Minä ja Kuhmoinen

Suvanto, Seppo. Kuhmoisten historia. Lahti 1965.

 

Viita, Ossi. Kuhmoisten historia II vuosina 1917-1973. Metsäpitäjä maakuntien rajalla. Jyväskylä 2000.



Unnaslahti, Seppo. Kirkonkylästä kaskimaille. Asutushistoriaa ja arkielämää Kuhmoisten Kissankulmalta ja Poikkijärveltä. Padasjoki 2014.

Torpparista talolliseksi

 

En tiedä juuri mitään reilu vuosi sitten edesmenneen isäni suvusta. Isäni ei suvainnut kertoa siitä mitään. Hän ei ollut kovinkaan sukurakas, mikä varmaan on hämäläinen piirre, joskin isäni laski karjalaiseen tapaan sukunsa ikään kuin äidin puolelta. Isän isästä tiedetäänkin vielä vähemmän kuin isän äidistä.

Äiti kertoi, että isän äiti oli jonkin verran hienosteluun taipuvainen mm. sonnustautuen kotoa poistuessaan aina hattuun. Hän kävi meillä mökillä Uukuniemellä kerran josku 1960-luvun alkupuolesta, ainakin  valokuvissa minä olen vielä hyvin pieni, ja sielläkin, sillä rakennustyömaalla, isoaidilläni oli aina valkoinen pitkähihainen röyhelöpusero ja valkoinen lierihattu. Muutenkaan hän ei ollut mikään pullantuoksuinen mummo.

Isän ja tämän veljen lapsuutta leimasi se, että heidän kotonaan pidettiin jonkin verran esillä sitä, että rouva oli talon tyttö ja herra työmies. Itse elämä on opettanut minulle, että jos jonkun täytyy pitää jotain asiaa kovasti esillä, sillä esilläpitämisellä pyritään tekemään asiasta todempi kuin se on. Ja kas, Ossi Viidan teoksesta Kuhmoisten historia II saatoin lukea, että mummoni ei ollut syntynyt vuonna 1901 taloon vaan torppaan, ja hänen isänsä torppari Kalle/Kaarle Hypén osti Hyppölän tilan vasta torpparivapautuksen jälkeen. Kirjassa ei valitettavasti ole ostovuotta, ja kirjassa todetaan, että tilojenlunastusprosessien pituus vaihteli Kuhmoisissa neljästä kuukaudesta jopa neljään vuoteen.

Kalle Hypénistä annetaan kirjassa kyllä hyvä kuva. "Harmoislainen Kalle Hypén oli kolmas esimerkki kuhmoislaisista korpien raivaajasta. Hypéniä eivät karut maat, pitkäaikainen sairaus ja monet muut vastoinkäymiset lannistaneet. Alkujaan hänkin oli ensin ollut torpparina, kunnes osti Hyppölän tilan. Kalle Hypén uurasti ja sai tilastaan mallikelpoisen. Suurena työnä oli myös yli kaksi kilometriä pitkän kivikkoisen karjapolun raivaus tieksi", kirjoittaa Ossi Viita. Kysessä lieneen Hyppölän tie niminen tie, joka paraikaa paikalla olevan siskoni mukaan on jokseenkin tarkkaan 2 km. (11.8.2019)

 

 

Kuhmoinen

 

Tämä sitten on mainio teos, tämä Ossi Viidan Kuhmoisten historia II. Tämä mielipiteeni ei johdu vain siitä, että isäni äidin suku on sieltä kotoisin, sillä siitä suvusta ei ole tässä kirjassa kuin yksi pieni pätkä, ja se on nyt sitten kaikki, mitä minä koko suvusta tiedän. Eli en yhtään mitään. Paikallishistoriakirjana tämä on asiatyyppisisällöltään suurin piirtein samanlainen kuin olisi Jaana Juvosen Uukuniemen historia + Sirkka Nurmen kirjat.

