuului äidin 'oikean' kodin myyminen, missä vaiheessa aika paljon hänen tarpeettomia tavaroitaan jo hävitettiin. Veljeni hoiti uuden asunnon hankinnan ja vanhan myymisen. Silloin hän vielä jaksoi. Mikä jälkiviisauden valoissa ihmetyttää, varsinkin se, etten tiennyt... Minä pakkasin viikonloppuisin äidin tavaroita, missä oli hyvänä apuna eräs äidin ystävä. Veljeni toimi kuskina. Siitäkään tavaramaaärästä, mitä jäi, äiti ei tarvinnut paljon mitään, vaan esimerkiksi verkkokomeron rojut olivat aivan koskemattomina. Joulukoristelaatikosta olin joskus jotain hakenut ja palauttanut. Tuossa ruljanssissa tuli jo tehtyä surutyötä. Kun oli monia pitkiä sairaalajaksojakin.

Mutta veljestä en pääse yli helpolla. Viime yönä näin unta, että hän oli lähdössä sellaisella pienehköllä  'pyrstöstä ladattavalla' lentokoneella, jossa hän istui selkä koneen sivuseinää vasten siinä aivan lähellä lastausaukon suuta. Hän katsoi minuun alas kentälle ja hymyili, mutta jotain vierasta, jotenkin itselleen epätyypillistä viileää hymyä. Hän oli antanut minulle neliönmuotoisen, kermanvärisen kirjekuoren. Tuttu kuori, sillä siinä äitini oli saanut surunvalittelukortin iältään vanhimmalta joskin 'virkaiältään' nuorimmalta ystävältään Helmiltä, johon hän oli tutustunut tuossa vanhustentalossa. Äitini oli halunnut tuon kortin mukaan veljeni hautajaisiin luettavaksi adressien kanssa. Ja niinpä se oli unohtunut adressipinkkaan, minkä veljeni ex-vaimo lienee korjannut mukaansa. Äiti halusi kortin takaisin, ja pyysin sitä sähköpostiviestillä veljeni ex-vaimolta joko postitise tai heidän vanhimman tyttärensä mukana, joka meidän piti tavata (mutta joka ei sitten tullut koko tapaamiseen…) Äiti ei siis saanut tuossa kuoressa ollut korttia enää koskaan takaisin.

Unessa tuoi kuori tuntui hyvin ohuelta, ja mielessäni käväisi herättyäni, että se saattoi olla tyhjä. Niin kuin se tyhjä kuori, jonka ilman korttia toin veljeni hautajaisista takaisin. Unessa kyllä taisi vilahtaa joku neliön muotoinen paperiarkki, joka saattoi olla kuoren sisältö, mutta siinä oli vain pari epäselvää riipustusta, toinen vieläpä lyijykynällä tehty, eli käytännössä lappukin oli tyhjä.

Äitini uskoi aina tuollaisiin pieniin tekoihin. Rahallisesti arvottomiin siksi, että niitä ei voi rahalla mitata, ja siksi arvokkaisiin. Veljelläni puolestaan oli tapana auttaa välittömästi muita kaikenlaisissa käytännön pulmissa.

Tämän prosessin aikana olen kuitenkin alkanut epäillä tuollaista kiltteyttä. Minähän yritin olla kiltti veljelleni, mutta ei siitä mitään apua ollut. Itse asissa olen ymmärtänyt, että ainakin pari muutakin ihmistä yritti auttaa häntä myös. Olivatko meidän yrityksemme hänelle vain tyhjiä kuoria, jollaisen hän nyt minullekin sitten unessa jätti? Oliko veljeni viesti, että eivät tuollaiset teot mitään merkitse – parempi kun lopetat moiset… Olisiko äidille muka ollut apua siitä kortista, jos en olisi unohtanut sitä/se olisi saatu takaisin? Tokkopa hän sen takia olisi minuuttiakaan kauemmin elänyt?

