Lihanjiähyttämöitä

Kuopiolaista puutaloidylliä vuosikymmenten ja vähän -satojenkin takaa.

Öylönnä luennoi Kuopion museolla Kuopion Isänmaallisen Seuran järjestämässä tilaisuudessa Teppo Vohola puutalo-Kuopiosta.

 
Kuopio on Suomen vanhimpia sisämaan kaupunkeja. Se on perustettu 1775, kun Kustaa lll halusi tänne jonkinlaisen teollisuuskeskuksen. Seudulla ei kuitenkaan ollut luontaisia edellytyksiä, raaka-aineita tai muuta, sellaiseksi, mutta yhtä kaikki, se muodostui Savo-Karjalan pääkaupungiksi ja Itä-Suomen eittämättömäksi keskukseksi.
 
Noihin aikoihin kaupungiksi ei niin vain ryhdytty, sillä kaupungeilla oli raskaita velvollisuuksia. Ennan kaikkea kaupungin piti omistaa koko alueensa, ja kaupungeilla piti olla valmiudet maaseutua nopeampaan asioiden hoitoon. Kaupungeissa piti olla omat raastuvanoikeus, maistraatti, poliisi ja ammattipalokunnat, kun maaseudulla näistä asioista vastasi valtio.
 
Kuopio kasvoi lahjoitusmailla, joita ei kaikkia heti asemakaavoitettu. Lisäksi väestönkasvu aiheutti sen, että kaupungin ulkopuolelle syntyi kaupunkiin kuulumattomalle, kaavoittattomalle alueelle työläiskaupunginosia kuten Rönö. Pääsääntöisesti Kuopiossa asuttiin vuokralla, ja kaupungin asuintalot olivat Pikku-Pietarin pihasta tuttuja yksikerroksisia puutaloja. 
 
Kuopion asukasluku kasvoi 1900-luvun alkupuoliskolla hurjaa vauhtia. Kun asukkaita oli vuosisadan alussa 12 000, 1950 asukkaita oli jo 33 500 eli melkein kolminkertainen määrä. Kuopiossa olikin tuolloin Suomen tiheimmin asuttuna paikkoja, ja ahtaampaa oli vain Kotkassa.
 
Kuka tahansa ei voinut rakennella taloja, sillä kyllähän se rahaa vaati, eikä noihin aikoihin ollut saatavilla lainoja tähän tarkoitukseen. Kaupunkitalot muodostuivat bisnekseksi, ja eräs ryhmä kaupunkitalojen ylläpitäjiä olivat maaseudun rikkaat talolliset. Nämä halusivat kaupunkitaloistaan mahdollisimman paljon vuokrataloja, mikä määräsi asuntojen koon. Ne olivat pieniä, yleensä joko hellahuoneita tai huoneen ja keittiön asumuksia, joihin kuului kylmä eteinen. Huoneissa oli uunit. 
 
Keskimäärin tällaisessa huoneen ja keittiön asunnossa asui viisi ihmistä. Yleisön keskuudesta noustiin kuitenkin kertomaan, että heidän kuusihenkinen perheensä asui tällaisessa 34-neliöisesessä huoneen ja keittiön asunnossa, ja lisäksi oli vielä apulainen ja yksi alivuokralainenkin.
 
Yleensä talon pihalla oli kaivo, johon vesi tuli vesijohtoverkosto ja josta se kulki ämpärissä talouksiin. 1920-luvulla asuntoihin alettiin jo saada sisään asti vesijohtoja, mutta kyse oli vain kylmästä vedestä, ilman viemäriä. Eli joka tapauksessa vesi piti kantaa ulos. Kylpyhuoneet olivat todella harvinaisia ja vielä harvinaisempia olivat sisävessat. Jälkimmäisten virkaa hoitivat pihan perällä sijaitsevat 'lihanjiähyttämöt' eli kuusireikäiset ulkohuussit.
 
Sähkövalotkin alkoivat yleistyä 20-luvulla.
 
Vaikka Pikku-Pietarin pihan idyllin perään haikaillaan, luennoitsija epäili, jokohan nykyihmiset kykenisivät niissä oloissa elämään, vaikka ajateltaisiinkin, että puutalo-Kuopion välillä raadollistakin yhteisöllisyyttä vastaa meidän aikojen some, missä sielläkin kerrotaan kaikki, huudetaan ja raivotaan. Mutta elämää näissä taloissa tosiaan piisasi. Lapsia oli paljon ja kaikki tiesivät toistensa kaikki asiat. Yleisön joukosta kerrottiinkin, että puutaloissa normaali puhe kantautui vaivatta. Ykstyisyttä ei kertakaikkiaan ollut.
 
Yhteisöllisyys merkitsi tavallaan myös turvaa keskinäisenä avunantona ja yhteisenä kaikkien ilojen ja surujen jakamisensa. Toki se merkitsi myös sosiaalista kontrollia. Eräänkin luennon kuulijan kotitalossa päivysti yötä päivää kaksi vanhaa naista, joiden verhot heilahtavat joka kerta, kun pihaan joku tuli, oli vuorokauden aika mikä tahansa. (10.9.2015)