Lamoja

...taloudellisia, ei buddhalaisia :-)

Olen taas lukenut Hesaria, ja osoitan taas asiantuntemattomuttani siinä kirjoitetuista asioista.

Eilisessä Hesarissa oli Raimo Sailaksen kolumni, jossa otsikosta On syytä varautua taloudelisiin kriiseihin huolimatta oli oikeastaan puhe sotienjälkeisistä jo tapahtuneista talouskriiseistä.

Minua sattuu nyt ulkohesarilaisista syistä kiinnostamaan 70-luku, ja pisiti silmääni, että Sailas kirjoitti 70-luvun talouskriisin olleen öljykriisi yhdistyneenä kotoperäisistä syistäkin johtuneeseen talouskasvun hitauteen ja inflaatiokierteeseen (joskin nämä 'kotoperäiset' ilmiöt olivat samoja aika monessa muussakin maassa, ainakin Tony Judtin mukaan). "Kuluttajahinnat nousivat pari vuotta 18 prosentin vuosivauhtia ja palkat vielä nopeammin", kirjoittaa Sailas.

Mutta kun minä olen lueskellut tässä nyt muutakin kuin Hesaria, ja taannoin esittelemässäni Sarantola-Weissin teoksessa Reilusti ruskeaa - 1970-luvun arkea kerrotaan sitä, miten ihmisten tuloista kuitenkin kului 70-luvulla jo paljon pienempi osa välttämättömyysmenoihin kuin aikaisemmin. Sama suuntaus on jatkunut. Tässä havainnollisessa, populaarissa teoksessaan Sarantola-Weiss sanooa esimerkiksi: "Vuoden ruokakuluihin tarvittiin [siis 70-luvulla] viiden kuukauden palkka. Vuonna 2015 siihen tarvittiin vain kahden kuukauden palkka". Samassa tietolaatikossa kuin ed. sitaatti, on myös joidenkin ruokatarvikkeiden hintoja markkoina ja eurohintaisiksi muutettuina, ja tässä on sitten edelliseen nähden veikeitä tietoja: kaikki hinnat ovat moninkertaistuneet, etenkin edam-juuston, joka maksoi vuonna 1975 1,65 € kilo, kun se vuonna 2015 maksoi 7,85€ kilo.

Eli mitä me niillä ruoasta yli jäävillä rajoilla oikein teemme? Ikävää, ettei kirjassa ollut vastaavaaa taulukkoa asumisen hinnasta, vaikka asumiskulttuuria lähinnä sisustamisen, materiaalien (esim. betoni ja lastulevy) ja tilan käytön (esim. television yleistyminen) näkökulmasta kirjassa käsitelläänkin.

Sailas talousmiehenä käsittelee tietenkin makrotalouden jutskia, mutta 70-luvun lamassa saattoi olla kyse muustakin kuin yksiselitteiseti talouteen luettavista ilmiöistä. Sotien jälkeisestä taloudelisesta noususta oli erikoisia seurauksia, joilla saatettiin toki pyrkiä vauhdittamaan taloutta edelleen. Avioerot nimittäin tulivat muotiin, mikä rapautti 70-luvulla perhinstituution siihen tilaan, ettei perheitä sen jälkeen olla takaisin saatu. Perhe on nykyisin tosi lyhytkestoinen vaihe ihmisten elämässä. Yksi perhe saattaa osua lapsuuteen, ns. lapsuuden perhe, ja toinen laji perhett pariin, kolmeen otteeseen aikuisena, ja viimemainituista on sitten seurauksena näitä A- ja B-sarjan lapsia. Nykyisin jatkuva eroileminen on normi, ja minua on henkilökohtaisesti jopa syytetty yhteiskuntaan sopeutumattomuudesta, kun en ole eronnut.

Sarantola-Weiss kertoo ilmiöistä, joilla tätä parinvaihtelua 70-luvulla kiihdytettiin, ja yksi oli päivätanssit. Miksi sitä sitten oli tapeen kiihdyttää? No, minun inhorealistisen käsitykseni mukaan siksi, että joka perheessä, eli noin 4-6 henkilöllä noiden aikojen monilapsisissa, oli tuolloin jo yksi jääkaappi, auto yms, joten kun perheet saatiin hajalle, saatiin lisää jääkaappi-, auto- yms markkinoita.

