Lumia talvilta, joita en edes elänyt

Sukuselvittely

= asia, joka ei ole minua ikinä ennen kiinnostanut vähääkään.

Köröttelimme hiukan epäluotettavalla autolla eilen illalla viikonlopun viettoon Uukuniemelle.

 

Kevät on täällä pidemmällä kuin Savossa, mutta ei aikataulussa, täälläkään.

 

Jo illalla havaitsimme, että mukaan ei ollut sattunut murenaakaan leipää, mikä oli erinomainen syy lähteä käymään heti tänä aamuna kaupalla, ja kauppahan tänne oltiin vuoden tauon jälkeen saatu viime syksynä, mikä ei ehkä ollut yrittäjän talouden kannalta ihan paras ajankohta, mutta yhtä kaikki, kun päräytimme kaupan pihaan, siellä oli kyllä toimiva firma.

 

Emme rynnänneet heti leipien kimppuun vaan kävelimme muutaman metrin. Äiti oli joskus osoittanut minulle paikan, missä sijaitsi heidän perheensä entinen koti. Asia ei silloin kiinnostanut minua vähääkään, sillä menneiden talvien lumien itkeminen on mielestäni aika turhaa toimintaa. 

 

Mennessämme vilkaisimme pankin ikkunassa olevia kiinteistöjen myynti-ilmoituksia, ja Vanha kanttorila näytti olevan edelleen kaupan. Ilmoituksessa kerrottiin, että talo olisi nimismies Boris Vaarnan rakentama. Tieto ei pidä ihan pakkaansa Uukuniemestä kertovien tieteellisten historiateosten valossa (Juvonen ja Repo), eikä myöskään sen mukaan, mitä itse kaivoin talvella Mikkelin maakunta-arkistosta. Talon on vain siirtänyt nykyiselle paikalleen Boris Vaarna. Tämä ehkä kuulostaa hiukan seksikkäämmältä kuin totuus, eli että sen olivat rakentaneet yhdet kauppiasveljekset, joista toinen kusi pahemman kerran toista eli isoisääni silmään konkurssikeinottelussa. Mutta ei Vaarna loppujen lopuksi talon karmaa mitenkään parantanna, sillä hänhän joutui sitten kavalluksesta vankilaan, minkä Uukuniemen historiaa selvittelevät teokset myöskin selkeästi kuvaavat, selkeiten Juvonen.

 

Päätin tiedustella asiaa edelleen, jos tavoittaisi ketään kotosalla siellä Kuikanmäellä.

 

Äiti oli kertonut, että nykyisin Ivanoffin talona tunnettu talon pihassa on runsaasti moottorisahalla tehtyjä veistoksia ja rakennuksissa näyttäviä karjalaistyyppisiä koristelistoja yms. Näiden tuntomerkkien tultua täytetyiksi soitin ovikelloa, ja tosiaan, avaamaan tuli Veikko Ivanoff. Isoisäni ja tämän suvun kaksi tilaa oli ostanut Veikko Ivanoffin isä Mikko Ivanoff, joskaan ei suoraan vaan Savo-Karjalan tukkuliikkeeltä, joka oli hankkinut ne omistukseensa pakkohuutokaupassa, johon liittyvät asiakirjat valokuvasin talvella Mikkelissä.

 

Toimenpiteiden laillisuudessa oli kovasti toivomisen varaa. Veijo Ivanoffin mukaan isoisäni veli oli 'pelannut' konkurssilla tilan. Isoisäni nimittäin oli taannut veljensä velkoja. SItten isosisän veli jättikin velkansa maksamatta siirrettyään oman omaisuutensa poikansa nimiin. Näin isoisäni joutui maksamaan veljensä velat, ja isoisän veli perusti ilmeisesti nyt sitten sahan. Tätä ei ollut käräjäpöytäkirjassa, mutta Veikko Ivanoffin mukaan suurin vääryys tapahtui siinä, että velkoihin pantiin myös kauppiaspoikien sisaren Emman osuus, ja hänellehän poikien bisnekset eivät olleet kuuluneet mitenkään. Vanhapiika Emmalle ei jäänyt perintöä muuta kuin huijatun veljen eli isoisäni nuorimmat lapset, joiden kanssa joutui lähtemään evakkoonkin.

 

Ja Veikko Ivanoff vahvisti vielä kertaalleen, että isoisäni veljineen oli omistanut aikansa sen nyt Vanhana kanttorilana tunnetun talon, samoin kuin sen, että se sijaitsi alkujaan Tokkarinniemessä. Mikkelin maakunta-arkiston dokumenttien, joita on lukuisia, kyseinen tila oli nimeltään Tiiala - tilinumeroa on nyt muista.

