Kylmä kevät ja kesä 2017

Talvi ja kesä kohtasivat vaikeuksia yrittäessään erota toisistaan vuonna 2017

Kuopiossa satelee puolen tunnin välein räntää, ja välissä on sitten taas puoli tuntia pimeää pilvipoutaa. Kuulemma on kevät…

Eilen olikin kaunis kevätpäivä. Yllä oleva kuva oli vielä kesken, kun kävin kaupassa, ja kassajonossa oli edelläni tarkalleen tuon kevään näköinen nainen. Värit samat, tukka oli ns. punainen, ja etenkin huomiotani kiinnittivät paitsi hämmästyttävät kasvojen piirteet, sillä eihän tuon näköistä ihmistä 'livenä' odota kohtaavansa, myös pitkät, punertavista palloista koostuvat korvakorut. Vaihdoimme jopa pari sanaa, sillä hän vähensi ostokset maksettuaan kassanauhalla vaatetta – ulkona kun oli eilen se lämmin kevätsää. Ja kun hän nyt oli kuvani kevät, niin hän oli tietenkin raskaana.

Kaikkea sitä sattuu.

Illalla kävimme kirjastolla kuuntelemassa Maarit Tyrkköä tämän suhteesta Kekkoseen. Siinäpä ihminen, joka on osannut elää! Maarit Tyrkön elämäntavasta tosin on sanottava, että se tuskin sopii kaikille, sillä kyllähän se on raskas. Näin se valitettavasti on: poikkeuksellisen mielenkiintoisen elämän voi elää vain, jos on poikkeuksellisen vahva ihminen. Hän myönsi aika kevyesti, joskin diplomaattisin sanakääntein, kuuluneensa  Kekkosen jalkavaimoihin ja että hänen ja Anita Hallaman välillä oli ankara kilpailu valtakunnan ykkösrakastajattaren asemasta. Erona naisten välillä oli ehkä se, että Maarit oli 'hyvä jätkä', jonka voi ottaa mukaan poikien kanssa kalaan, vaikka yövytään puolijoukkueteltassa, kun taas Anita Hallamalle piti juottaa shampanjaa ja ostaa ruusuja.

Elämän mielenkiintoisuuden kääntöpuolesta luennolla ei ollut puhetta, mutta tuskin kukaan uskoo, että hänellä olisi aina helppoa ollut.

Maarit Tyrkkö kertoi, että Kekkonen oli häntä 47 vuotta vanhempi, mistä saattoi laskea, että hän oli itse nyt 70-vuotias. Räpsäkkä 70-vuotias! Hänen kaltaisiinsa ihmisiin varmaan perustuu se työnantajien käsitys, että sosiaaliset ihmiset ovat kaikki sellaisia kuin Maarit Tyrkkö. Hän esimerkiksi kätteli iloisesti kaikki luennelle tulijat, joita oli useampi sata, ja yritti kätellä minuakin, joka olin yskäni takia jäänyt ovensuuhun syöksyökseni ulos salista, jos alkaisi vaikuttaa siltä, että häiritsen tilaisuutta. Hän tuli kysymään, olimmeko kätelleet, mihin vastasin, että emme, ja ennen kuin kerkesin sanoa, ettei ole syytäkään, hän kysyi, että pitäisikö meidän, mihin saatoin vahvistaa hänen oman näköhavaintonsa, että ei tosiaankaan pitäisi, sillä olin melkoisessa flunssan jälkitilassa. Keskustelunpätkä sujui niin tuttavallisen oloisesti, että kun isäntä tuli kohta siihen viereen, hän luuli, että tunsin Tyrkön ennestään.

Mutta onneksemme Keltikangas-Järvinen on vastikään paljastanut, että tämä sosiaalisuuden ja ulospäinsuuntautuneisuuden yhteys vahvaan persoonallisuuteen on harhakäsitys. Ihminen voi luoda saman välittömän vaikutelman kuin Tyrkkö, mutta olla silti hänen vastakohtansa muuten, eli hauras. Tätä ihmisten on vaikea käsittää, kun televisio syytää ilmoille sellaista mielikuvaa, että ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen 'ilmiasu' korreloi joihinkin muihinkin ominaisuuksiin kuin vain tuo 'ilmiasu'.