Ja toinen iso 70-luvun ongelma oli alkoholinkäytön raju nousu. Uusi alkoholilaki oli tullut voimaan 1969, ja se paitsi lisäsi alkoholin saatavuutta myös sen saajia, sillä ikäraja laski 21 vuodesta 18 vuoteen. "Kokonaiskulutus liki kaksinkertaistui vuoteen 1968 verrattuna (1968 2,9 litraa, 1969 4,2 litraa 100-prosenttista alkoholia). Kuuden litran raja ylitettiin 1974", kirjoittaa Sarantola-Weiss. Alkoholin käytön raju nousi saatta selittää osan avioerobumista.

Eli lamat eivät ole vain makrotalouden ilmiöitä. En usko, että kaikki 70-luvun laman sosiaaliset ongelmat palautuvat suoraan mihinkään yksiselitteisesti vain taloudelliseen tekijään.

Tämän päivän huikeasti pitkittyneestä lamasta Sailas puhuu talouden näivetystautina: heikko tuottavuuden kasvu, alhainen työllisyysaste ja huono kustannuskilpailukyky.

Epäilemättä näin on, mutta aivan kuten 70-lukua leimasivat muutkin kuin suoraan öljykriisi tai inflaatio, tätäkin aikakautta leimavat eräät mielenkiintoiset piirteet. Tämän päivän Hesarissa arvosteltiin Anna Kontulan pamletti, jota en siis ole (vielä) lukenut. Jutun lopussa on lainausmerkeissä eli siis suoraan Kontulan kirjasta nostettu sitaatti, jossa kysytään: "Mitä sitten tapahtuu, jos palkkatyö alkaa marginalisoitua?"

Ensin täytyy todeta, etten käsitä, mitä marginalisoituminen tässä tapauksessa tarkoittaa, sillä yleensähän sillä tarkoittaan jonkinlaista huonompaan asemaan joutumista, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että palkkatyöstä on tulossa eliitin herkku. Mutta yhtä kaikki, samalla aukeamalla on vastauksen poikanen, sillä vieressä oli hastattelu näyttelijä Riku Niemisestä. Hän on toiminut aikaisemmin hyvinkin aktiivisesti Zeitgeist-likkeessä, joka kuulemma vastustaa rahataloutta.

Yksi erikoinen piirre tämän ajan työttömyydessä on se, ettei se kohdistu vain eikä edes ennen kaikkea perinteisiin duunareihin vaan pikemminkin aika pitkälle koulutetuihin ihmisiin. Näillä henkilöilä on sellainen yhteiskunnan kannalta valitettava ominaisuus kuin luovuus. He saattavat hyvinkin keksiä tapoja, jolla tosiaan voi elää mielekästä elämää ilman rahaa, jopa mielekkämpää kuin niiden hyväosaisten elämä, joilla rahaa on.

Ongelmaa tuottaa sekin, että roinaa on maailmassa jo liikaa. Jos sota-aikaan oli pula ruoasta, nyt on pula kaatopakkatilasta, johon ylimääräistä ruokaa kärrätään rekkalasteittain. Tekstiilijätteestäkin on muodostunut ongelma. Eli välittömästi arjessa tarvittavien tavaroiden hankiminen ei enää ole samantasoinen elämän ja kuoleman kysymys kuin se joskus, eikä edes niin hirveän kauan siten, on ollut (ainakaan yhtä suurelle ihmismäärälle).

Mitä uuteen teknologiaan tulee, senkin seksikkyys on hiipumassa. En itsekään suostu lukemaan sähköposteja kuin kerran päivässä, ja tunnen monia, jotka eivät työpostejaankaan lue kuin kerran viikossa. Minulla on tunnetusti antiikkikännykkä, mutta tunnen ihmisiä, jotka ovat luopuneet älypuhelimista ja siirtyneet takaisin halpispuhelimiin, koska älypuhelimissa on paljon vain sekavuutta ja suorastaan käyttövaikeuksia aiheuttavia toimintoja, joita harva tarvitsee. Harmi, että Steve Jobs on vainaa, sillä hän varmaan korjaisi tilanteen ja suunnitteluttaisi netissäkin käytettävän puhelimen, josta puuttuisi kaikki joutavanpäivänen härpä.