 

Saimme nähdäksemme valokuvia tilan/tilojen rakennusten eri vaiheista sekä yhden valokuvan pohjalta tehdyn, havainnollisen maalauksen. Saatoimme hahmottaa, missä kauppa oli sijainnut, ja miten taloa oltiin korotettu. Äiti oli jo todennut, että navetta ei ollut enää entisensä, tämä isoisäni erinomaisuuttaan kuuluisan karjan koti, mutta uutta navettaa tehtäessä,oltiin käytetty vanhan mahtavia kiviä, joita siis oli edelleen näkyvillä. Isovanhempieni ajoilta oli jäljellä toinen isoista aitoista - kuulemma vieressä oli ollut toinen vastaava. Aitan edestä oli neljä vuotta sitten myrsky kaatanut koivun, joka oli seisonut paikalla aina isovanhempieni ajoista. Ja vuorenkilpikumpareen alla oli kuulemma äidin isänpuoleisen suvun vanhan pajan perusta. 

 

Veikko Ivanoff asuu isoa taloaan yksikseen. Kuulemma emäntätarjokkaita oli aikoinaan ollut riesaksi asti, mutta sopivaa ei ollut näiden joukossa. Mainitsin, että oli hän tanssittanut meidän äitiäkin. Ja Veikko totesi, että äitini olikin ollut hyvä tanssimaan. Hän väitti myös, että olisin äitini näköinen, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun sellaista kuulin.

 

Paluumatkalla isäntä arveli, että Veikosta äitini olisi saanut paljon paremman miehen, ja epäilemättä näin on asianlaita. Urheilullinen mies, jonka hallussa on edelleen 400 metrin juoksun piirinennätys. Iso talo ja tip top hoidettu piha. Urheilullisuus oli mitä ilmeisimmin periytynyt äidin puolelta. Veikolla oli vitriinissä omien palkintojensa joukossa äitinsä palkintolusikka hiihtokilpailuista Ruskealasta vuodelta 1930.

 

Veikon isä Mikko Ivanoff oli tullut Uukuniemelle vallankumousta pakoon Jyskyjärveltä, tarkemmin sanotina Tiksan kylästä, missä olemme käyneet parikin kertaa ja mistä on kuvia tällä blogillakin Karjan kierroksia kuvaavissa jutuissa. Ammatiltaan hän oli ollut ns. kaupparyssä. Hän oli tehnyt kauppaa hevospelillä, isosta kuomullisesta kärrystä käsin, ja myyntiartikkeleita olivat kankaat, neulat, langat ja sen sellaiset. Yritin kysellä, millaista se oli olla kaupparyssän perhettä, mutten saanut vastausta. Juvosen Uukuniemen historiassa nyt kuitenkin oltiin kerrottu, että Uukuniemen kirkkoherra Walle oli julistanut saarnatuolista, että kaupparyssiltä ei saa ostaa vaan piti ostaa omilta maakauppiailta. Mutta kun kaupparyssä oli saanut ostetuksi maakauppiaan paikan, hän rupesi maanviljelijäksi, ja ilmeisellä menestyksellä. (19.5.2017)

 

Uukuniemeläisnähtävyyksiä

 

Tämä aamu valkeni tyynenä ja aurinkoisena, mutta kylmänä, joskin kyllä se sitten siitä lämpeni. Puiden lehtiintyminen on minun makuni mukaisessa vaiheessa ihan tililleen: hiirenkorvat muodostavat ikään kuin pientä rasteripistettä eli saavat aikaan vaikutelman kuin etenkin koivikoissa olisi vihreää valosumua.

 

Eilen aamukävelylle lähdettäessä isäntä sahasi poikki meidän tielle kaatuneen puun. Käveltiin kirkolle tarkastamaan niin valko- kuin sinivuokot. Näin varhain keväällä uusi tsasouna näkyy jopa isolle tielle, mitä on varmaan edistänyt myös tienvarteen ilmaantunut kaiketikin  parkkipaikkarakennustyömaa.

 

Kävimme kuolaamassa myös Vanhan kanttorilan tienoilla.

 

Että voi olla sellainen sijainti sillä talolla! Se on mensuvaaralainen. Uukuniemestä ja sotien jäljiltä neljä viidesosaa Venäjän eli silloisen Neuvostoliiton puolelle, mm. juuri Mensuvaara, joka oli Uukuniemen villein kylä. Siellä viljeltiin kaikkia mahdollisia ideologioita, jokaikistä uskonpuhdistuksen jälkeistä lahkoa niin kuin valtakirkkojakin. Siellä esiintyi normiortodoksian lisäksi ortodoksisen kuohittujen (kirjaimellisesti) lahkon edustajia. Sieltä oli syntyisin Uukuniemen herätyksen äiti Helena Konttinen, ja siellä sattui syntymään myös äitini. Mensuvaarassa toimi myös työväenyhdistys, ja kaiken kukkuraksi siellä oli vieläpä teosofejakin. 