Paikkakuntantana Kuhmoinen vaikuttaisi olevan jokseenkin Uukuniemen vastakohta. Ossi Viita toteaa esimerkiksi, että millään herätysliikkeellä ei ole koskaan ollut kannatusta Kuhmoisissa, kun Uukuniemellä oli jokseenkin kaikilla sekä vielä mitä erilaisimmilla muilla kirkkokunnilla ja lahkoilla alkaen kirkkokunnat ylittävästä kuohittujen lahkosta.

Kuhmoisissa on kyllä ollut jämeriä kirkkoherroja, eturintamassa Arvi Kaarlehto, joka oli virassa 1949–1961, mutta tämäkään paimen ei paljon laumalleen mahtanut. Sivulla 280 on seuraava kuvaus: "Kirkkoherra ripitti ahkerasti myös lapsia. Kaarlehto moitti erityisesti kiroilua ja varoitti: "Älkää kiroilko, ette pääse taivaaseen". Kirkonkylän raitilla kiroilleet lapset vastasivat terävästi: "Ei me olla sinne menossa vaan osuuskauppaan". Viita kertoo Kaarlehdon suunnitelleen alun alkujaan uraa oopperalaulajana ja toteaa, että tämä ammatti olisi luultavasti soveltunut tälle impulsiiviselle henkilölle paremmin.

 

Paikkakunnan koirilla oli tapana pujahdella kirkkon kuseksimaan, ja kerran pastori oli saarnan aikana ilmoittanut, että hän ei jatka ennen kuin koira on toimitettu ulos kirkosta. Tähän seurakuntalaisten keskuudesta huudettiin takaisin, ettei koiraa voida ajaa ulos, koska se on ainoa siitä talosta, joka käy kirkossa.

 

Paremmin Kuhmoisissa ovatkin menestyneet erilaiset maalliset kesäjuhlat, joita tässä varhain – jo ennen 1960-luvun duunareiden mökkibuumia – kesäasukkaita keränneessä kunnassa pidettiin runsaasti. Näissä juhlissa olivat kesälomalaisetkin suuressa roolissa, varsinkin Hannikaisten musiikkiperhe, joka suorastaan koko sukunsa voimin osallistui kesäisin paikkakunnan elämään. Eräissä juhlissa laulajatar Mary Hannikainen oli tanssinut erään iloisen leskimiehen kanssa, mikä oli kerännyt kyläläiset sitä ihmettä katsomaan: "Olihan se nähtävä, kun hänen hopeakettunsa heilui maalaiskylän tanssilattialla".

Erityisesti Kuhmoisia tuntuisikin erottavan toisesta kesäasukaspitoisesta pitäjästä, Uukuniemestä, se, että kuhmoislaiset osaavat nauraa itselleen. Ikään kuin jos Uukuniemi on Karjalan 'Etelä-Pohjanmaa', niin Kuhmoinen on Hämeen 'Karjala'. Vertaus on sikälikin sopiva, että nimenomaan Kuhmoisissa P.J.Hannikainen sävelsi Karjalaisten laulun vuonna 1899.

Myös Pekka Halonen majaili ja maalaili mieluusti Kuhmoisissa. Pekka Halonen oli Sortavalan seminaarin käsityönopetajan ja tehtailijan Eero Mäkisen vävy, ja Mäkisen poikakin, kotiteollisuusneuvos Lauri Kuoppamäki (joka vaihtoi nimensä isänsä kotitalon nimen mukaan Kuoppamäeksi sisällissotaan liittyneiden suvun sisäisten ristiriitojen seurauksena) omisti vähän aikaa sieltä huvilan.

Varsin erikoiselta kuulosti tieto, että talvisodan aikoihin Kuhmoisiin oli sijoitettuna väkeä Koivistolta. Näin väitetään tässä kirjassa sivuilla 156-162 ja kerrotaan näistä ensimmäisten saapuneen Kuhmoisiin 2. joulukuuta 1939. Talvisodan aikaan siirtoväkeä tuli Kuhmoisiin reilu 3 000 henkeä, pääasiassa juuri koivistolaisia, jolloin kunnan väkiluku kasvoi 9000:een. Kun koivistolaiset sitten enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti palasivat entisille kotiseuduilelen keväällä 1940, sitä surtiin molemmin puolin: "Tunnettiin eron ikävää. Koivistolaiset olivat voittaneet hämäläisten sydämet".