Henkilökohtaisesti en käsitä, mikä vitsi olisi pari-kolmekymppisenä naisena olla pitkästi yli seitsemänkymppisen ukon rakastajatar, mutta muuten, jos saisin elää elämäni uudelleen ja valita itselleni tempperamentin ja persoonallisuuden, valitsisin varmaan ne ainekset, joista Maarit Tyrkkö on tehty.

Tässä yhteydessä kylläkin muistuu mieleeni, että meidän äitikin oli tasan 70-vuoitiaana vielä oikein reipas, mutta alamäki alkoi todella nopeasti sen jälkeen. Toivon siis Maarit Tyrkölle parempaa onnea kuin meidän äidille vuosien karttuessa! (7.4.2017)

 

Hyvää hanamia – tai palmusunnuntaita, miten nyt kenellekin sopii

 

Kirsikkapuun oksat ovat kukassa, ehkä vähän kituliaassa, mutta kuitenkin.

 

 

 

 

 

 

 


 

 

 

 

 

 

 

 

   

Ja omenapuussakin kukitaan, kenties vähän runsaammin.

 

Tarpeetonta mainitakaa, että Savossa sataa sakeasti lunta. (9.4.2017)

 

 

 

 

Pääsiäispako

 

Luikittiin eilen kotiin Suonenjoelta hännät koipien välissä. Tavallinen tapaus: vesipumppu herkesi yhtäkkiä toimimasta syystä, jota emme voineet käsittää. Jäätynyt se ei mielestämme voinut olla, sillä ei ollut niin kova pakkanen. Ja koska kummallakaan ei ollut halua ruveta tiskaamaan käsipelissä eikä lämmittämään peseytymisvesiä kattilassa hellalla, ja noita ennen vielä kantamaan vettä kaivosta, nöyrryimme niin kuin niin monet kerrat.

Niinpä saatan tässä nyt taulunmaaluun sijasta muistella viime keskiviikkoiltaista Filosofiakahvilan tilaisuutta. Aiheena oli Populismin nousu Euroopassa, ja alustajana oli Emilia Palonen Helsingin yliopiston Politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta.

Luennoitsija kyseli ensin yleisöltä, miten nämä määrittelisivät populismin. Vastaukset olivat mielestäni aika hyviä. Paitsi että ne olivat aivan erilaisia kuin luennoitsijan, jonka käsityksen mukaan populismi oli oli mitä tahansa ihmisiin vetoavaa, jota on kaikissa poliittisissa puolueissa tai liikkeissä ja jota ilman politiikkaa ei voisi olla edes olemassa. Joskus tätä 'liimaa' on vain liikaa. Eli tämän mukaan populistinen on mikä tahansa liike, joka vain tulee 'liian' suosituksi.

Puheeksi tuli sekin, että populistiset liikkeet itsekin häkeltyvät, jos ja kun saavat valtaa. Ovatko kaikki poliittiset liikkeet tai puolueet joutuneet yhtä hämmennyksiin kuin meidän populistimme Perussuomalaiset jouduttuaan hallitukseen? Eivät kai. 

Jäin odottelemaan, tuleeko puheeksi lainkaan se, että populistiset liikkeet saattaisivat olla ainakin joissain tapauksissa karnevalistisia. Palonen itsekin oli maininnut Italian Viiden tähden liikkeen kartoittaessaan tämänhetkisiä populistisia liikkeitä (mutta käsitteli sitä jotenkin hyvin asiallisesti mainiten vain heidän toimintatapansa, jossa edustaja ei enää ole edustaja vaan toimii eri asioista netissä äänestäneiden rekisteröityneiden puhetorvena). Esitin arvelun, että ehkä populistiset liikkeet eivät aina haluakaan joutua vaikkapa nyt hallitusvastuuseen vaan niille ikään kuin riittäisi se jonkin mittainen 'väärän kuninkaan päivä' silloin tällöin? Ja että menestyminen vaikkapa vaaleista on niille pikemminkin vain työtapaturma, josta sitten voidaan ottaa ilo irti aikansa eikä suinkaan ikuisuusnäkökulmasta? Kysyin tätä viimeisenä kysymyksenäni ja viittasin Viiden tähden liikeeseen ja Peppe Grilloon. Yleisöstä useampikin oli sitä mieltä, että Grillohan on pelkkä pelle. Mutta luennoitsija vaikutti siltä kuin ei olisi ikinä tullut asiaa ajatelleeksikaan. Ilmeisesti politiikantutkijanplanttujen ei enää tarvitse lukea Bahtinia.

