Laatokan kierros 1

Globalisaatio puree Venäjällä. Siellä kyllä yritetään vastustaa sitä, mutta väärissä kohden. Kielessä roikutaan kuin hirressä, mutta esteettiset omiansipiirteet ollaan myymässä kansianvälisille markkinavoimille lopullisesti.

 

Kävimme siis juhannuksen jälkeisellä viikolla kiertämässä Laatokan.

 

Ensimmäinen etappi oli Sortavala.

 

Kun kävin siellä ensimmäisen kerran, se näytti aivan kauhealta, ja niin se teki toisellakin kertaa. Mutta nyt olin selvästikin jo tottunut siihen. Saavuimme perille aika myöhään illalla ja läksimme aika varhain vanhaan Valamoon, joten aikaa sen kauhistelemiseenkaan ei toisaalta ollut. Yritimme illalla tavoitella lempparikeksejäni, mutta se puoti, jossa niitä viimeksi oli olut, oli suljettu, Jouduin ostamaan joitain kahdeksaksi parhaita siitä toisesta avoinna olevasta sen tyyppisiä keksejä myyvästä kaupasta.

 

Vanhassa Valamossakin tulimme käyneeksi jo toista kertaa. Ensimmäinen vierailukerta pari vuotta sitten osui mahdottomaan sadesäähän ja kohdistui kokonaisuudessaan nimenomaan Valamoon. Vasta nyt, aurinkoisen sään sattuessa, saatoin todeta, että se sadesää oli mitä parhain siinä paikassa vierailemiseen. Se korosti syreeneitten omituisia Laatokan tuulten pieksämiä muotoja, kuusikujan synkkyyttä ja siviilihautausmaan groteskiutta. Nyt emme sitä paitsi päässeet käymään pääkirkon ulkopuolella laisinkaan, sillä aikaa oli vain pari tuntia. Suoraan sanottuna aika tyhjänpäiväinen aika… Kun saarella on melkoinen määrä skiittojakin…Viimeksi kävimme sentään yhdessä skitassa, kaatosateessa.

 

Seuraavana päivänä oli edessä lähtö kohti Petroskoita.

 

Viimeksi siellä käydessäni olin ällistellyt yhdessä kaupassa sikäläisiä teekuppimalleja. Isoja loistavavärisiä kukkia umpikullatulla taustalla. Venäläinen valmistaja. Useita kuoseja. Pioneja. Anemonioita. Ruusuja. Minua jäi harmittamaan, etten ostanut silloin noita karjalaisten makutottumusten kulminaatiopisteitä, ja nyt suuntasimmekin heti tilaisuuden tullen mainittuun kauppaan. Mutta länsimainen sivistys oli tavoittanut sen teekuppivalmistajan. Tai ainakaan tuossa kaupassa ei enää ollut kultaisella taustavärillä varustettuja kuppeja. Harmin paikka! Skandinavinen design on ihan hyvä asia – Skandinaviassa. Mutta tämä on juuri näitä globalisaation viheliäisyyksiä. Kaikki alkaa näyttää samalta oli maailman kolkka mikä tahansa. Mikä tappio! Minua ei kiinnosta tippaakaan joku hiton biodiversiteetti. Minua huolettaa paljon enemmän kulttuuridiversiteetti. Niiden kuppien häviäminen markkinoilta köyhdytti nyt ihmiskuntaa suunnattomasti, anteeksiantamattomasti suorastaan.

 

Ja niin jouduin taas ostamaan jotain kahdeksanneksi parasta. Kapea kultaus kupin ja lautasen reunassa. Aivan liian siistit kukat.

 

Venäläiset pitävät kiinni vääristä asioista kulttuurissaan. Isäntä oli käynyt Petroskoissa ensimmäisen kerran 70-luvun lopussa, ja silloin siellä oli vielä ollutkatujen nimet myös suomeksi. Nyt ei ole katujen nimiä suomeksi, mutta ei ole perivenäläisiä teekuppejakaan.

 

Mikä hitto siinä on, ettei kansakunta saa pitää edes teekuppimakuaan!

 

Kupit sentään pakattiin pyöreisiin hatturasian tyyppisiin laatikoihin. Alla oleva kuva ei tee oikeutta rasioille. Ne nimittäin oli käsin tehty, ja päällysmateriaali oli ikään kuin jaquard-kuvioiseksi silkkimäiseksi kankaaksi martioitua paperia. Luultavasti oli vimeiset hetket saada länsimaisiin makutottumuksiin siivotut kukkakupit edes noissa rasioissa. Sillä tokihan ne ovat aivan liian kalliita valmistaa.

 

Liian kalliita...Ihmiset ovat valmiit maksamaan aivan mitä tahansa joutavanpäiväisen ns. korkean teknologian valmistajille, jotka tekevät heidän elämänsä vain viheliäiseksi, mutta he eivät ole valmiit maksamaan mitään niille (oletettavasti) naisille, jotka askartelevat hatturasiamaisia astiapakkauksia, jotka tekevät onnelliseksi. (6.7.2010)