 

Vanha kanttorila on rajan tällä puolen nyt sitten mensuvaaralaisint mitä on. Se sijaitsee  Kirkkolampea ja Pyhäjärveä yhdistävän siltarummun korvassa. Tien toisella puolen alkaa Papinniemi, jonka tyvessä sijaitsi muinainen, 1600-luvulla autioitunut ortodoksikylä. Kun ylämäkeen jatkaa tietä pitkin, on pian oikealla mahtipontiselle lutsku-kirkkoherra Wallelle rakennettu pappila, jonka tätä nykyä omistaa kristillinen työväenyhdistys. Jos tietä jatkaa vastakkaiseen suuntaan alamäkeen ja jatkaa ylös kirkkomäelle, vasemmalle jää uusi tsasouna eli ortodoksinen kyläkappeli. Ja siitä vähän eteenpäin sijaitsee kaunis, 1700-luvulla rakennettu luterilainen kirkko.

 

Toivon, että Vanha kanttorila saa arvoisensa uuden eli luonteeltaan mensuvaaralaisen omistajan. Mensuvaaralaisuus ja vauraus ovat kyllä aika epätodennäköinen yhdistelmä, mutta kyllähän ihmeitä tapahtuu.

 

Niin kuin se, että bongasin Vanhan kanttorilan tienhaarasta punapaatsaman. Melkein kuin kohtalon sormi. Anoppivainajani pihassa kasvaa sitä, ja siitä tein veljeni hautajaisiin ja äitini uurnanlaskijaisiin kukkalaitteet.

 

Olisi se niin minun taloni, mutta minulla ei ole 220 000 euroa rahaa.

 

Alun tästä jutusta kirjoitin Syrjiinsärkkien parkkipaikalla. Isäntä halusi sinne. Minä olen käynyt siellä riittävän monta kertaa, kerran jopa isännän kanssa, joten jäin autoon syömään jäätelöä. Kun isäntä tuli takaisin, hän oli haltioissaan. Syrjiinsärkille on nyt siivottu kaunis luontopolku.

 

Nyt istun autossa isännän seuraavalla etapilla eli Huttumaljan tienhaarassa. Olen tässä siis ajokoirana. Isäntä ei suostu ajamaan autoa, joten minun sitten pitää. Koska minä saan riittävästi liikuntaa mökkihommissa, jäin taas autoon kirjoittelemaan sen sijaan että olisin lähtenyt könyämään sen hautavajoaman pohjalle.

 

Mutta kun isäntä oli poistunut männikköön, tuohon taakse ajoi valkoinen auto, josta pian nousi hoikka, kohtalaisen runsaasti vuosia nähnyt nainen, joka kysyi englanniksi tietä Anttosenmäentiellä sijaitsevaan osoitteeseen. Hänen englantinsa oli kuitenkin huonompi kuin minun saksaksi, joten vaihdoimme kieltä. En tuntenut moista paikkaa, mutta katsoin sitten tältä iPadilta kartasta. He olivat aika väärillä jäljillä. Joten pääsinpä tässä vähän veryttelemään vanhaa saksankielentaitoani eli ei mennyt autossaistuskelu ihan hukkaan. (21.5.2017)

 

Äidin perheestä

 

Viereinen kuva esitää mummoani Marttaa, joka eli periaatteen 'live fast, die young' mukaan, ja siinä kävi huonosti. Ensin hän karkasi räätäli-isänsä oppipojan kanssa vihille, ja kun se mies oli palanut sen intohimon palossa loppuun ja muutakin ikävää tapahtunut, Martta otti toisen epäonnisen miehen, kuvassa näkyvän isoisäni, jonka synti oli ihmisluottamuksen nerous. Isoisäni tuli veljensä perin pohjin huijaamaksi ja menetti kaiken omaisuutensa.

Edellä kuvatusta minä en niin pahana ole kuin siitä, että viereisen kuvan Emma-täti pantiin maksamaan ed. episodista myös, kun yhteinen tila meni pakkohuutokauppaan 1932. Hän asui rehellisen veljen taloudessa, mutta kun pariskunnasta hyvin nopeasti aika jätti, Emmalle ei jäänyt yhtään mitään, paitsi isovanhempieni nuorimmat lapset riesaksi. Näistä oli todellakin riesaa, varsinkin pojista, jotka olivat onnettomuudekseen perineet sekä äitinsä rämäpäisyyden että isänsä herkkäuskoisuuden. Ja ehkä vähän setänsä pelurinvikaakin.