Irrottauduttuani nyt siis pakosta siveltimistä ja nukuttuani pettymykseni yli heitin kaikkien kuolemantapausten johdosta saaduista kukista kuivaamani ruusut ja harsokukat roskiin. Sitten läksin kukkakauppaan ja ostin vähän freesejä kasveja, gerberoita ja jotain afrikanliljoja. Suoritin jopa pääsiäislavastusta. Kuva ohessa. Sen myötä toivotan hyvää pääsiäistä!

Iskin yhteen pyttyyn Aleksanteri Syväriäisen luostarista noin kymmenen vuotta sitten ostetut tuohukset. Poltimme nuo tuohukset nyt, neljä kappaletta, yksi jokaiselle vainajalle ja yksi ihan vain itsellemme. Tämä tapahtui, kun söimme jo tässä vähän etuajassa lammaspaistia. Se kun sattui niin iso, että hädin tuskin saamme sitä syötyä vielä toisenakaan pääsiäispäivänä loppuun. – Okrien tuohusten seasta joku tarkkaavainen saattaa havaita yhden kappaleen punaisia pääsiäistuohuksia. Se poltetaan pääsiäisaamuna aamukahvilla.

Ja sitten lämmitimme vielä saunan. Tätä kaupunkisaunaa ei oltukaan lämmitetty pariin vuoteen, ja sinne oli päässyt kertymään aika tavalla roinaa. Siispä tulimme siivonneksi senkin.

Ehkä jossain mielessä kannatti palata pääsiäisen vietosta ennen koko pääsiäistä. (15.4.2017)

 

 

On hanget korkeat nietokset

 

...ja melkein joulu, joulu on meillä, sillä pidimme viime viikolla joulusiivouksen, mihin talkoisiin osallistui myös joulukaktus kukkimalla. Meillä ei oltukaan pidetty suursiivousta pariin vuoteen, koska ei olla jaksettu.

 

Kuva esittää meidän kirsikkapuuta, sitä ainokaista, Matin kioskin pihasta saatua.

 

Vaikka tämä lumimäärä tähän vuoden aikaan ei olekaan kovin harvinainen näky ainakaan meillä päin, on jonkin verran erikoista, että näitä lumisateita sattuu solkenaan. Toissapäivänäkin rupesin siinä lounassalaattia syömään ryhtyessani kaivamaan puhelinta, että jos vaikka renkaanvaihtoajan viimein tilaisi, mutta tulin vilkaisseeksi ulos ikunasta ja todenneeksi, että nyt ei ole sen aika.

 

En malta olla puuttumatta Hesarin juttuun, jossa valitettiin, miten ihmisiä vaivaa pöyristymisen tarve, jota sitten toteutetaan sellaisissa somekohuissa kuin eilinen juhlarahajupakka. Meillähän on jokaisella oma somemme, ja nyt sattuu olemaan niin, että minun somessani ei ole kukaan maininnut tuota juhlarahaa. Hesarilla on siis eri some kuin minulla. Minä luin tuosta juhlarahahommasta nimenomaan ja vain Hesarista ennen kuin siitä pöyristyi myös Ylen uutiset. Eli jos valtamedioita ärsyttää pöyristyminen, se voisi aloittaa itsestään ja lopettaa oman pöyristelemisensä.