Veljeni kuitenkin ilahtui ainakin pieneksi hetkeksi, kun annoin hänelle buddhalaisen rukousnauhan. Iloinen, lempeä hymy, kun hän katseli sitä kädessään. Menepä tietämään, vaikka se roikkuisi vieläkin hänen autonsa peruutuspeilistä. Ja meillä oli ihan hauskat siivoustalkoot. Mutta kuten sanottua, ei hänelle siitä apua ollut. Ja pääsääntöisesti tapaamiset ja puhelut olivat kyllä hyvin murheellisia…

Äitini kohdalla tuollaiset asiat olivat tärkeitä. Pienet huomionosoitukset. Sievät kortit tai muut pikku esineet ja pienet kiltit teot. Vaikka puhelut. Ne eivät ratkaise kenenkään ongelmia, mutta ne auttavat kestämään noita ongelmia hiukan paremmin. Ne ovat merkkejä, että joku välittää, miten sitä selviää. Ainakin joitain ihmisiä ne auttavat. Varsinkin kumuloituessaan. Ainakin äitiä ne auttoivat, kun hänellä vielä oli niin paljon ihmisiä, jotka häntä muistivat. Ja minua ne ovat auttaneet. Olen hyvin kiitollinen ystävilleni, jotka ovat muistaneet minua näinä kammottavina viimeisinä kuukausina, oikeastaan puolena vuotena. Toivon, että ymmärrän jatkossa tehdä itse tuollaista enemmän, huolimatta tulkinnastani veljeni viestistä unessani. Äiti teki tuollaisia pieniä tekoja ja hänelle tehtiin sellaisia solkenaan. Häntä muistettiin aina hänen elämänsä viimeisiin hetkiin. Sen voi katsoa riittäneen, sillä hän eli pitkän elämän varsinkin olosuhteisiin nähden.

Minä muistin veljeäni hänen tuskallisessa elämässään päivittäin sitä asti kun ylipäätään sain tietää... pitkään, jopa pidempään kuin äitiä, jos oikein kellosta katsotaan, mutta se ei sitten riittänyt. Se ei tosiaankaan auttanut, eikä minulla ole mitään verukkeita inttää muuta. Minun on niin vaikea käsittää sitä. Että ei riitä, että on toiselle hyvä. Tänne hän jätti minut sen tyhjältä vaikuttavan kirjekuoren kanssa. En tajua sitä viileää, oudon oloista hymyä…

 

Voi siis olla, että on olemassa ihmisiä, joille kiltit teot eivät merkitse mitään. Toivottavasti minulla on lopun elämäni aikana silmää erottaa toisistaan ihmiset, joille niillä on merkitystä, niistä, joille ei ole, etten tuhlaisi jälkimmäisiin ainoaa elämääni. Tällä en tarkoita, että nyt jotenkin katuisin veljeeni käyttämääni aikaa. En. Olen siitä kiitollinen, vaikka kaikki päättyikin niin huonosti. Minä rakastin veljeäni hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti. (21.1.2016)

 

Ei kahta ilman kolmannetta

 

Jo sananlasku sanoo, ettei kahta ilman kolmannetta, ja olen koko alkuvuoden pelännyt, mikä tulee olemaan se kolmas kuolemantapaus, joka meitä tässä vielä kohtaa. Marraskuussa tämä läheisten kuoleminen alkoi veljelläni, se jatkui tammikuun toinen päivä äidilläni, ja nyt on seuraava jo putkessa. Tulen koko lopun ikäni kammoamaan jouluja, uusia vuosia ja nyt vielä pääsiäisiä.

Mutta olen tänään ottanut kirjeeksi kutistuneesta Kiina-kirjastani kolmen kappaleen painoksen. On siinä kirjeessä kuitenkin 182 sivua. Leikkasin jo etulehtipaperitkin, ja pyhinä, jos tältä kaikelta kuolemiselta pystyn, vedän nippuihin liimaselän. Sitten toivon löytäväni jostain pienen painon, joka sietää minua rusauttamassa paperileikkurilla reunat siisteiksi. Ja ellen löydä, keksin jotain muuta. Ja sitten vielä kannet. Etukanteen tulee se jo heti ensimmäisenä päätetty K50-leima, jolla aloitan yhteiskunnan ikärasismin vastaisen oman ikärasismini. Printtasin jo nämä kansikuvat, ja niissä leima on lätkäisty tiibetiläismummon perseeseen.

Otan kirjeestä pari kopiota lisää, jahka löydän paremmat paperini. Nyt jouduin vetämään sivut tavalliselle monistepaperille. Ovat varmaan Suonenjoella, ne kunnon paperit... (23.3.2016)

 

Anoppini poistui keskuudestamme 28.3.2016

 

Puolivuotisyö

 

Ensi yönä tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun veljeni piti hyvänä poistua tästä maailmasta. Silloinkin oli perjantain 13. päivän ja lauantain välinen yö. Poikkesimme äsken Vehmasmäen hautausmaalla viemässä oheisen ruusun veljeni haudalle. Eli kiveä ei vielä ollut. Olimme yrittäneet käydä haudalla myös pääsiaisen jälkeen, mutta emme löytäneet koko hautaa umpihangesta. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt siellä koko talvena, ja viimeiset kävijät lienemme olleet minä, isäntä ja äiti jouluaattona.