 

Kun Emma ja äiti läksivät evakkoon tavella 1939, ensimmäinen etappi oli Kerimäellä, missä Emman vielä jäljellä ollut veli asui. Emma oli varma, että veli tulee auttamaan heitä, kun hän oli sanankin tälle lähettänyt ja tiesi, että tuo sana oli mennyt perille. Ei tullut. Kun he yöpyivät Kerimäen kirkon lattialla, äidiltäni varastettiin pään alta nukke ja lapaset, ja Emma joutui menemään pappilaan kerjäämään uudet lapaset.

Mitä äitiini tulee, häntä oikeastaan lykästi, kun joutui orvoksi huithapelivanhemmistaan ja päätyi hurskaan Emman hoiviin, varsinkin kun tulivat sota-ajat. Kurjaa sanoa näin, sen myönnän itsekin, mutta kun elämä on niin outoa. Toki jos äitini sedän jälkipolvet lähestyisivät minua, tekisin kuten tätini teki jollekin sukututkimuksen tekijälle eli käskisin painua vittuun – tosin tätini ei käyttänyt näitä sanoja, mutta minä käyttäisin juuri näitä.

 

Kyseessä oli tietenkin huikea sosioekonominen syöksykierre, joka alkoi äitini vanhempien edesottamuksista ja jatkui evakossa ja siitäkin eteenpäin, jatkui jatkumistaan. He tosiaan olivat rutiköyhiä vaellellessaan pitkin Suomea. Äitini kertoi, miten häntä hävetti, kun heidän lampaallaan ei ollut muuta laidunta kuin tienpientareet. Onkohan vastaavia kohtaloita paljona? Sisarustensa pennuista evakkotaipaleella huolehtineille vanhapiikatädelle pitäisi saada valtakunnan paras patsas. Ehkä jonkun joutavanpäiväisen presidentin patsaan tilalle. Eikä äitini tietenkään saanut koulutusta toisin kuin äitinsä sisaret ja näiden lapset. Mutta äiti oli kaunis ja reipas, ja Emman kanssa kierrellessään hän tapasi monenlaisia ihmisiä. Hän oppi arvostamaan ihmisten hyvyyttä. Olemme äidin kanssa aivan eri luonteisia, mutta ihmisten hyvyyttä me arvostamme yhteiskuntaluokasta riippumatta, tosin ettenkö sanoisi eri päin: äidin mielestä joka yhteiskuntaluokasta löytyi hyviä ihmisiä, minun mielestäni jokaisesta yhteiskuntaluokasta löytyy paskiaisia. Minua on aika vaikea saada katsomaan ylöspäin ketään vain siksi, että tämä on 'joku', ja varsinkin yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin kuuluvista oletan aina aluksi, että nämä ovat kusipäitä, mutta olen äidin peruja valmis korjaamaan käsityksen, jos on syytä. Ja toisaankin vasta, jos on syytä. Nääs jos jollakin on paljon, se on mahdolista vain siten, että se on muilta pois, ja yleensä tämä on tapahtunut jonkinlaisella vääryydellä. Mutta äidin papereista löytyy merkkejä ystävyydestä mitä ihmeellisimpien ihmisten kanssa.

Emman kuoltua äiti näyttää saaneen itselleen Emmalle lähettämänsä äitienpäiväkortit, joita on kohtalainen pino. Äiti antoi osan eli painoteknisesti erikoisimmat niistä minulle jo eläessään oppimateriaalitarkoituksiin, mutta kuinka ollakaan, juuri niitä en nyt löydä mistään… Äiti siis muisti Emmaa äitienpäivänä äitinään. Oheisessa kuvassa esimerkkejä: vuodelta 1948, jolloin äitini on ollut 13-vuotias, sitten vuosilta -52 ja -53, ja laitimmaisessa vuoden 1954 kortissa on signeeraajana myös isäni, vaikka vanhempani eivät tuolloin olleet vielä naimisissa.