 

Mitä juhlarahan valtamediassa joskaan ei somessa pöyristystä aiheuttaneeseen kuvaan tulee, minusta se on/oli han hyvä. Hyvin somiteltu siihen hankalaan pyöreään tilaan, hyvät jännitteet, ja etenkin oli ratkaistu näppärästi se, miten teloituksen vaatima tila suuntineen saadaan ei vain näkyviin vaan jopa korostetuksi siinä lähes kaksiulotteisessa matalan reliefin pinnassa. Aihekin on/oli todella hyvä, sillä kyllä minusta kannatta pitää mielessään, että kun joulukuussa 1917 oltiin saatu itsenäisyys, heti seuraavana vuonna alettiin tapella keskenään. Tämän muistaminen auttaa ymmärtämään niitä monia eri kansakuntia tai valtioita, joissa vaihtelee hallinto – on todella vaikea sopeutua näihin hallintojen vaihteluihin, mistä oman hallintotapamme vaihdos itsenäisyytemme alussa on hyvä esimerkki. Pyrimme unohtamaan tämän Lähi-idän ja Afrikan asioita ihmetellessämme.

 

Sen ymmärrän, että Orpo pöyristyi, sillä olisihan se nolo lapsilleen salittää, että nämä ampujat tässä ovat samalla puolella kuin isi, ja nämä ammuttavat edustavat sellaisia, jotka asuvat ihan toisessa osassa pääkaupunkiseutua niin kutsutuissa kaupungin vuokrataloissa tai sitten jossain maalla.

 

Sitä minä sen sijaan en käsitä, miksi Li Andersson pöyristyi. Hän ei perustellut yhtään enempää kuin Orpo, totesi jopa samoin sanoin, että kuva on mauton. Mitä se ei siis ole, vaan kuva on erittäin taitavasti ja kehittynyttä muototajua osoittaen rakennettu vakavasta aiheesta, jonka merkityksen unohdamme varsinkin niiden kohdalla, jotka tänään ovat samantyyppisessä tilantessa kuin me itse silloin. Molempia, sekä Orpoa etta Anderssonia, vain vaivaa jokapäiväinen pöyritymisen tarve, jota valtamedia aktiivisesti ruokkii.

 

Mutta kansalaisia tämä tarve ei näytä riivaava, ei ainakaan minun somessani.

 

Ja mikä tosiaan oli pöyristyksen poliitikoissa ja valtamediassa aiheuttanut aihe: joku täysin joutavanpäiväinen juhlaraha. Kun seuraavissa vaaleissa valitsen ehdokasta, aion yleisötilaisuudessa kysyä, aikooko ehdokas joskus pöyristyä tämän juhlarahan tapaisista kysymyksistä vai käyttää senkin twitteröinnin ajan johonkin järjellä käsitettävään asiaan. (26.4.2017)

 

 

Ei puutarhaa tänä vuonna

 

Vuonna 2015 oli anopin puutarha parhaimmillaan sinä aikana, kun se minun hoidossani on ollut. Olin yrittänyt ottaa opikseni anopin systeemistä istuttaa samaan paikkaan eri aikoihin kukkivia kasveja, ja totta vie, sinä kesänä siellä näytti siltä kuin kaiken aikaa olisi kaikki ollut kukassa. Mm. auringontähti eli häränsilmä, jonka anoppi oli itsekin unohtanut, kukki sen ainoan kerran meidän nähden juuri sinä kesänä koko kolmemetrisessä korkeudessaan, ja itse istuttamani punaiset värimintut olivat juuri levinneet mahtaviksi.

 

Olen tässä tullut ajatelleksi, että joskohan kohtalo kosti minulle sen turhamaisen puutarhan kanssa brassailemisen alkamalla mättää minua oikein kunnolla turpaan heti sinä samana kesänä. Seuraavana kevättalvena kuoli sitten se anoppikin.

 

Ja talven aikana jääpolte oli vienyt ne värimintut. Jokaikisen.

