Lisää tavaroiden pyhyydestä

Rahan ulkopuolisia arvoja.

Käytyämme läpi äitini varastoa tulin jälleen kerran ajatelleeksi tavaroiden pyhyyttä.
 

Populaareissa televisio-ohjelmissa kuulee joskus väitettävän, että ihmisen erottaisi muista eläimistä työkalujen käyttö, mutta en muista mistään lukeneeni moista, sillä monet eläimet käyttävät työkaluja, jopa varikset. Sen sijaan muistan lukeneeni antropologisen väitteen, että ihmisen erotaisi muista eläimistä työkalujen järjestelmällinen valmistaminen, ja sen lisäksi abstraktin kielen käyttö ja uskonto.
 

Omituisempaa ja ihmiselle tyypillisempää minusta on kuitenkin sellaisten kapineiden järjestelmällinen valmistaminen, joilla ei ole mitään työkalukäyttöä tai se on minimalinen. Iso osa ihmisten säilyttelemistä tavaroista kuuluu tähän luokkaan.
 

Yksi syy suurten kirjauskontojen suosioon saattaa olla siinä, että juutalaisuuden ja sitä myöten kristinuskon Jumala loi kaiken maailmassa ja ihmisen peräti omaksi kuvakseen. Jumala siis väsäsi kaikenlasta ja teki ihmisen muistuttamaan jossain suhteessa itseään, ja olleellisin suhde mielestäni on se, että ihminen Luojajumalan lailla väsäilee myös kaikenlaista. Eli ihmisen tekemissä esineissä on ihmistä itseään kuten Jumalan tekemässä ihmisessä on Jumalaa, ja koska ihminen on Jumalan kuva, ihmisen tekemissä esineissä on myös hitunen Jumalaa.
 

Mitä enemmän tekeleessä on tekijää itseään, sitä enemmän esineen haltija arvostaa sitä. Ihmistä tarttuu esineeseen ennen kaikkea sen valmistamisen kautta mutta myös sen omistamisen kautta, ja monia esineitä arvostetaan siksi, että ne muistuttavat aikaisemmasta omistajastaan. Rajuimillaan tämä omistamisen kautta tarttuva prestiisi näkyy taidemarkkinoilla, missä taideteoksen rahallista arvoa määrää se, ketkä muut ovat aiemmin omistaneet kyseisen taideteoksen.
 

Tuo taideteosjuttu on kuitenkin helppo ymmärtää, sillä se perustuu helposti verbaalisesti määriteltäviin, ulos kirjattuihin ja yleisesti hyväksyttyihin sosiaalisiin normeihin. Mutta tavan talliaisten kaapeissa ja varastoissa on käyttöarvoltaan vähäistä tavaraa, jota he arvostavat suuresti, vaikka kukaan muu ei arvosta. Tavaraa, jonka olemassaolosta edes ei kukan muu välttämättä tiedä.
 

Usein tuo esineitä ja ihmisiä yhdisitävä entiteetti on 'vain' henkilökohtainen muisto. Tavarat toimivat joninlaisena ulkoisena kovalevynä, johon tallentuu merkityksiä, joita ei voida verbalisoida eikä koodata mihinkään muuhun muotoon. Kielen ylittäviä merkityksiä. Siinä tavarat tulevat lähelle uskontoa. Ne toimivat kuin uskonnolliset ikonit. Ne ovat pyhiä, sillä niissä on sitä, mikä niiden omistajissa on ollut Jumalan kuvaa. Useinhan nämä säilytetyt tavarat ovat vieläpä käsityötä. Siis jotain, missä joku ihmnen on toteuttanut Jumalan kuvaa itsessään.
 

Tavaroille pyritään kaupallisessa toiminnassa luomaan vastaavaa auraa, sillä se lisää niiden haluttavuutta. Vain selkeästi sellaiset työkalut, jolla on tarkoitus valmistaa toisia työkaluja, välttävät tällaisen käsitelyn. Jos muoti on puhtasti kaupallista toimintaa, jolla pyritään vain voittojen lyhyen aikavälin maksimointiin, muotoilu on jotain, jolla tavaroille pyritään luomaan henkilökohtaista merkitystä lähestyvä, merkityksellinen ulkonäkö, jolloin tavaran muodista poistuttuakin sille jää kyky viestittää jotain synty- tai käyttöaikakaudestaan käyttöarvonsa lisäksi. Taide puolestaan on jotain, millä on vain nuo merkitystasot, ei käyttöarvoa ollenkaan.
 

Oletan, että silloin, kun annetaan lahjoja muussa kuin virallisen sosiaalisen prestiisin toivossa (jolloin kyseessä on oikeastaan lahjus, joka edellyttää vastavuoroisuutta), pyritään luomaan esineiden ja ihmisten välille tuollaista pyhyyttä. Lahjojen torjuminen onkin sitten melkoinen teko. Varsinkin itsetehdyissä lahjoissa viestitään siitä, minkä verran antaja on valmis asettamaan lahjan saajan hyväksi alttiiksi itsessään olevaa äärimmäitä hyvää, pyhyyttä, omaa osuuttaan Jumalan kuvasta.
 

Suomessa suositaan itsetehtyjä lahjoja enemmän kuin muualla maailmassa. Oletan, että tämä johtuu surkeasta ilmastostamme ja traagisesta geopoliittisesta asemastamme. Me suosimme itsetehtyjä lahjoja tai muuten sellaisia, joihin on sijoitettu antajan henkilökohtaista panostusta, sillä silloin lahjan antaja kertoo, minkä verran hänessä ylipäätään on aineellisen todellisuuden ylittävää pyhää ja minkä verran hän on valmis panemaan pyhintä itsessään likoon tilanteissa, joissa rahan kaltaiset aineelliset seikat ovat menettäneet merkitystään, esimerkiksi itänaapuri on hyökännyt sotilaallisesti, rahan arvo romahtanut tms.
 

Yhteiskunnalle olisi kauhean kätevää, jos kaikille lahjoille voitaisiin määritellä yhtenäinen, mielellään rahayksiköllä mitettava arvo. Tässä kohdataan jatkuvia vaikeuksia.
 

Joitain lahjoja on pyritty suorastaan standardoimaan, kuten jotkut korut, sormukset etunenässä, mutta standardoimisen prosessissa merkitys on hävinnyt koko esineluokasta. Minulla on kyllä ihan hyvä vihkisormus, mutta en ole kauhean innostunut sen käyttämisestä. En ylipäätään välitä koruista. Liian 'arvovapaita' minun makutottumuksiini. Enemmän kuin vihkisormusta olen käyttänyt Xi'anin torilta ostamaani pientä jadelehvää, jonka joku on hionut jossain hikipajassa ja joita on olemassa tasan yksi maailmassa, ja 20 centin arvoista, Vanhassa Valamossa käynnin yhteydessä saamaani Valamon Jumalanäitiä esittävää massatuotemuoviriipusta. (27.8.2012)