Muutama joulukorttikin on seassa, ja sangen kuvaavaa on, että eno-Pekan lähettämät kortit ovat aika erityylisiä eli ankarammin taiteellisia. Äidin kortit ovat herttaisia. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, Pekasta olisi kenties saatu kelpo taiteilija. Muistan, kuinka ihailin lapsena hänen piirustustaitoaan, kun hän piirteli sulavia, hyvin realistisia kuvia vaikkapa eläimistä ihan suit sait, esimerkiksi hevosia. Hän myös tekstasi näyttävästi äidilleni tulleiden kirjeiden kuoret, mutta niitä ei enää ole. Tuo tulpaaniäitienpäiväkortti on sikäli erikoinen, että se on päällystämätöntä kaunista paperia, johon vain maalausmaisen kuvan kohdalle on vetäisty kiiltävä lakka, mikä on toki ollut pitkään nykymuoti, mutta on varmaan ollut aikanaan erikoisuus. Lakka on nyt todella keltaista eli siis varmaan kellastunut. On mahtanut olla upea kortti, kun on uusi ollut. Eikä minkäänlaista vuosilukua. Taiteltu paperi on joulukortti Emma-tädille Tauno-enoltani, joka karkasi Kanadaan. Vuosiluvusta ei saa selvää, mutta voisikohan olla 1959. Vaikka lähtö oli mahtipontinen, hän lähetteli kuitenkin valokuvia, ja etenkin äidille Pariisista menomatkalla vihkipukukankaan. Ja äiti halusi vaalen sinistä, sillä se sopi paremmin hänen hipiäänsä ja sinisiin silminsä kuin joku pöhkö valkoinen.

Viereisessä kuvassa on meidän äiteen arkistoista löytyvä valokuva hänen vanhempiensa/isovanhempiensa talosta. Sama oli Veikko Ivanoffilla, ja hänen kappaleessaan luki takana, että tämä kuva on 1800-luvun puolelta. Sen jälkeen taloa korotettiin kerroksella mansardikattoiseksi, ja Veikolla oli maalaus, joka oli tehty tiluksista jonkun valokuvan pohjalta talon ollessa kaksikerroksisessa kuosissaan.

Äidin valokuvista löytyi tällainenkin. Alkuperäisestä ei saa mitään selvää, mutta fotarilla saa ihmeitä aikaan, kun vähän ruuvaa. Alkuperäisestä ei esimerkiksi näy kuvan ihmisiä lainkaan. Eipä sillä, en minä tiedä, keitä he mahtavat olla, mutta jotain talonväkeä varmaan. Yhtä kaikki, kuva on selvästi tuosta samasta talosta ennen korotusta.

Nykyisin paikalla asuu siis  Veikko Ivanoff. Viereisessä kuvassa huutavat vasemmalla Veikon veistämät seitsemän vejestä Hiidenkivellä, ja oikealla näkyy päätyä isovanhempieni aikaisesta aitasta, jollainen oli Veikon mukaan vieressä toinenkin, mutta vain tämä yksi on säilytetty.

Ja veistospuistossa valvoo elämänmenoa tällainen menninkäinenkin. Ja paljon muitakin puisia hahmoja. Eli Rönkkösen patsaspuisto ei olekaan Parikkalan ainoa patsaspuisto vaan Uukuniemellä on omansa...(23.5.2017)

 

PS. Eräs kommentoija oli sitä mieltä, että minun pitäisi kirjoittaa kirja hullun sukuni vaiheista.

 

 

 

 

Sukujuuria syvemmältä

 

Kävin tänään Ristiinassa tapaamassa äitini serkkua, joka lienee vanhin elossa oleva suvussa, ynnä tämän rouvaa. Kuulin paljon melenkiintoista kuten sen, että Uukuniemellä puhutaan varmana tietona, että joko minä tai siskoni olemme ostaneet Vanhan kanttorilan. Minä en ole sitä ostanut, koska ei ole rahaa, ja ainkin pari viikkoa sitten oli sen myynti-ilmoitus vielä pankin ikkunassa. Myönnän, etten ole tarkastanut asiaa siskoltani kysymällä, mutta uskallan väittää, ettei siskonikaan ole ostanut sitä. Mutta olisi mukavaa, jos huhut edes joskus pitäisivät paikkansa. Ainakin tämä huhu siinä muodossa, että juuri minä olisin ostanut sen…

Vaan kun ei ole rahaa...

Olisin toivonut kuulevani jotain uutta mummostani Martasta, joka on se henkilö, joka on keksinyt periaatteen 'live fast die young'. Martassa roihusi sellainen elämänvoima, että siinä paloi yksi mies lopuun jo viidessä avioliittovuodessa. Minulla kieltämättä olisi ollut tilaisuus tutustua näihin numeroihin jo aiemminkin, mutta kun minä nyt en satu pitämän numeroista, tulimme suorittaneeksi eräitä laskelmia vasta tuon sukulaispariskunnan keittiön pöydän ääressä. Suvun päämiehellä sattui olemaan virkatodistus, josta näkyi, että Martta (intohimoinen skorpiooni…) oli kypsässä 17 vuoden iässä mennessään naimisiin räätäli-isänsä oppipojan kanssa. Lapsettomaksi jäänyt aviolitto kesti tarkalleen viisi vuotta ja kymmenen päivää, sillä silloin tuo mies menehtyi tuberkuloosiin 24-vuotiaana ja Martta jäi 22-vuotiaaksi leskeksi.