 

Viime kesänä emme ymmärretävästikään jaksaneet sen pihan kanssa ahertaa – oli kaiken maailman juttuja... Siinä kyllä sitten sivutuotteena näki, miten pihalle käy, kun sen kanssa ei tosiaankaan koko ajan aherra. Se on viimeistään nyt tämän talven jälkeen aivan tohjona.

 

Siispä olen päättänyt, että lopettelen puutarhalla brassailua.

 

Semminkin kun kaikki kasvit elleivät ole kuolleet niin ainakin ovat tulleet hulluiksi. Tuo ylhäällä vieressä on parasta aikaa toukokuun kunniaksi kukkiva joulukaktuksemme kotona Kuopiossa.

 

Ja tässä alempana oranssina raivoaa raparperi Kärkkäälästä. Muut raparperit tekevät lehdenalkunsakin vihreinä, mutta tätä en ole ennen nähnyt, että raparperi tursottaa ulos itsestään tällaista punakeltaista ainesta keskeltä hankea. (4.5.2017)

 

 

Vain kolme sinipiikkiputkea

 

Kirjoitinko toissapäivänä, että lopetan puutarhuroinnin? – Taisinpa kirjoittaa…

Mutta eilen kävin Iisveden Vianorilla vaihdattamassa autoon kesärenkaat ja öljyt. Myöhään jäi renkaanvaihto, ja nytkin rupesi ajanvaraus kaduttamaan, kun kuulin viikonlopun ja ensiviikon alun säästä.

Käytin siis kuitenkin varaamani ajan.

Iisveden Vianorin naapurirakenuksessa sattuu sijaitsemaan puutarhamyymälä. Matkaa rengasfirmasta puutarhakauppaan on kuitenkin lähemmäs puoli kilometriä, kun hallit ovat isoja, ja kokemus on jo opettanut, että siihen puutarhakauppaan ei pidä mennä auton kanssa. Ja kun auton jättää renkaanvaihtoon, voi sitten käydä vilkaisemassa naapuriyrityksen tarjontaa, sillä näin ei tule ostettua liikaa, kun isoja ostoksia ei voi kantaa. Ja sehän olisi sitten turhamaista ja hätävarjelun lioittelua, jos tulisi uudelleen, kun auto on taas alla.

Ei tule ostettua liikaa. Siinä avainsana. Ostin vain kolme sinipiikkiputken tainta ynnä istukassipulipussin. Ostin jostain syystä tavallista sipulia, vaikka meillä menee enemmän punasipulia, ja tämä minua nyt vähän harmittaa. Ennen meillä on tietenkin ollut molempia, mutta kuten sanottua, nyt olen lopettelemassa puutarhan kanssa riehumista. Sipulimaata kun pitää sitäkin kitkeä. Punaisia väriminttuja ei ollut. Niitä olisin ostanut. Jos toissa talvena menetetyt värimintut minua vielä alkavat itkettää, soutelemme, jos jäät tänä kesänä ylipääätään joskus järvestä sulavat, perenna-Paanaselle niiden perään.

Taidanpa lähteä tästä vielä kävelyretkelle. Nyt kun vielä on ilmoja. Jos säätiedotukset pitävät paikkansa, ulkoilukeliä ei ole viikkoon. Ja minun kun piti lähteä käymään Uukuniemellä äidin haudalla äitienpäivänä. Jääköhän haaveeksi… (6.5.2017)

  

Oi outo toukokuu!

 

Tästä näyttää tulevan ensimmäinen äitienpäivä niinä kymmenenä vuotena, joina olen seurannut anopin pihamaata, kun valkovuokot eivät älyä kukkia mainittuna juhlapäivänä. Mutta eipä meillä ole enää äitejäkään.

 

Suunnitelma mennä viettämään äitienpäivää Uukuniemelle on peruuntunut pakkasten takia.

 

Viime yönä nappasin kuvan, kun oli täysikuu ja puuterilunta Kärkkäälässä 9.5.2017.

 

Kuuset jäivät viime sesonkina trimmaamatta, joten ovat suttuisen näköiset. Ehkä minusta löytyy jo tänä keväänä puhtia siihen hommaan, jos säät lämpenevät niin, että tarkenee pitää oksasaksia näpeissään.