Ja netti ylipäätään on vakiinnuttanut asemansa tasolle, joka varmaan ei ole niin korkea kuin odotettiin. Suurin osa ihmisistä ei pidä nettisurfaamisesta, ja esimerkiksi matkatoimistot ovat taas osoittaneet tarpeellisuutensa. Erilaisiin aikataulujen selvittämisiin lyhyillä matkustusväleillä se on hyvä, samoin pankkiasiointiin, jos käyttäjä sattuu olemaan riittävän nuori. Mutta kyllä verkkoviestinnän ongelma on se, että saitteja uusitaan liian tiuhaan. Juuri, kun niitä on opittu käyttämään, joku neropatti saa luvan uusia ne uusimisen itsenä vuoksi, koska se on hänestä kivaa. Ja usein tämä neropatti on jonkinlnen insinööri. Suurin osa nettisaiteista on käytettävyyden kannalta suorastaan naurettavia eli tehty niin kuin suunnittelijan mielestä on kivaa, hänen logiikallaan, mikä ei välttämättä ole käyttäjien logiikka olenkaan, vaikka hän varmaan esimiehilleen valintansa niin perustelee. Olen monesti kuullut koodaajan väittävä, että 'käyttäjät halauavat tämän näin'. Eli jos koodajaa väittää jotain tällaista, lause tosiasiassa tarkoittaa, että 'minä haluan tämän näin' tai että 'tämä vain on helpompaa tehdä näin, ja jos pitäisi tehdä toisin, joutuisin tekemään enemmän töitä'.

Samanlainen ilmiö on cv:itten kanssa. Kuulin viimeksi eilen, että 'yrittäjät haluavat cv:n' tietyllä tavalla. Juuri olin lukenut viikonloppuna Hesarista, että väitteet siitä, miten cv pitäisi laatia, ovat keskenään ristiriitaisia. CV:n pitää olla tietynlainen julkisiella sektorilla, joka tosiaankin rekrytoi paljon. Akateemisen maailman pilkuntarkat cv:t ovat mielestäni oikeasti tarpeellisia, sillä ne asettavat hakijat edes jossain määrin samalle viivalle tuolla muuten tuttujen ja tutun tuttujen varassa pyrivällä alueella. Mutta tässä maassa on todella vähän yrityksiä, joissa joudutaan lukeman cv:itä 'hirveät määrät', kuten eilinen keskustelukumppanini väitti. Jos niitä yhtä auki olevaa työpaikkaa kohti onkin paljon, niin rekrytointia tehdään sitäkin harvemmin. Se, että rekrytointi on yrityksissä raskasta, ei ymmärtääkseni niinkään johdu luettavien cv:itten muodollisista ominaisuuksista kuin siitä, että rekrytointi on niin iso riski. Jos siinä tapahtuu virhe, eli taloon tulee aivan vääränlainen ihminen, tästä henkilöstä ei ole mitään keinoja päästä eroon, ja nykyisin, kun ihmiset ovat niin vahvasti 'yksilöllisiä', tämä ongelma tosiaankin on suurempi kuin aiempina vuosikymmeninä. Lisäksi uuden työntekijän perehdyttämin tehtäviinsä vie aiempaa enemmän aikaa, mikä johtuu usein tietotekniikasta, jonka opettaminen toiselle on todella rasittavaa, ja siihen valitettavasti kuuluu myös kaiken sen opettaminen, mitä tehdä, kun tekniikka kusee kintuille, mikä on tekniikan normaali toimintatapa. CV:n muodolliset ominaisuudet eivät vaikuta nähin ongelmiin yhtään mitenkään.

Eli talouden näivetystauti ei välttämättä liity vain tuotantoon vaan ehkä myös siihen, että ihmisten on vuosi vuodelta vaikempi sietää toisiaan tai olla toisilleen siedettävämpiä, ja näitä sietokyvyn puutteita korostaa työn luonteen muuttuminen stressavammaksi eli tekniikka- ja ihmissuhderasittavammaksi. Työtä ei haluta tarjota, koska ei haluta varsinaisen ydinliiketoiminnan ulkopuolisia harmeja. (19.10.2016)