Minä en ole erityinen vainajain palvoja, ja usein, kun äiti kävi Uukuniemellä vanhempiensa haudalla, minä jäin autoon lukemaan. Mutta tuossa kevättalvella luin Telkänrannan kirjan Millaista on olla eläin?, ja siinä kerrottiin, että sellaiset älykkäät eläimet kuin norsut käyvät silloin tällöin, melkeinpä säännöllisesti, silittelemässä kuolleitten laumanjäsentensä luita. Olen nyttemmin arvellut, että se, mikä kelpaa norsuille, saattaa hyvinkin kelvata minulle.

Tarkoitus oli silloin pääsiäisen jälkeen eli vähän veljeni syntymäpäivänkin jälkeen viedä haudalle pajunkissoista sitomani puolipallonmuotoinen kimppu. Jätimme sen siten tasaisen koskemattomaan hankeen paikkaan, jossa haudan täytyi mielestämme sijaita viiden metrin säteellä.

 

Veljeni haudalla ei siis käy kuin hänen tylsä siskonsa miehineen. Eivät hänen mukavat kaverinsa eivätkä hänen lapsensa. No, äitiänikin taisi harmittaa, että loppuajasta hänen luonaan kävin hänen jälkasvustaan vain minä, ikävystyttävin eksemplaari.

 

Onneksi minulla ei ole lapsia eikä kavereita. (13.5.2016)

 

 

Villejä vihanneksia ja vainajia unissa

 

Nyt on tirkatilleen se vuodenaika, jona eivät omat salaatit ole edes vielä maassa, mutta ei toisaalta tarvitse tuoda maaseudulle viikonlopun viettoon tullessaan kaupan salaatteja mukanaan. Poimulehti on parhaimmillaan, samoin voikukka, ja tällä tontilla meitä on siunattu suurella voikukkamäärällä… siitä osa jopa on sileälehtistä, syötävää lajiketta.

Luonnon salaattitarpeet ovat niin runsaat, että kaikkea ei kerkeä syömään, joten pakastin pienen erän voikukkaa. Se ei tämän koommin toisaankaan tule olemaan syömäkelposta tänä sesonkina. Niin lyhyt se on, tämä villivihanneskausi, ainakain voikukan osalta, minun mielestäni.

Yleiseksi hämmästyksekseni olen päässyt maalaamiseen asti. Ihmetytti se musta gesso. Reilu puoli vuotta sitten oikein etsimällä etsin sitä, mutta en löytänyt. Nyt se istua nökötti aivan keskellä tarvikekaapin hyllyä. Tosin sentään muovikassissa.

Minulla on näyttävä idea yhdestä jutusta, mutta kapinoin nyt vähän tätä maalaamista vastaan, ja päätin, että en minä sitä varten rupea mitään ostamaan. Löytyi, suorastaan käveli vastaan, vanhoja varastoja juuri parahultaiset pätkät kiilakehystä ja sentilleen parahultainen pala pellavakangasta.

Nurkista paljastui suoraan sanottuna valtava määrä kiilakehystä. Kangasta on vähemmän…

Koska tässä on ollut näitä kuolemantapauksia ja kahdessa viimeisimmässä oli tilanne sellainen, että oli kelpo pappi, niin minulle kerrottiin näiden teologien toimesta, että vainajat tulevat uniin noin puolen vuoden kuluttua. Ja näin tosiaan sitten kävi. Veljeni tuli mäkättämään minulle jo viime viikolla, että "ala, hei, kuule maalata". Minua epäilyttävät itsemurhaajien antamat elämänohjeet. Intin vastaan sanoen, ettei siitä ole mitään hyötyä. "Ala nyt kuitenkin vaan maalata". En ole tähän ikään ennenkään saanut aikaiseksi kunnon näyttelyä, ja turhaa se olisikin, koska siitä on pelkkiä kuluja, sillä minun sen tyyppisiä tekeleitäni ei kukaan osta. "No täältä käsin vähän avitetaan", sanoi veljeni. Mistä käsin?  "Ala nyt vaan maalata".