 

Oranssin, selvästikin hulluksi tuleen raparperin elämänvaiheet olivat eilen tämännäköiset. (10.5.2017)

 

 

 

 

 

Sittenkin tomaatteja

 

Hulluksi tullut, oranssi raparperi Kärkkälässä on alkanut vähän vihertää. Saapa nähdä, mitä tästä tulee.

 

 

 

 

 

 

 

Kukkia ei vielä viime viikonloppuna juuri näkynyt. Krookukset olivat menneet, eikä uusia lajeja ollut kuin tämä viime kesänä Kaisulta saatu keltainen vuokko, joka ponnisteli kuloheinän seasta.

 

Kohtasimme vähän teknisiä ongelmia, kun aloimme sunnuntai-iltana hankkutua pois maalta. Auto nimittäin pyrki sanomaan yhteistyösopimusta irti. Onneksi tuli isännän vanha luokkakaveri apuun, ja niin pääsimme kotiin.

 

Missä odottivat, kuinka ollakaan, tomaatin taimet. Olin luvannut, että tänä vuonna ei meidän huushollissa tomaattia kasvateta. Olin kuitenkin laittanut jokusen siemenen pariin ruukkun, mutta kun joka siemen iti ja taimet pysyivät koulimisen jäljiltä elossa, näitä on nyt taas varsinainen metsikkö.

 

Tänä keväänä tein kokeen. Tulokseksi sain, että niissä tomaateissa, jotka kasvoivat kasvilampun alla, on nyt nuput, mutta niissä, jotka kasvoivat vain ikkunalla, ei ole. (16.5.2017)

 

 

Uusi kasvihönnä yms.

 

Viime kesänä kaikki sekin vähä, mita jaksoin kasvattaa, epäonnistui, sillä olisi pitänyt hoidella enemmän tätä tonttia. Päätinkin luopua rusettikasvihuoneestani heikoksi jääneen tomaattisadon vuoksi, ja arvelin, etten kasvata enää ikinä koko tomaatteja. No, en tietenkään malttanut siitä täysin pidättäytyä, ja kuinka ollakaan, tämä on ollut ensimmäinen kesä, jona tomaattini ovat kukkineet ajallaan. Mutta on ollut niin kylmä, ettei niitä ole voinut pitää ulkona ennen kuin nyt ihan vastikään, ja olen joutunut heilumaan tässä jo pensselisetänä.

Rakensin nyt sitten vain oheisen kasvilavan, jota äkkinäinen ei ehkä sellaiseksi tunnista. Pikemminkin se näyttää romukuvanveistolta, jossa on graafisia elementtejä :-) Tämä valmistui eilen ja pistin sinne mm. kurkuntaimeni. Tänä aamuna havaitsin, että joku oli jo käynyt nakertamassa niitä. Suihkutin raidia ja käärin koko hoidon mansikkaharsopakettiin.

Kaikki kasvit ovat suuresti myöhässä. Esimerkiksi valkuvuokot kukkivat edelleen.

 

 

 



Samoin helmililjat. Kuva vähän vääristää, sillää helmililjat kasvavat pionipuskan ympärillä, eikä kuvassa kyllä siltä näytä. Anoppivainajani nerollisen suunnitelman mukaan pionit alkavat kukkia hetimiten, jahka helmilijat lopettavat.

 



 

 

 

 

 

 

 

Pääsääntöisesti se, mikä kukkii, vähän pilkottaa kuloheinästä, ja tämä, kuten sanottua, johtuu syksyllisestä huonosta hoidosta.

 

 



 

 

 

Mutta puistolemmikki kukoistaa kaikesta huolimatta.