Tämä tapahtui 25.6.1920, mutta tuon äitini serkun vaimo, kätilö ammatiltaan, kysyi näppärästi, että milloin syntyivät Martan ensimmäiset lapset. Nämä kaksoset, jotka kuolivat heti syntyessään, ilmaantuivat Martan kohdusta 7.4.1921, eli aika pikaisesti miehen kuoleman jälkeen – sikäli kun minä osaan laskea, niin 9kk ja 13 päivää miehen nukuttua kuolon uneen. Martta ei ole jäänyt turhia sureksimaan yhden miesvainajan perään. Tai sitten lapset olivat juuri poisnukkuneen miehen. Ja miksi lapset kuolivat? Noihin aikoihin saatettiin ehkä antaa vähän kuolinapua – juuri leskeksi jäänyt kaksosten yksinhuoltaja... Martta vihittiin isoisäni kanssa 4.10.1921, eli puolen vuoden kuluttua kaksosista.

Että sellainen mummo minulla. Ei kuulosta helppoa olleen hänenkään elämänsä.

Syy siihen, miksi olen äkillisesti kiinnostunut suvustani, on tietenkin siinä, mitä veljelleni tapahtui. Hänellä oli kyllä oikeita ongelmia, ja mikä hulluinta, sosiaalisena ihmisenä jopa ihmissuhteissaan, mutta yhtä kaikki, mikään, mitä hän itse minulle kertoi tai mitä olen muualta kuullut, ei ollut sellaista, etteivätkö ihmiset maailman sivu olisi niistä selvinneet. Minun ongelmani on siis ollut käsittää, miksi veljeni, jonka elämässä ei ollut mitään kovin pahasti pielessä, ei niistä vaikeuksistaan selvinnyt. Ja yhtenä vaihtoehtona olen pitänyt sitä, että minä en vain tiedä kaikkea. Että on ollut jotain pahempaa.

Mutta tänään sain oudolla tavalla lohduttavan tiedon. Äitini isoäidin sisär oli mielisairas. Oikeasti eikä vain yleisen mielipiteen mukaan hullu. Asiasta on vaiettu tehokkasti. Äitikään ei ehkä tiennyt sitä?

Tämä ominaisuus on kulkenut valikoiden suvussa. Samaa raskasmielisyyden vaivaa esiintyi äitini äidin kuuden siskoksen parvessa yhdellä. Tällä oli lapsia, joista yksi, itse priimakuntoinen, on saanut lapsia, joista osalle ongelma on periytynyt. Tauti on suoritellut joitain muitakin geneettisiä loikkia. Ilmeisesti siis myös veljeeni.

On tietenkin outoa, että tämä lohduttaa minua, mutta tämä antaa jonkinlaisen selityksen veljeni kohtalolle.

Kaikkien on olliut vaikea käsittää, miksi veljeni ampui itsensä. Hänhän oli sosiaalinen, ulopäinsuuntautunut ja aktiivinen. Nyky-yhteiskunnan ihanneihminen. Hyvä tyyppi. Ja hänessä saakin konkreettisen ilmaisunsa se Keltikangas-Järvisen viimeisimmässä kirjassaan esittämä väite, että sosiaalisuus ja ekstroversio kertovat vain sen, että henkilö viihtyy ihmisten parissa, ei mitään muuta. Oletamme turhaan, että aktiivisuus, ekstorversio ja sosiaalisuus jotenkin vetäisivät vanavedessään joukkoa muita asioita, jotenkin väistämättä ja itsestään. Mutta niin se vain on, että aktiivinen sosiaalinen ekstorvertti voi sairastua vakavaan masennukseen siinä kuin epäsosiaalinen intorverttikin. Ja oloista, joissa 'hyvä tyyppi' menehtyy, epäsosiaalinen introvertti voi selvitä.

Äitini suvussa genetiikka on siis jakanut elämänhalua poikkeuksellisen epätasaisesti.

Ja sitähän ei tiedetä, mitä isän lapsuudenperheen, alenevaan sosiaaliseen syöksykierteeseen joutuneiden kylddyyrisukujen risteyskohdan, ympärillä on tapahtunut. Eikä saada koskaan tietääkään, sillä isä ei puhu mitään. Hän on hämäläinen, nääs.