Minua henkilökohtaisesti askarruttaa se, että isän isän sanottiin olleen kotoisin Virolahdelta. Olen aina olettanut, että kysessä olisi se 'oikea' Virolahti, se, joka sijaitsee Kaakkois-Suomessa, mutta tästä kirjasta opin, että Kuhmoisissa on ihan oma Virolahtensa. Hmm…

Ja kuin pisteenä iin päällä, sokerina pohjalla ja kirsikkana kakussa paikkakunnalla on kuulemma vaikuttanut kulkukauppias eli laukkuryssä Jussi Kuikka, syntynyt Uhtualla 1910.

Mahdottoman mielenkiintoinen kirja. Varsinaista tekstiä on 588 sivua, ja lisäksi tulevat liitteet sekä lähde- ja henkilöluettelo yms. Varsinkin viitteet on tehty huolellisesti, ja olen muutamia jäljittänytkin aikoen tutustua niihin tarkemmin. Tässähän lähteitä on voitu referoida vain hyvin lyhyesti. Tiukan asian ja traagisten kohtaloiden joukossa on paljon hauskoja, anekdoottimaisia juttuja ja pidempiäkin kertomuksia, joista kirjoittaja ei ole joutunut huvittaviakaan piirteitä karsimaan, vaikka teos on ollut kunnan tilaustyö. (15.8.2019)

 

 

Kotiseuturetkellä Kuhmoisissa 

 

Päätimme tänä kesänä korvata perinteisen Parikkalan kesäretken pikku reissulla Kuhmoisiin. Niinpä läksimme tänä aamuna ajelemaan Suonenjoelta tarkoituksenamme päätyä maille, jotka lunastettuaan torppari Kalle Hypénistä tuli talollinen. Tämä tapahtuma sai lopullisen sinettinsä 1920. Vieressä tilan päärakennus, täysin alkuperäinen ja peräisin jostain vaiheesta 1800-lukua. Se ei enää kuulu po. suvulle, mutta seuraavat omistajat ovat (ainakin päällisin puolin) kiitettävästi pitäneet originaalisen asun arvossaan.

Kuhmoisissa on komea suojeluskuntatalo. Tosin kun paikkakuntalaislta kysyi, missä täällä on suojeluskuntatalo, sitä ei tiedetty. Alkujaan taloa olivat rakentamassa suojeluskunta, nuorisoseura ja lotat, mutta kun nuorisoseura ei kyennyt maksmaan osuuttaan lainoista, talo jäi suojeluskunnalle. Tästä ei kuitenkaan tehty virallisia papereita, joten kun suojeluskunnat lakkautettiin, talossa saattoi nuorisoseura jatkaa kaikessa rauhassa. Nimi Kuhmola talolla oli jo alun alkujaan.

Sikäli kun olen netistä suojeluskuntataloja selannut, tämä on kyllä erikoisimmasta päästä, ja tämän vuonna 1930 valmistuneen klassistisen kanssa kilpailee menestyksekkäästi vain Uukuniemen puufunktionalismia edustava Ristlahden suojeluskuntatalo.

Kilpaileva yrityskin sai aikaan mahtavan pytingin. Ohessa vuonna 1923 rakennettu Kuhmoisten työväentalo. (17.8.2019)

 

 

 

 

Seikkailuita Kuhmoisten kaskimailla

 

En tiedä juuri mitään reilu vuosi sitten edesmenneen isäni suvusta. Isäni ei ollut kovinkaan sukurakas, mikä varmaan on hämäläinen piirre, joskin isäni laski karjalaiseen tapaan sukunsa ikään kuin äidin puolelta. Isän isästä nimittäin tiedetään vielä vähemmän kuin isän äidistä.

