Mesenaattitoimintaa

Taideteosten yksityinen ostaminen ja tilaaminen

 osoittautuivat jo renessanssiaikaan parhaiksi tavoiksi edistää taidetta.

Tarkoitus oli olla viikko yksin mökillä. Jouduin palaamaan viidessä päivässä yleisön pyynnöstä. Maailma ei pysynyt viikkoa pystyssä ilman minua. Eli jos joku on pohtinut, mikä maailmassa noin niin kuin viime kädessä on tärkeää, niin minä voin kertoa vastauksen: se olen minä.

 

Kuitenkin olen lukenut kasapäin joogakirjoja, joiden mukaan maailma kyllä pitää huolen itsestään. Ja olen kuullut sanonnan, ettei sota yhtä miestä kaipaa, mutta naiset ovat selvästi eri asia.

 

Se voi olla, että maailmaa kohtaa piakkoin lapsuuden loppu ja minä alan aktiivisesti vieroittaa sitä itsestäni. Maailma luultavasti tulee järisemään.

 

Mutta mitä todella tärkeisiin eli jopa minun mielestäni merkittäviin asioihin tulee, niin aamun Hesarissa oli juttu Zabludowicsin pariskunnan taidekeskushankkeesta Pernajan Sarvisaloon.

 

Yksityinen mesenaattitoiminta on kautta historian osoittautunut parhaaksi tavaksi kehittää taidetta. Sana ’tukea’ on huono, sillä taide ei tarvitse tukea, vaikkapa nyt apurahoja, vaan mesenaatteja eli yksityisiä rahoittajia. Sanalla sanoen ostajia. Yhteiskunnan toimesta harrastettu tukeminen ei ole tuottanut toivottua tulosta.

 

Zabludowicsit eivät vastaa tiedotusvälineiden yhteydenottoihin, mikä on jutusta päätellen ollut kova pala Hesarin kulttuuritoimittajalle. Sekin strategia on mielestäni oikea. Lehdistön rooli on ajat sitten muodostunut mielipiteiden tehtailuksi: heitellään kaikenlaisia toinen toistaan järjettömämpiä mielipiteitä ja katsotaan, mikä myy, ja sitten sitä jatketaan aikansa; ja koko ajan kalastellaan mielivaltaisella yrityksen ja erehdyksen menetelmällä uusia myyviä mielipiteitä ja niin kierre jatkuu. Näin ollen perinteiset tiedotusvälineet ovat ajat sitten tulleet pelkästään haitallisiksi tekijöiksi todellisten merkitysten etsinnässä. Ja taiteessahan on kysymys todellisista merkityksistä.

 

Pariskunnan taidekokoelmilla on tiloja paitsi Suomessa myös kuulemma Lontoossa ja New Yorkissa. Heillä siis on niin rahallisia kuin sosiaalisia resursseja edistää taiteen asiaa toisin kuin yhteiskunnan palkatuilla virkamiehillä - virkamiehet joudutaan palkkaamaan tutkintotodistusten perusteella, eivätkä todistukset valitettavasti ole läheskään riittävä avu, jos pitää rahoittaa taidetta. Sitä paitsi kunakin aikana rahoitusta vaativat nimenomaan uudet merkitykset, ja yhteiskunta joutuu väistämättä tukemaan vain vanhoja, sen arvoja tukevia merkityksiä. Yhteiskunnalta kun ei voi vaatia sen itsensä vastaisia tekoja…

 

Loistavaa, sanon minä. Harmi, ettei minulla ole tarvittavaa yhteiskunnallista asemaa päästäkseni ikinä tutustumaan mainittuun taidekokoelmaan, mutta ei se mitään. Toivottavasti Zabludowicsit ryhtyvät tekemään myös kirjoja. Niihin minulla ehkä on mahdollista sitten päästä käsiksi… (9.8.2011)