Tuli tehtyä nuo alustavat hommat kehysten värkkäämisineen ja kankaiden pingottamiseen sun muineen kerrankin rauhallisesti, kun ei ollut suurempaa intoa tekemiseen. Mutta aloin tänään tosiaankin maalata. Vaikka uskoni asiaan ei ole vain heikko vaan täysin olematon. (15.5.2016)

 

Uurna

 

Eilen hoidin ensin äidin kuolinpesän pankkiasioita ja kävelin sitten krematoriolle, mistä vaelsin kotiin äiti kassissa.

 

Olin ostanut sen laukun pari vuotta sitten, ja silloin tuoreeltaan olin tuonut siinä äidin kauppaostokset hänelle. Äiti sanoi siitä, että se on nätti ja että hänkin haluaisi samanlaisen, mutta hän ei varmaan enää tarvitse sellaista laukkua. Vastasin totuudemukaisesti, että kaupassa ei ollut ollut enää kuin se yksi kappale, mutta voin laitanta sitä omaani hänelle.

 

Enää ei ole sitä kauppaakaan.

 

Olipa raskas matka. Olipa raskas koko päivä. (2.6.2016)

 

Äiti on nyt sitten perillä

 

Jo matkalla Uukuniemelle kävimme hautausmaalla. Sinne oltiin tosiaan jo tuotu kivi. Oli vähän järkyttävää nähdä ensimmäistä kertaa äitinsä hautakivi.

 

Äidin uurna laskettiin maahan toissapäivänä, 4.6.2016.


Minä, joka suhtaudun kyynisesti sosiaalisuuteen, en malta olla toteamatta, että äitini oli ehkä hiukan yliarvioinut uukuniemeläisiä ystäviää. Mutta Uukuniemi oli kuitenkin hänelle itselleen elämän tärkein paikka.

Kesä oli hankkiutunut kukkeimmilleen äitini uurnalaskun ajankohdaksi. Lämpötila laski sopivasti itse juhlapäiväksi, niin etteivät kukat kuolleet käsiin. Kielot olivat  parhaimmillaan. Olin tuonut Suonenjoelta punapaatsamaa, joka oli juuri alkanut kukkia, kun keräsin oksat, mutta kuljetuksessa ne karisivat. Mikä oli oikeastaan hyvä, sillä vihreät kukkapohjat näyttivät paremmilta, kun keskelle tuli kieloja. Samaa punapaatsamaa kuin veljeni kukkalaitteessa puoli vuotta takaperin…

Aamukahvilla sytytin kynttiläparin siihen veljeni viime kesänä minulle antaman täytetyn minkin eteen. Pöytäliinana on äidin vanha Karjala-raanu, joka oli meillä joskus kauan sitten kotona seinällä. On varmaan pyhäinhäväistys pitää sitä pöydällä, mutta minun jälkeeni sitä ei kukaan peri, joten aion käyttää sen itse loppuun viimeistä lankaa myöten. Muki on peritty täti Liisalta, jonka viereen äiti oli kohta menossa.

Tässä äitini katselee mökillä rantamaisemaa viimeisillä hetkillä ennen hautausmaalle lähtöä.

 

 

 



Ja tässä hän sitten poistuu lopullisesti maan päältä sen alle, minne hänet laskevat hänen vanhin ja nuorin kummipoikansa, kun hänen oma alkuperäinen suunnitelmansa, että hänet laskisi sinne hänen oma poikansa, ei nyt sitten toteutunut. (6.6.2016)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Anoppini uurna laskettin 16.7.2016

 

16.7. on totisesti minun elämäni päivämäärä...

 

 

Ensimmäinen vainajien muistopäivä

 

Tämä on sitten elämäni ensimmäinen pyhäinpäivä/vainajien muistopäivä, ja kertaheitolla tuli kolme vainajaa sangen tiheään tahtiin.

Viereinen kuva on kesällä tekemäni kaksoimuotokuva äidistäni ja veljestäni. Koska vuosi on ollut sellainen kuin on, maalaustarvikehankinnatkin ovat olleet kohtuuton rasitus, ja niinpä olen maalannut kuvan vanhalle, kesken jäänelle kankaalle, jossa on ollut alku takavuosien teemalle, kuolleille lehdille, jollaisia minulla oli jo valmiina vino pino. Kuva on näin pienenä vähän oudon näköinen, ja pikseleiden vähetessä näihin 210:een äidin ilme on vähän muuttunut. Kuva on oikeasti lähes kaksi metriä korkea. Myöskään veljeni luurankopuolen siiven luut eivät tässä näy, enkä jaksanut nyt ruveta tämän kanssa askartelemaan... Semminkinkään kun niiden on ollut tarkoitus sulautua taustan kuolleen lehden ruoteisiin.