Isän äiti ei hyväksynyt isän ja äitini avioliittoa, sillä äitihän oli köyhä evakkotyttö, mikä oli täysin paikkansapitävä käsitys. Mutta Seppo Suvanto kertoo Kuhmoisten historaissa (josta muodostui ykkösosa, kun  tuonnempana ilmestyi Ossi Viidan Kuhmoisten historia II), että Kuhmoinen, isän äidin synnyinpitäjä, oli ei vain suomalaiseksi vaan jopa hämäläiseksi hyvin takapajuista seutua, mikä näkyi siinä, että ihmiset eivät kouluttaneet lapsiaan. Minä olin isän suvun ensimmäinen ylioppilas aikana, jona äitini suvussa ei ollut tavatonta väitellä tohtoriksi, joten loppupelissä se saattoi olla äiti, joka nai alempansa isäni kanssa naimisiin mennessään eikä päinvastoin. Riippuu, millä mittareilla arvioi.

Seppo Unnaslahden kirja Kirkonkylästä kaskimaille kertoo, että Hypénin suvussakin kyllä oli yksi sivistyspiikki, vuonna 1825 syntynyt Joonas (Heikin poika) Hypén, joka tosin kuoli vain 37-vuotiaana. Tämä opetteli omin päin lukemaan ja kirjoittamaan sekä suomea että ruotsia, joilla molemmilla kielillä Joonas Hypénin laatimia asiakirjoja kuulemma löytyy arkistoista. Joonas Hypén oli se, joka otti käyttöön nimen Hypén, mikä oli fiinistellen johdettu torpan Hyppölä-nimestä. Hän päätyi lopulta lukkariksi naapuripitäjään Längemäelle. Naimisissa hän oli toisen kotipaikaansa lähellä olevan tarmokkaanpuoleisen talon, Myyrän, tyttären kanssa, joka torppa oli muuttunut kruununtilaksi jo 1700-luvun puolella ja itsenäistyi perintötilaksikin 1871, mitä Joonas Hypén siis ei ehtinyt näkemään. Joonas oli musikaalisestikin lahjakas, ja soittotaitonsa hän oppi Myyrän sukuun kuuluneelta setämieheltä, kertoo Unnaslahti.

Joonaksen sisaruksista harvat elivät vanhoiksi, useimmat (=7) kuolivat syntyessään ja eloon jäi kohtalaiseen ikään vain tyttöjä. Kotivävyksi tuli Aatami, kun nuorin tytöistä, "ikäjärjestykseesä 14.", kuten Unnaslahti toteaa, Eeriikka Heikintytär (s. 1839) meni naimisiin.

Eeriikan ja Joonaksen äidin kuoltua laadittiin vuonna 1852 perukirja. Tällöin, torpan oltua olemassa 35 vuotta, karjaa oli vaikka miten, työhevosiakin kaksi, sekä punainen kirkkoreki. Oheisessa kuvassa on Hyppölän jonkun ulkorakennuksen seinän vieressä talon rekiä vuosikymmenten varrelta. Perukirjaan oli kirjattu hirmuinen määrä työkalujakin, mutta paitsi ahkeruus, mitä ilmeisimmin myös taipumus fiinistelyyn lienee jo tähän mennessä pesiytynyt sukuun, sillä perukirja mainitsee myös kymmenen posliinista lautasta, joita ei välttämättä ollut edes taloissa, ja seinäkellon. Unnaslahti toteaakin, että perukirja muistuttaa pikemminkin keskisuuren talon kuin torpan perukirjaa.

Aatami kuoli melko varhain, vain viisissä kymmenissä, mutta koska Eeriikka oli ollut vihittäessä vain 17-vuotias, he ehtivät sikiämään kymmenen jälkeläisen verran.

Ja siinäpä vasta sisarussarja. Yksi siinä keskivälillä oli juuri Kalle Hypén, isäni isoisä. Mielenkiintoinen piirre perheessä on se, että Eeriikka päätti ottaa edellisen kuoltua uuden miehen, räätäli Kalle Vileniuksen, joka ei tullut vaimonsa edellisen liiton lapsikatraan kanssa toimeen pätkäkään. Tosin olen itse taipuvainen esittämään varauksen, että tämä ei välttämättä johtunut vain Vileniuksesta – isävainajaani lainatakseni: "Hypénit on tempukkaita". Lapset ja isäpuoli selvittelivät välejään käräjilläkin.