Kuulin myös, että sen 'laukkuryssä' Mikko Ivanoffin perhe, joka siis osti isoisäni ja tämän veljen ja sisaren tilukset pakkohuutokaupasta, oli asunut tuon juuri tapaamani äidin serkun kotona eli siis alkujaan myös äitini äidin kotona. On suuri vahinko ja harmin aihe, ettemme pääse koskaan tietämään, mitä Mikko Ivanoffin päässä liikkui. Äitini serkku muisti nähneensä jonkun valokuvan, jossa oli Mikko Ivanoff hevosineen ja myyntivaunuineen, eli hän ei ollut 'laukkuryssä' ainakaan siinä mielessä, että ei liikkunut kaupaustelemassa vain jalan ja pelkästä laukusta. Tuo äidin serkku, jonka tänään tapasin, oli urheillut samassa urheiluseurassa kuin Veikko Ivanoff, Mikon poika, joskin tuo äitini serkku taisi johtaa sitä urheiluseuraa. Siis siihen asti, kunnes tuli herätykseen viimeisimmässä Konttislaisen herätyksen nuorisoherätyksen aallossa.

Kun kyselin Helena Konttisen herätyksen eli Uukuniemen herätyksen suhteista muihin aikakauden liikehdintöihin, tuo isäntäväkeni ei myöntänyt, että kyseessä olisi ollut kuohunta kuten minä esitin. Se kuulema oli vain hiljaista tapahtumista eri ihmisten kohdalla ja eri vuorovaikutuksissa. Kirjallisuudesta kuitenkin saa sellaisen käsityksen, että herätysliikkeissä ja niiden välillä olisi ollut suoranaista kaisketta. Ruohonjuuritasolla näin ei selvästikään koettu, vaikka johtomiesten kirjoituksissa on haettu kärjistyksiä. Tosin Uukuniemen herätyksenkin piirissä oli kuulemma merkkejä viidesläisyyden pyrkimyksistä vallata liike, ja tätä vastaan Uukuniemen herätyksen merkittävin ulkoinen instituutio eli orpokoti säätiöitiin Parikanniemen Säätiöksi. Orpokodin lisäksi Uukuniemeläisyys näkyy institutionaalistisesti myös kahdessa muussa 'Oossa' Orpokodin lisäksi, nimittäin Oronmyllyssä ja Opistossa ei Ruokolahden/Jaakkiman kansanopistossa.

Äidin serkku kertoi joitain hienoja yksityiskohtia heräämisensä vaiheista. Kylläpä minä olen tässä vanhoilla päivilläni suuressa kiusauksessa hankkiutua takaisin riesaksi Helsingin yliopiston uskontotieteen laitokselle…

 

Viereisessä kuvassa ovat äitini isovanhemmat eli herrasväen räätäli Sihvonen vaimoineen ja heidän nuorin tyttärensä eli äitini nuorin täti. Räätäli Sihvosen vaimo ei kuulemma turhia koreillut, mikä kenties kuvastakin näkyy, ja äitini kertoi katkeraa muistoa, miten Sihvosen mummo oli kiskaissut äidiltä kauniit punaiset puuhelmet kaulasta ja viskannut ne juhannusruusupuskaan. Äskeisen isäntäväkeni rouva puolestaan kertoi, miten yksi tätini oli 50-luvulla, kun hän ei varsinaisesti vielä tätiäni tuntenut, liihotellut samaan linja-autoon fiinissä turkissa. Eli Sihvosen mummon karsaus koreilua kohtan ei juurikaan saanut muussa suvussa vastakaikua. (5.6.2017)

 

 

 

Otto ja hänen jäkeläisensä

 

Tänään tuossa iltapäivästä, kun sattui vihdoin lämmin päivä tänäkin kesänä, istutin lopullisiin ruukkuihnsa ne tomaatit, joita ei tänä sesonkina pitänyt kasvataa ollenkaan.

Sitten rupesin lukemaan sukukirjaa. Minä olen juuriltani Karjalan tyttöjä, ja siellähän on vallalla matriarkaalinen ajattelutapa eli sukulaiset pyritään laskemaan äidin puolta kuten joissain muissakin kulttuureissa, joskin lähinnä Aasiassa. Niinpä kyseessä oli äitini äidin puolen sukukirja, Anja Kukkosen toimittaman Uukuniemen Sihvosia.

Se on ehdottomasti maan kaistapäisin suku, ja vaikka viime blogipäivityksessä henkäisin helpotuksesta, että kaiken selittäisi Martta-mummoni äidin siskon mielisairaus, niin nyt on todettava, että ei, ei vähimmässäkään määrin. Sillä suku on täynnä mitä merkillisimpiä eksentrikoita myös mummon isän puolelta. Suvun mahdottomuudesta kertoo sekin, että ihmiset, siis myös miespuoliset, ovat mielellään vaihtaneet sukunimiään, sillä eihän tätä sukua kertakaikkiaan kestä. Ja kun sukuun on jotain naitu, niin aika usein sellaista, mikä on varmistanut, ettei geneettinen keitos pääse vähääkään laimentumaan.