Kumpikin on kuvassa hitusen päälle 30-vuotias. Äidin osuus on maalattu mustavalkoisen valokuvan pohjalta. Valokuva on vuodelta 1967, sillä se on otettu eräissä häissä – kylläkin ihan poseerattuna potrettina –, ja muistan, että siskoani ei vielä ollut olemassa vaan hän sai eksistenssinsä vasta seuraavana talvena. Kuvan on ottanut eräs äitini ystävätär – sitä samaa ystäväpiiriä kuin noiden häiden morsian – joka oli ammattivalokuvaaja.

Minusta ja veljestäni on valokuvaamossa otettuja kuvia aina siihen asti, kunnes sellaiset 60-luvun jälkipuoliskolla olivat auttamattomasti passé. Olen kirjoittanut tuosta äitini valokuvaajaystävästä ennekin tälle blogilleni siinä yhteydessä, kun olen kertonut siitä nuoruuteni valaistuskokemuksesta, että lahjakkuus ja työ eivät riitä menestykseen. Nimittäin pääsin näkemään tuon äitini ystävättären 50-luvulla eli pitkälti ennen omaa syntymääni ottamia valokuvia, ja oli todettava, tuo äitini ystävätär oli ottanut Richard Avedonin valokuvat ennen Richard Avedonia. Äitini ystävätterestä ei siis tullut lahjakkuudestaan ja ahkeruudestaan huolimatta Richard Avedonia vaan Richard Avedon tuli Richard Avedonista.

 

Ja 60-luvun jälkipuoliskolta lähtien meidän perheestä alkoi ottaa valokuvia tuo äitini ystävätär.

Ensimmäinen kerta, kun hän oli ottamassa valokuvia meistä, oli siskoni ristiäiset. Hän oli meillä varmaan koko päivän. Hienoin kuvista on se, jossa veljeni istuu yksin sohvalla. Ja hauskin se perhekuvista, jossa olemme kaikki, ja minä ja veljeni olemme maireita, kun meillä on uusi sisko.

Tuo valokuvaaja kävi ottamassa meistä vastaavalla menetelmällä kuvia jatkossakin. Niin potretteja kuin kuvia arkisesta elämänmenosta.

Se on aika etuoikeutettua, että on 'richard avedonin' ottamat valikuvat omasta perheestä. Eikä se johtunut siitä, että meillä olisi ollut rahaa. Melkeinpä päinvastoin. Kysymys oli pikemminkin elämäntavasta, äitini harrastuksista ja sosiaalisista suhteista. Rahaahan meillä ei ollut missään vaiheessa. Me olimme sen sijaan kekseliäitä.

Veljeni saattoi jotenkin panna pahakseen sen, että meidän perheemme ei ollut läheskään niin rikas kuin joidenkin hänen kavereidensa. Minä en missään vaiheessa. Toki havaitsin, kun joillakin oli selvästi melko lailla vaurautta, mutta samoilla ihmisillä oli yhtä selvästi huono maku, ja jälkimmäisestä ominaisuudesta minä en tosiaankaan voinut syyttää omia vanhempiani. Mutta veljeni vaihtoi jossain vaiheessa kaistaa. Pitkän aikaa hänkin, Kuopion Sadankomitean perustajajäsen, teki Talbot ja Lada Niva -merkkisistä autoista tyylikysymyksen, mutta sitten jotain tapahtui, ja muistan, kun jouduin jollokulle kertomaan, mitä veljelleni kuului ja häpeäkseni sanomaan, että tiilitalo, mersu ja volvo sekä vaimo ja kaksi lasta. Kuulija suurin piirtein pökertyi.

Pikkuporvarillisuus on hirvittävää, minkä jo varhain oppimani tosiasian veljeni myöhempi kohtalo sitten vielä oikein sinetöimällä sinetöi. Kyllähän se pikkuporvarillisuus hänet tappoi. Hän ampui itsensä, sillä eihän sellaista elämää kukaan kestä paitsi täydellinen idiootti. Tosin itsemurhan aikoihin ero oli tullut voimaan jo reilu vuosi sitten. Siis aivan liian myöhään. Veljeni kuoleman jälkeen ex-kälyni kertoi, että veljeni olisi alkanut puhua itsemurahasta jo kymmenen vuotta aikaisemmin, ja siitä minä häntä kyllä syytän, ettei hän ottanut meihin yhteyttä silloin. Aikuisen ihmisen pitää tietenkin periaatteessa hoitaa omat asiansa ja hakea itse apunsa, mutta siinä vaiheessa, kun voimat ovat niin lopussa, että itsemurha näyttää ainoalta vaihtoehdolta saada helpotusta, sitä apua pitäisi ruveta hakemaan muidenkin kuin tuon hädänalaisen henkilön itsensä.