 

 

 

 

 

 

 



Kioskin Matin muistoksi kirsikkapuukin aloittaa kukintansa. Lienee valkoisena vaahtopallona ensi viikonloppuna. Omenapuissa on vasta nuppuja, mutta niitä on aika paljon! (11.6.2017)

 

 

 

 

Hortapastaa

 

Aamulla join aamukahvit rapulle asetetussa vanhassa anopin keinutulissa, jonka päälle olin laitanut äidin Emma-tädin, sen vanhapiikatädin, jonka kanssa äiti lähti evakkoon vanhempiensa kuoltu, kutoman kapean maton. Aurinko paistoi ja omenapuu kukki.

Sitten läksin keräämään villivihanneksia. Olin nimittän aikeissa sen jälkeen vedellä siimaleikkurilla pihan kasvillisuutta nurin, missä menisivät villivihannekset sen sileän tien. Sitä ennen jaoin kuitenkin muutaman kuunliljan ja katsoin, onko siinä rivissä, johon syksyllä laitoin perunaa, mitään. Ei ollut, joten kylvin tilalle porkkanaa. Se on nyt kyllä aika myöhässä. Siinä rivissä, mihin syksyllä kylvin porkkanaa, ei näy mitään.

Löysin pussin, jonka pohjlla oli kaalin siemeniä. Kaivoin kompostista multaa kolmeen ämpäriin ja ripottelin kaalinsiemenet niihin. Saa nähdä, tapahtuuko mitään.

Ainoa lehtivihannes, jota kasvatan, on rukola. Muuten kerään kesäkauden lehtivihannekset luonnosta. Rukola on täällä pidettävä joko sisätiloissa tai harsossa, tai muutten sen syö joku muu ennen minua. Oletan, että sama pätee muihinkin ristikukkaisiin eli myös niihin kaaleihin. Liiterin vintillä on vanhoja mansikkaharson riekaleita, mutta ne ovat aika hankalia. Siispä tein graafisen suunnittelijan ratkaisun eli laitoin kylvösteni päälle seripainoseuloja.

Päivälliseksi söimme Lidlin alennusmyyntikanaa ja hortapastaa – enemmän villivihanneksia kuin makaroonia. Oli hyvää. Lopun hortan rouhin pestoksi valkosipulin, parmesaanin ja pinjansiementen kera, ja sitä tulikin ihan runsaasti. Se syödään huomenna.

On ollut hyvä päivä. Ehkä vähän surumielinen. Ikkunasta näkyy auto, joka pitäisi pestä... (16.6.2017)

 

Talonmaaluuta

 

Olemme käyttäneet pyhäpäivän yritykseen maalata taloa.

 

Sinä sivussa on voinut silmäillä kesän kukkasia kuten sinisiä akileijoja, keltapäivänliljaa, valkoisen sireenin jämiä ja lilan täyskukintaa, sekä vielä ruohosipulin kukkia maljakossa.

 

Talonmaaluu syrjäyttää huomenna Akankallion tsasounan praasniekan. Vähän harmi... (9.7.2017)

 

 

 

 

Kylddyyriä

 

Oheinen kuva esittää 'kaunista rantamaisemaa aamuvarhaisella' ja/tai 'Sillanpään rannassa sijaitsevaa Saarikosken rakentamaa laituria'. 

 
Molemmat ovat kyllä kulttuurisia eli sovittuja asioita, joita ei voi ymmärtää, ellei aihepiiristä ole saanut opetusta ja jaa tiettyä arvomaailmaa.
 
Joidenkin mielestä huvittuneisuuteni Saarikosken rakentamasta laiturista Sillanpään rannassa menee jo liian pitkälle, mutta jostain pitää minunkinlaiseni reppanan riemuni repiä. Minun elämässäni ei juuri ole iloja ollut yli puoleen kymmenen vuoteen.
 
Entinen laituri oli jo aivan pehmeä, kun veljenikin oli sitä vielä nostamassa. Silti se oli vielä viime kesän käytössä, mutta syksyllä nostettaessa se sitten hajosi käsiin. Se laituri oli alkujaan veljeni vaatimuksest pikemminkin veden päälle rakennettu tanssilava. Koska veljeni ei koskaan ilmaantunut talkoisiin, kun se olisi pitänyt saada syksyllä ylös järvestä, äiti sahautti sen halki samalla hepulla, jolla se oli teetetty. Toinen puolikas toimi sitten laiturina, toisesta tuli edusta aitalle.
 