Mummoni isä oli siis arvostettu räätäli, ja temperamenttia on piisannut hänenkin jälkikasvussaan, mutta ei se mitään verrattuna hänen pykälän verran nuorempaan veljeensä Ottoon, alkujaan kansakoulunopettajaan, sittemmin pankinjohtajaan, josta vasta tyyppejä sikisi.

 

Oton esikoinen oli Taina. Kun takavuosina luin Tainan pojan Pertti Lindforsin omaelämäkertaa, tunsin suurta sukulaisuutta Tainaa, mummoni serkkua, kohtaan, sillä Tainaakaan eivät kiinnostaneet ns. naisten taloustyöt. Taina ja hänen puolisonsa Fredrik riitelivät alituiseen, ja poika Pertti kirjoitti muistelmissaan, että usein aiheena oli äidin valmistama ruoka, josta isän esittämät väitteet olivat toki loukaavia, mutta yhtä kaikki paikkansapitäviä. Pertti 'Lande' Lindfors oli maamme kautta aikain juopoin filosofian professori, ja hän kehui asuneensa joihinkin aikoihin jopa roskalaatikoissa.

Landen poika on yksi näitä nimensävaihtelijoita. Etunimensä Juhanin tämä on lyhentänyt Johan-muotoon, ja sukunimekseen hän on valinnut Thunborgin. Olisiko tullut ensimmäisen, ukrainalaissyntuisen Galina-vaimon kera.

Hänen siskonsa Pirjo puolestaan ei ole suostunut vaihtamaan sukunimeään, vaikka tilaisuus ilmeisesti olisi ollut kamerunilaisen miehen mukana. Tytärkin on saanut erikoiselta isoisältään periytyvän sukunimen eli äitinsä tyttönimen.

Oton pojista Kauko vaikuttaa sukukirjan mukaan olleen jonkinlainen häntäheikki, ja hänen tyttäristään Seija-Sisko eli tavalla, jonka Martta-mummonikin olisi valinnut, jos olisi hiukankaan myöhemmin elänyt eli kuulunut seuraavaan sukupolveen. Seija-Sisko nimittäin syntyi kaksi vuotta ennen kuin Martta kuoli. Seija-Siskolla oli neljä miestä, ja hänenkin lapsiaan lienevät perheolot jonkin verran ahdistaneet, sillä he ovat muutelleet nimiään milloin miksikin, siis (myös) pojat. Seija-Siskonkin elimistö lienee kulunut intohimon palossa kohtalaisen vähässä eli 64-vuodessa loppuun. Martta-mummonoihan ei kerennyt täyttää neljää kymmentä.

Sain toissapäivänä muutamia mummoni isoisän kirjoittamia kirjeitä Otto-pojalleen samoin kuin jotain veljesten Oton ja Antin kirjeenvaihtoa. Vaikuttivat aika henkisiltä, ja Otto tosiaan oli mukana myös kirkollisissa luottamustehtävissä ja perustamassa jotain kristillistä opistoakin. Otolla oli jopa saarnalupa, mitä se sitten tarkoittaneekin, ja sain mukaani kauniilla käsialalla kirjoitetun monistenivaskan, joka siis on kopio saarnasta, jonka nojalla tämä lupa on saatu. Mutta Oton jälkipolvet taisivat vieraantua Oton ajattelusta tosin kuin veli Antin jälkeläiset. Oton ja Antin sisar Hilja puolestaan oli jopa Uukuniemen herätyksen perustajan, Helena Konttisen ystävä, ja äitini serkku Niilo on kirjoittanut tädistään Hiljasta:  "Hilja tuli kotinsa harmaudesta kuin paratiisiin silloin, kun hän pääsi Konttiseen käymään". En halua epäillä Niilon väitettä, mutta sikäli kun sisarussarjan elämästä voidaan näillä tiedoin jotain päätellä, elämä kotona saattoi kyllä olla aika värikästäkin. Vaikka epäilemättä emotionaalisesti rasittavaa.

 

Suvun valokuvista pistää silmään, että Otto ja Antti ovat aina ehdottomasti tyylikkäämpiä kuin vaimonsa. Ja kuvathan ovat 1900-luvun ensi vuosilta. Ajankohtaan nähden heistä on runsaasti kuvia, sillä eihän koko valokuvaustakaan keksitty ennen kuin 1839.

Mummoni isän sisarussarjaa on vielä Aukusti, josta ei toistaiseksi ole löytynyt mitään outoa. Mutta sikäli kun hän perheineen on vähääkään muistuttanut muuta sukua, kyllä sieltäkin jotain vielä pullahtaa. (7.6.2017)

PS. Kommentoija epäili, että kaikki johtuu uukuniemeläisestä pohjavedestä...