Veljeni oli sosiaalista erityislahjakkuttaan huippu salaamaan ongelmansa. Minä sain tietää niistä edellisenä kesänä, kun hän sitten päätti päivänsä 13.-14.11.2015 välisenä yönä. Ja se oli sitten liian myöhään, vaikka tein kyllä kaiken, minkä pystyin. Vasta sen painajaisen keskellä huomasin, miten paljon rakastin veljeäni, ja opin, että rakkaus on merkityksetöntä. Se ei auta rakkauden kohdetta vähääkään.

Halvinta, surkeinta, mitättömintä maailmassa on rakkaus.

Veljeni osan pohjana tuossa kaksoismuotokuvassa on käytetty valokuvaa, jossa samassa kuvassa oli myös hänen silloinen tyttöystävänsä, josta olisi tullut ihan jees vaimo hänelle. Jostain syystä suhde katkesi, ja jostain minä päättelin, että se olisi ollut veljeni, joka sen katkaisi, ja huusin hänelle tämän johdosta. Satuin tykkäämään sitä naisihmisestä, ja sitä paitsi juuri oli saatu lähes valmiiksi se meidän mökin pikkumökki, jonka hirret olivat veistäneet tuon tyttöystävän isä ja veljet, jotka olivat olleet myös kokoamassa mökkiä paikoilleen.

Ja kohta sitten jouduimme vastakkain veljeni uuden valinnan kanssa…  Olen lukenut tässä kaikenlaista psykologista soopaa kuten James Hollisin teoksen Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa, joka ei edes ole vain psykologista sopaa vaan suorastaan psykoanalyyttistä soopaa. Tuossa kirjassa on useita esimerkkejä siitä, miten ihmiset valitsevat väärän puolison. Pintapuolisesti tarkasteltuna kuvaukset noista avioliitoista ovat kuin suoraan veljeni elämästä, paitsi että syyksi mainitaan hallitseva äiti. Ikävä juttu Hollisin ja psykoanalyysin kannalta, mutta meidän äiti ei ollut mitenkään hallitseva. Päinvastoin. Tuskin missään perheessä on lapsia arvostettu niin kuin meillä. Toisekseen jos hallitseva äiti jotenkin automaattisesti aiheuttaisi järjestelmällisen taipumuksen valita itselle mahdollisimman epäsopiva puoliso, eikö tämän automaatin pitäisi toimia kaikkien perheen lasten kohdalla? Vallan harmittaa, ettei Hollis kerro, miten hänen potilaittensa sisarukset mahtoivat avioliitoistaan selvitä. Sillä nyt pitää muistaa, että minulla on samat vanhemmat kuin veljelläni, enkä minä ole pilannut elämääni avioliitollani (koputan nyt kyllä maalaamatonta puuta työpöytäni alapinnalla...).

Veljeni joutui johonkin kiusaukseen… Veljeni tulevan vaimon vanhemmat nimittäin olivat varakkaita. Vitsailimme vejelleni siitä, miten hänen tulevan vaimonsa vanhemmat olivat ostaneet tyttärelleen siinä häiden alla sen kuuluisan mersun. Olen tässä alkanut arvostaa Isä meidän -rukousta. "…äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta". Yksi tapa pahan luikerrella elämään on kiusaus, heikko kohta, josta paha murtautuu sisään. Mutta tämä on kyllä vain yksi pahan tapa. Minun elämääni paha on tullut omatta syyttäni, ja tapaukseni muistuttaa Jobin tapusta. Olen lukenut Jobin kirjaakin edestakasin… Melkoinen juttu. Jumala ja Paholainen pelasivat Jobilla.

Vaikka mistäs minä tiedän, millaista veljeni elämä oli tuon kuvan ottamisen aikoihin? Me olimme elämän tuoksinassa ajautuneet erillemme, enkä minä edes käytännöllisesti katsoen edes käynyt Kuopiossa 25 vuoteen, sillä tapasin perhettäni mökillä. Tuossa pohjana olevassa valokuvassa veljeni ei toisaankaan ole mitenkään onnellisen näköinen. Se järkytti minua, tämä havainto. Miten kauan veljeni oli ikään kuin huijanut meitä näennäisellä hyväntuulisuudellaan?