Tuo maisema on kaunis luullakseni vain, jos on jotenkin hyväksynyt suomalaiskansallisen käsityksen tyynestä järvimaisemasta kansallisesti määriteltynä kauneusarvona ja tämä arvo ylittää arvioijan mielestä muut luontoon liittyvät arvoarvostelmat. Muistanpa, kun ollessani alun toisella kymmentä, tultiin tänne mökille useamman perheen voimin, monen auton karavaanina, ja minut oli sijoitettu autokuntaan, jonka etupenkin tuttavapariskunta luonnehti siinä matkalla kauniiksi mäntymetsää. Männikkö oli savokarjalaisittain poikkeuksellisen tasaisessa maastossa, puut tasapaksuja ja aivan suoria. Kun saavuimme perille, ihmettelin äidilleni, miten joku voi pitää kauniina sellaista metsää, ja äiti vastasi, että pariskunta omistaa itse paljon metsää, ja sellaisesta tasaisessa maastossa sijaitsevasta, suorapuisesta männikössä puu on helppo korjata ja siitä saa paljon rahaa.
 
Siitä pitäen olen suhtautunut varauksellisesti aina, kun joku sanoo jotain kauniiksi, sillä 'kaunis' on aina näkökulma-asia.
 
'Nätistähän' tällä blogilla on on ollut puhetta jo aiemmin. Idyllit ovat nättejä. Kummassakaan, 'nätissä' ja 'idyllisessä', ei ole minun käsitykseni mukaan mitään hyvää, ja ne tarkoittavat minun vokabuläärissäni petosta, valhetta, väkivaltaa ja viime kädessä kuolemaa. Kaikkea pahaa ja rumaa. Tämä on syytä muistaa etenkin tänään, sillä tällä päivämäärällä läksimme kaksi vuotta sitten ajamaan tuhatta ja sataa Oravikoskelle. Sillä kertaa kerkesin väliin estämään veljeni itsemurhan siinä omakotitaloidyllissä. Mutta lopultahan onnistuin vain lykkäämään sitä kahta päivää vajaalla neljällä kuukaudella.
 
Olen tehnyt risusavottaa. Kyllä täällä on pihlajaakin raivattavaksi, mutta on se surkeaa, kun pusikko koostuu tammesta, vaahterasta, lehmuksesta ja karjalanruususta. Niitä nyt pitäisi sitten raaskia vetää oksasaksilla ja vesurilla matalaksi, paitsi että tammiin on äiti kieltänyt puuttumasta. Jos saisin nuppiini yrittää kasvattamalla kasvattaa tammea Suonenjoen pihaan, se ei taatusti onnistuisi, mutta täällä tammet pitävät hyvänä kasvaa tarkalleen keskelle kulkuväyliä.
 
Sitä tammea en aio edes yrittää, mutta taidamme kaivaa tuota riesaksi koitunutta karjalanruusua aimolämpäreen ja viedä Suonenjoelle. Viheliäinen kasvi. Se uhkaa syödä suihinsa meikäläisen mustikkaplantaasin.
 
Kaksi vuotta sitten minulla oli siinä autokyydissä päin Oravikoskea vuoden mustikat. Nyt ei puhettakaan. Edes ahomansikat eivät ole aivan kypsiä. 
 
 
 
 
 
 
 
 
Muita outoja kasveja täällä päin ovat oheiset. Kaksi ylintä kasvavat ojissa, ylin tummanpunakukkainen suon laidalla, alempi violetti muuten kosteassa paikassa nokkosen seassa. Viimemainittua vein päivänkakkaroiden kanssa äidin haudalle eilen. En tiedä kummastakaan, mitä ne ovat nimeltään...
 
 
 
 
 
Kaikkein eksoottisin lienee tämä svenska soldaten eli ilmeisesti oikealta nimeltään lehtomaitikki, jota kasvaa Uukuniemen lisäksi vain Ahvenanmaalla. (16.7.2017)