Kalle Hypénistä annetaan Ossi Viidan kirjassa kyllä hyvä kuva. "Harmoislainen Kalle Hypén oli kolmas esimerkki kuhmoislaisista korpien raivaajasta. Hypéniä eivät karut maat, pitkäaikainen sairaus ja monet muut vastoinkäymiset lannistaneet. Alkujaan hänkin oli ensin ollut torpparina, kunnes osti Hyppölän tilan. Kalle Hypén uurasti ja sai tilastaan mallikelpoisen. Suurena työnä oli myös yli kaksi kilometriä pitkän kivikkoisen karjapolun raivaus tieksi", kirjoittaa Ossi Viita viitaten 7.3.1938 ilmestyneeseen Etelä-Suomen Sanomiin. Mainittu tie lieneen Hyppöläntie niminen tie. Po. lehden ilmestymisajankohta on sen verran mielenkiintoinen, että aion perehtyä tuohon lähteeseen paremmalla ajalla tarkemmin.

Siinä välissä oli vuosi 1918. Se oli traaginen kaikin puolin, mutta tunnetusti traagisuus kasvoi potensseihin, jos samasta perheestä kuuluttiin sisällissodan eri puolille.

Ossi Viita kertoo Kuhmoisten historia II:ssa, että eräs talo, johon sodan alussa punaisia paenneita valkoisia majoitettiin, oli Hyppölä. Hyppölän isännän, Kallen, Eeriikka-siskon (nimetty äitinsä mukaan) miehen ja tämän pojan, isäni serkun ja tädin miehen siis, ampui kapteeni Hans Kalm 24.2.1918 ilmiannon perusteella. Perheen nuorempi poika Vilho oli paikalla isäänsä ja veljeään Mikkoa teloitettaessa.

Ossi Viita näkee paljon vaivaa todistaakseen, että nämä tapettiin täysin syyttä, korkeintaan nämä olivat lainanneet punaisille yhden sahan. Unnaslahti puolestaan kertoo, että Kallen siskon mies Ville Salminen oli Työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Salmiset olivat mäkitupalaisina samalla Anttilan talolla kuin oli Hypéneitten torppa. Jossain vaiheessa Salmiselta jäi vuokria rästiin, mitä Ville Salmisen ja Neeri Anttilan riitaa soviteltiin kunnan vuokralautakunnassa 1912.

Sosialismin saapuminen Kuhmoisiin oli ollut takkuinen tie. Ensimmäisenä sitä oli tuomassa aika yllättävästi talollisen poika Albert Unnasjärvi, joka oli tutustunut aatteeseen veljensä luona Helsingissä. Hän tuli olemaan myös Kuhmoisten ensimmäisen työväenyhdistyksen puheenjohtaja vuonna 1903, mutta yhdistys jouduttiin lakkauttamaan jo seuraavana vuonna jäsenkadon takia.


Toiseen yritykseen ryhdyttiin vuoden 1905 suurlakon innoittamana ja uuden teeman, torpparien asian edistämisen, noustua yleiseen keskusteluun. Nyt syntyvään uuteen Kuhmoisten työväenyhdistykseen lähtikin mukaan paljon torppareita. Perustava kokouskin pidettiin helmikuussa 1906 Salmijärven torpassa, ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin tuon torpan poika, Ville Salminen, isäni tädin mies. Näin kertoo Seppo Suvanto teoksessaan Kuhmoisten historia.