Nuorena veljeni ei koskaan hymyillyt sillä helvetilisellä leveällä hymyllä, joka pelästytti minut, kun vaikeudet edellisenä kesänä palajstuivat. Hän oli pikemminkin ollut varsinainen suppusuu, onnellinen myhäilevällä tavalla. Mutta silloin katastrofin kesänä totesin hänen leveän, viillosmainsen hymynsä, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt hänen pärställään. Se oli kuin veitsellä vedetty syvä haava, joka lävisti koko hänen päänsä.

Ja nyt on noiden kuolemien jälkeinen ensimmäinen vainajien muistopäivä – veljeni ja äitini lisäksi menetin anoppini – ja maa on Kuopiossa ensimmäisen kerran tänä sesonkina valkoinen. Minun oli alkujaan tarkoitus mennä pyhäinpäiväksi Uukuniemelle, minne äidin tuhka laskettiin. Soitin toissapäivänä Ailille kysyäkseni sikäläistä kelitilannetta samoin kuin lupaa tyrkätä kotteroni heidän pihaansa. Oli kuulemma seitsemän senttiä lunta, vaikka Kuopiossa pohjoisempana ei ollut yhtään ja aurinko paistoi. Päätin, että en sitten lähde, semminkin kun siinä Uukuniementien yhden mutkan kohdalta oltiin tuhohyönteisten takia kaadettu koko metsä ja jäljelle oli jäänyt paljas alppirinne, todella jyrkkä pudotus, jossa ei ainakaan vielä syksyllä ollut kaidetta. Ja kun eilen olimme syömässä sapattipäivällisen jälkiruokaa, soitti Aili kertoakseen, että keli oli nyt sellainen, ettei missään tapauksessa pidä lähteä ajamaan sinne päin.

Siispä menen nyt klo 16 tuonne Männistön seurakunnan Pyhän Johanneksen kirkkoon vainajien muistotilaisuuteen. Isäntä ei ilmeisesti lähde mukaan, koska hänen mielestään se ei muuta asiaa. Ei muuta minunkaan mielestäni, mutta äiti kävi aina pyhäinpäivänä niiden sukulaisten ja ystäviensä haudoilla, jotka täällä sijaitsivat. Äiti muisti ihmisiä, jotka olivat olleet hyviä hänelle – hän muisti näitä näiden eläessä ja näiden kuoltua. Minusta se ei ole erityisen paha asia. Pikemminkin eettisesti perusteltu. Ylipäätään olen tässä viime aikoina oppinut, ettei eettisyys ehkä sittenkään ole olemassa niinkään muiden takia vaan oman itsen takia. Kun toimii eettisesti, voi vaikeuksien kohdatessa edes katsoa turvallisesti itseään silmiin, vaikka koko muu maailma ammottaa pohjattomana pimeänä kuiluna.

Niin. Äiti oli hyvä ihminen, jolla oli kova elämä, ja luultavasti hyvyyttään hän kykeni kärsimysten keskellä näkemään murtumia tuskan graniitissa ja löytämään vapauden alueita, tilaisuuksia olla onnellinen, läpitunkemattomasta kivusta huolimatta. (5.11.2016)

 

 

Selvisin kuin selvisinkin vainajien muistopäivästä



Kävin Johanneksen kirkossa Männistön seurakunnan vanajien muistotilaisuudessa, vaikka en maksa sen järjestön jäsenmakuja. Mutta äiti maksoi. Itkin kyllä, mutta enemmän veljeni kuin äitini takia. Tilaisuus oli ihan hieno. Musiikki pääasiassa pianolla ja viululla, viimeisenä Järnefeldin Kehtolaulu.

Äidin nimen luki sama pappi, joka siunasi hänet.

Nimet ja vainajien iät luettiin ymmärtääkseni 'saapumisjärjestyksessä', sillä meidän äiti oli aika alussa. Korvaani pisti, että äidin ystävä Helmi, hänen paras uusi ystävänsä senioritalosta, oli lähtenyt melko nopeasti äidin kaveriksi. Oli kuitenkin kerennyt täyttää 97 vuotta. Vielä äidin eläessä siinä viime päiviään äiti oli maininnut Helmin kopsakkudesta, vaikka tämä oli jo 96-vuotias. Äidin edellä puolestaan oli lähtenyt äidin (virkaiältään) vanha hyvä ystävä Raija, jonka kanssa he olivat sitten yht'aikaa ruumishuoneella ja heidän kuolinilmoituksensakin olivat samassa lehdessä.

