Luddiitin yksinäinen kapina

Insinöörit, nuo inhat olennot, ovat pakottaneet koko maailman käyttämään typeria vempelitään. Jotkut niistä ovat parempia kuin toiset - esimerkiksi tiskikone on oikeastaan ihan hyvä, mutta puhelin on kokemukseni mukaan osoittautumassa aivan tarpeettomaksi.

Vietän tässä puolivuosisataistaipaleen murrosikää ja kapinoin yhteiskunnan typeriä arvoja vastaan. Tai yritän. Vaihtelevalla menestyksellä.
 

Kun etuhampaani lohkesi, päätin ensin, etten korjauta sitä, sillä itse en siitä kärsinyt, ja kysyinkin itseltäni, miksi minun pitäisi maksaa hampaan korjauttaminen pelkästään muiden mieliksi. En keksinyt vastausta, mutta korjautin hampaan. Harkitsin myös, että josko tiskikoneen hajottua meille ei hankittaisi uutta, vaan ongelma ratkaistaisiin siten, että ruoan tekeminen lopetetaan, ja kahvi- ja salaattiastioiden tiskaamiselle perustetaan vuorot. Sekään ei toteutunut.
 

Mutta kun viimeksi ajelin Kuopiosta Pohjanmaalle, juolahti pari sataa kilometriä ajettuani mieleeni, että lähtiköhän minulle puhelin mukaan.
 

Bingo! Ei lähtenyt, enkä kääntynyt takaisin vaan sinnittelen nyt täällä ilman puhelinta.
 

Koska olen vanha ihminen, muistan, että ilman kännyköitä pärjättiin ihan hyvin. Muistan jopa niin vanhat ajat, että ei ollut ollenkaan varmaa, että ihmisillä oli kotona omaa minkäänlaista puhelinta. Ja silloinkin pärjättiin.
 

Koska puhelin on omani eikä työnantajan - minulla ei ole lankaan työnantajan puhelinta - päätin nyt sitten kokeilla, miten elämä puhelimetta tässä yhteiskunnassa sujuu. Ihan hyvin sujuu, mistä olen tekemässä, minä vanha luddiitti, sellaista johtopäätöstä, että luovun kokonaan puhelimesta.
 

Jos yhteiskunta haluaa, että minulla on puhelin, se voi hankkia minulle sellaisen ja maksaa sen laskut. Minä tarvitsen puhelinta yhtä vähän kuin sitä hampaan korjauttamista. Tiskikoneessa sitä vastoin on omat hyvätkin puolensa. (6.3.2012)