Kun torpparilaki sitten hyvin nopeasti sisällissodan jälkeen saatiin, torpparit alkoivat tehdä anomuksia asumistaan tiluksista. Paitsi Kalle Hypén, sillä hänen kohdallaan toimittiin tarkalleen päinvastoin kuin yleensä: jostain syystä, jota edellä kerrotun peruteella voidaan arvailla, maanomistaja Neeri Anttila teki hakemuksen Kalle Hypénin tilan lunastamiseksi. Seppo Unnaslahtikin pohtii syytä ja arvelee, että Kalle yksinkertaisesti oli vain ollut tunnollinen taksvärkintekijä, ja sitä paitsi Kalle oli tehnyt valkoisille palveluksia kuten vienyt kuulasateessa viestin valkoisten esikuntaan. Unnaslahti ei siis arvele, että Kalle olisi ilmiantanut siskonsa miehen tai että Neeri Anttila olisi ollsi ilmiantaja, mutta minulle kyllä juolahtivat mieleen nämäkin mahdolliset vaihtoehdot.

 

Hyppölän paperit tulivat vuokralautakuntaan diaarinumerolla 31, eli aivan kärkipäässä. Lakisääteisen lunastusmenettelyn mukaan lunastettavaksi olisi tullut 30 ha maata, mutta jostain syystä lunastuskokouksessa ruvettiin tuumailemaan, josko Anttila myisikin vähän enemmän maata, Hypénillä kun oli niin paljon lapsiakin, kahdeksan kappaletta. Käytiin sitten oikein maastosakin, missä havaittiin, että rajaksi kaavaillun Sappentien toiselle puolen ei kannattanut jätää sitä irrallista palaa, joka nyt näytti sinne jäävän. Vaikka Kallen vaimoa Helmiinaa hirvitti, kävi niin, että lopulta Hyppölästä tuli 140 ha käsittävä tila. Kauppahinta toki oli korkea. 90 000 mk, kun tavallinen torppien lunastushinta oli 10 000 mk. Hinnan määräsi puiden arvo, ja vaikka korollista maksuaikaa myönnettiin viisi vuotta, Kalle Hypén maksoi koko kaupahinnan kolmessa vuodessa ja 3000:lla rungolla, jotka ajettiin suoraan sahalle halki Kuhmoisten kivikoiden ja ryteikoiden.

Kun torpasta tuli perintötila vuonna 1920, isäni äiti oli jo 19-vuotias neito. Hän nautti kotitilansa menestyksestä niin, ettei malttanut mennä naimisiin ennen kuin tuon ajan mittapuiden mukaan vanhanpiian iässä, 27-vuotiaana, ja silloinkin vain siksi, että oli ns. pakko: isäni nimittäin oli jo hyvää vahtia tulossa.

Nyt sattuu olemaan sillä tavalla, että hämmästyttävän samoihin aikoihin vuonna 1928 Kalle Hypénille syntyi kaksikin lastenlasta, sekä isäni että Reino. Olisko ollut niin, että siskokset Siiri ja Helmi olisivat karanneet kahdestaan rimpsalle ja molemmille olisi käynyt samalla reissulla hullusti? Siirin lasten sukunimeksi tuli isänsä nimi Sillanpää, mutta Reinon sukunimeksi jäi Hypén.

Ei ole tiedossa, mitä Kalle tuumasi, mutta Siirille tämä merkitsi sosiaalista romahdusta, ja hän tuli olemaan katkera hamaan kuolinpäiväänsä.

 

Kallella sitä vastoin tuli olemaan muutakin murehdittavaa. Juhannuksen tienoossa 1937 hänen poikansa Aleksi ampui itsensä, ja tyypillistä isälleni on, että kun veljeni teki saman vuonna 2015, isäni ei maininnut yhteensattumasta mitään. Minä kuitenkin tiesin tuosta isän enon tapauksesta, sillä olin kuullut siitä isän veljeltä, mutta en nyt sitten ottanut sitä isän kanssa puheeksi.

Seurava isku Kallelle oli isännäksi kavaillun pojan Ilmarin kaatuminen talvisodan viimeisinä hetkinä. Tila oli itse asissa luovutettu hänelle jo ennen sotaa lokakuussa 1939.

 

Kalle Hypén kuoli vielä jatkosodan kestäessä kevättalvella 1944.