En usko tuonpuoleiseen, vaan mistäs sitä tietää. Jos sellainen on ja sillä on jonkinlainen odotushalli, äidin ei ainakaan ole tarvinnut odotella yksikseen. Äiti ei pitänyt yksinäisyydestä niin kuin ei veljenikään.

Selvisin siis tuosta vainajien muistopäivästä ainakin tähän asti.

Joulukaktus on täydessä kukassa. Lunta on kohtalaisesti ja aurinko paistaa.

Kun viimeksi tulimme Pietarista, tapoimme pitkää junanvaihtoaikaa Kouvolan kirjastossa, mistä löysin jonkinlaisen mallin pitkään etsimääni revontulineuleeseen. Minun tarkoittamani revontuli ei ole se, jonka google päräyttää ruudulle, kun googlettaa, vaan aivan eri, paljon yksinkertaisempi, pelkistetty sahalaitakuvio. Se oli muodissa, kun olin nuori, ja veljeni käytti usein sillä mallilla neulottua silloisen tyttöystävänsä villapaitaa. Itse ihastuin malliin nähtyäni sillä neulotun villatkin jonkun television luonnontieteen asiantuntijan yllä. Tuo eksemplaari oli todella näyttävä, yleisväritykseltään marjapuuronpunainen. Ajattelin, että haluaisin sellaisen joskus, ja nyt etsiskeltyäni pitkään ohjetta, löytyi viimein yksi, josta sen voin soveltaa. Ei siis ihan samanlainen. Löytämäni malli oli miesten villapaitaan, ja kuten sanottua, haluan villatakin, ja vieläpä vetoketjullisen. Nyt olen aloittanut urakan eräistä vanhoista mohairlangoista. Näistä langoista oli tehty kaksikin aloitusyritystä, ja yritykset lienevät kilpistyneet siihen, että lanka on hiukan liian pörröistä minun makutottumuksiini, vaikka langoista suurin osa on iloisen harmaita. Ja kun karvaisia lankoja on puruettu, karvat ovat myttyyntyneet, ja neulominen on nyt todella hankalaa. Saa nähdä mitä tulee. Mallini on tehty nr 3 puikolla, mutta minun lankani ovat 5 puikoilla nulottavia. Aloin tehdä tuosta miesten mallista kokoa S, ja näyttää pahasti siltä, että tekeleestä on tuossa valtavan suuri.

Luultavasti elämä lyö minua tässäkin nyt turpaan, mutta selalista elämä on. (7.11.2016)

 

Vuosiyö (vuosi veljeni itsemurhasta)

 

"Minä olen muukalainen kanssaihmisteni joukossa, ja pian kello lyö…"

"Mutta eikö kaikki ole komediaa ja humpuukia ja petosta? Aivan varmasti, aivan varmasti, kaikki on petosta. Kamma ja Minuutti ja kaikki ihmiset ja rakkaus ja elämä ovat petosta, jopa taivaan sinikin on otsonia, myrkkyä, piilomyrkkyä. Ja kun taivaas on oikein kirkas ja sininen, silloin minä purjehdin kaikessa rauhassa tuolla ylhäällä, annan purteni lipua sinisessä, petollisessa otsonissa. Ja purteni on tuoksuvaa puuta ja purje vaaleansinistä silkkiä..."

 

Knut Hamsun

(13.11.2016)

 

Hautajaismuistopäivä

 

Tasan vuosi sitten olivat veljeni hautajaiset menossa.

Olin tehnyt kukkalaitteen punapaatsamakepeistä, kuultopaperista, silkkilankoja sisältävästä puupiirrospaperista ja hopealangasta. Tikkujen latvat oli survaissut huvikseni kotona maljakkoon, ja nepä työnsivät lehteä ja kukkanuppua, kun istuimme äidin kanssa joulupöydässä. Kun äiti kuoli, nuput olivat puhjenneet kukkaan.

Olin ottanut punapaatsamia maljakkoon tänä marraskuuna, että saisin niistä joulukukat, mutta ne olivat puhenneet kukkaan nyt. Veljeni hautajaisten vuosipäiväksi. Oli mahtava puska. Mutta eilen katkoin oksat, otin pikkulatvoja jalalliseen lasiin ja lämmitin tyvillä talon.

Pitää keksiä jotkut muut joulukukat. Tai pitääkö ylipäätään olla mitään joulukukkia?  (4.12.2016)