Niin oli taas käsillä tilanne, ettei löytynyt omista pojista jatkajaa, ja jälleen käännyttiin nuorimman tyttären puoleen. Impi ja hänen miehensä Toivo Ahonen asuivat Lahdessa, kun Impin äiti Helmiina pyysi heitä talonpitoon. Pariskunta lapsineen muutti Hyppölään, ja Toivo Ahonen opetteli uuden ammatin päätyen Unnaslahden mukaan pienviljelijäyhdistyksen puheenjohtajaksi ja tullen palkituksi hyvästä metsänhoidostaan.

Niissä valokuvissa, jotka äiti antoi minulle taideopintojeni alussa inspiraation lähteeksi, on kuva tyttösistä, joilla on hienot mekot, isot rusetit päässä ja kukka-asetelmat rintapielessa. Tytöt ovat aivan Impin näköiset, joten olisivatko Impin ja Toivon tyttäret? Kuvaavaa on, että valokuva on vanhempien avioerossa jäänyt äidilleni… – Nimittäin minua epäilyttää, että Siiri olisi kaavaillut, että ne olisivat hän ja Erkki Sillanpää, jotka Helmiina pyytäisi Hyppölää pitämään.

Talo sammui oikeastaan Impiin ja Toivoon, jotka palasivat Lahteen kaupunkioloihin vanhuudenpäivien viettoon. Nykyinen omistaja osti talon heidän tyttäriltään.

Mutta epäilemättä Helmiina teki oikean valinnan. Ja Helmiinan myötä sukuun tuli pitkäikäisyyden geeni. Hän jätti tämän maailman 94 vuoden iässä, eikä juuri sitä nuorempana olla sen koommin kuoltu paitsi ampumalla itsensä. (27.8.2019)

 

Minulla on vielä sukulainen Kuhmoisissa!

 

Sainpa tänään kivaa sähköpostia! – Ja lisäksi sain solmittua päät viereisestä Kuhmoinen-matostani, joka on oikeastaan infografinen esitys isän äidinpuoleisen suvun tarinasta. Esim. kirkkaanpunaisina näkyvät vuosi 1918 yleisesti paksuna viivana, ja ohuena puolikasviivana sukua koskevat erilliset tragediat (viivoja on oikeasti kaksi, mutta eivät kuvassa erotu) + talvisodan tienoon henkilökohtaiset katastrofit toisena puolikasviivana (näitäkin viivoja on kaksi, mutta eivät kuvasta erotu)...Matto on kolme metriä pitkä, joten kuvassa on vain osa.

Kirje tuli Seppo Unnaslahdelta, joka paljastui sukulaisekseni. Kuten eilisessä jutussa todettiin, isäni isoisä, kuuluisan Kalle Hypénin isä, oli Aatami Aataminpoika, ja kas, Seppo Unnaslahti tiesi kertoa, että tämä Hyppölän vävy polveutuu suoraan Harmoisten Unnaslahdesta, missä Seppo Unnaslahti oli 9. isäntä ja hänen poikansa on nyt 10.

Unnaslahden torppa päätyi eräälle ikääntyvälle ruotumiehelle jo 1770-luvulla, mutta se päästiin ostamaan perintötilaksi jo parikymmentä vuotta myöhemmin isonjaon yhteydessä, kun Litun talon omistaja oli päässyt pahasti velkaantumaan. "Ruotusotamiehen jälkeläisissä oli toisenlaista ainesta, eli tyhjästä alkavaa pyrintöä varmempaan elämään suunnattoman ahkeruuden tuloksena. Ja sellaista on nähtävissä Kalle Hypenin elämäntavassa", kirjoittaa Seppo Unnaslahti minulle sähköpostiviestissään.

Seppo Unnaslahti osti Impi ja Toivo Ahoselta, isäni tädiltä miehineen siis, 1982 metsäpalstan, jonka Helmiina-muori Hypén oli jättänyt tilan jaossa itselleen. Palstaa hakattiin varovasti, sillä Toivo Ahosen kanssa oltiin sovittu, ettei aukkohakkuita tehdä, ja olen kyllä näiden sukulaismiesteni kansa samalla kannalla… Unnaslahti kaatoi siemenpuita lukien ensin visusti lustoista, että  kasvu oli lähtenyt alkuun noin vuonna 1856. Silloin Aatami nimittäin tuli vävyksi Hyppölään. "Jätin yhden männyn muistopuuksi. Siellä seisoo tänäkin päivänä ja pidän sitä sukuja yhdistävänä muistopuuna", Seppo Unnaslahti kirjoittaa edelleen, ja aionpa, jos vielä tässä elämässä Kuhmoisiin päädyn, käydä katsomassa tuota muistopuuta.

Se, että isäni ei paljon suvustaan pukahtanut, oli ilmeisesti vain hänen ominaisuutensa eikä sukuvika, sillä Unnaslahti, innokas sukututkija ja paikallishistoriakirjailija, kertoi, että isäni serkku Reino oli harvinaisen antoisa tietolähde. Hän tiesi paljon suvun asioista, koskapa oli ollut Kalle-vaarinsa hyvä kaveri. Harmittaa, etten päätynyt koskaan tapaamaan Reino Hypéniä, sillä olen palavasieluinen kaikkenlaisten juttujen kuuntelija. Unnaslahden ja Reinon juttutuokiot kestivät yli 30 vuotta vuodesta 1982 alkaen. Silloin, Helmiina-muorin palstan ostettuaan, Unnaslahdesta tuli Reinon kanssa rajanaapuri, ja metsätöiden lomassa miehet selvittelivät myös paikkakunnan historiaa.

Reino pyysi Unnaslahtea selvittämään Hyppölän torppa-asutuksen tarinan. Unnaslahti aloitti  kirkonkirjoista ja siirtyi myöhemmin maakunta-arkiston asiakirjoihin, joista perunkirjojen ja lainhuutojen lisäksi tietojaan jakoivat innokkaan käräjöimisen seurauksena syntyneet paperit. Näitä tietoja Unnaslahti täydensi Reinon runsaalla muistitiedolla, jota ei oikeastaan olisi voinut olla, elleivät hyppöläiset olisi sukupolvesta toiseen avoimesti puhuneet. Helmiina-mummun muistin kätköistä Reinon tietoon olivat soljuneet kertomukset mm. padasjokelaisista mahtitalollisista, joille Helmiina oli sukua – vaikka  Helmiina tuli Hyppölään Kuhmoisten Sappeelta Jouttenlahden torpasta, hänen syntymäpitäjänsä oli ollut Padasjoki ja siellä Vesijaon kylä.

Reino innostui itsekin sukututkimuksesta niin, että tuli vaimonsa kanssa Seppo Unnaslahden pitämälle työväenopiston sukututkimuskurssille syksyllä 1982, samana syksynä siis, jona Unnaslahti osti Reinon naapurista Helmiina-muorin palstan.

Pitänee vielä hommata Unnaslahden suosittelema, Eero Ikosen toimittama kirja Harmoinen Kuhmoisten kylistä ensimmäinen. Nimi Harmoinen esiintyy kartoissa yms. paljon aikaisemmin kuin Kuhmoinen, eli joskus 1600-luvun alussa. (28.8.2019)

 

Aatamin aikuinen puu

 

Oheinen kuva esittää allekirjoittanutta ja Aatamin aikaista puuta. Nimittäin sen Aatami Aatamin pojan, joka tuli Unnaslahdesta Hyppölään vävyksi noin 160 vuotta sitten ja josta oli tuleva isäni isoisä Kalle Hypén. Seppo Unnaslahti oli ostettuaan tämän Hyppölään kuuluneen metsän jättänyt metsätöiden yhteydessä yhden Aatamin aikaisen puun pystyyn ikään kuin muistoksi. Hän kävi ystävällisesti merkitsemässsä meille paitsi puun myös reitin sille, ja tässä se sitten on.

Siskoni kaverin koira ei kuulu asiaan mitenkään, paitsi että sitä oli kannettava metsässä, koska satoi, ja bichon frisé -rotuinen imee itseensä kaiken veden noin sadan metrin säteeltä.



Puun ikä on laskettu lustoista, jotka on selvitetty tällaisin kairauksin. (16.9.2019)