Mökkisesonki 2018

Tällaisia muistoja jäi Uukuniemen kesästä 2018.

Kävin alkuviikosta pikaisesti Uukuniemellä. Syynä oli nuohous, joka oli pitänyt hoitaa viime vuoden keväällä, mutta piirinuohoojalla ei ollut aikaa. Nyt olin ottanut yhteyttä jo huhtikuulla, mutta alkukeväästä ei ollut kelejä päästä meidän notkoon, ja nyt kun mäki oli kuivunut, päätin lähteä paikalle siksi maanantai-aamupäiväksi, kun nuohoojalle omien aikatulujensa mukaan se nuohous sopi, ettei vain jäisi kiinni siitä, että hän ei löydä avaimia. Ajoin sinne sunnuntai-iltana.

Nuohous suoritettu.

Jäin paikalle, kun mahdollisuus oli, vielä tiistaiksi, sillä alkuillasta oli Pitäjäntuvalla ortodoksinen ehtoopalvelu ja kiitosakatistos. Varsinkaan jälkimmäisestä minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se mahtoi olla.

Kävi ilmi, että kiitosakatistos on pitkä, lähemmäs puolisentoista tuntia vievä kirkkoveisusarja. Akatistos sinällään tarkoittaa sitä johtaneen isä Timo Tynkkysen mukaan seisten toimitettua jumalanpalvelua.

Nyt toimitettu kiitosakasistos koostuu kahdenlaisista osista, joista kontakki-osat laulaa pappi. Niissä kerrotaan lyhyesti akatistoksen aiheesta, tässä tapauksessa kiitollisuudesta Jumalan töistä. Kunkin kontakin parina on  iikossi, jossa on kertovampi johdanto-osa ja sitten ruokousmainen osa, jonka jokainen säe alkaa sanoilla Kunnia sinulle. Pareja on 12, ja lopussa 13. kontakki, jolle ei ole omaa iikossia, ja jonka jälkeen toistetaan alun ensimmäinen iikossi ja ensimmäinen kontakki.

Tämän Kiitosakatistoksen teksit on verrattain nuori eli vuodelta 1929 ja metropoliitta Trifon Turkestanovin käsialaa. Teksti toisaan on hyvin modernin oloinen, eli siitä – jos näin voi sanoa – puuttuu ortodoksisille rituaalisille teksteille ominainen ainakin minua viehättävä arkaaisuus. Suomennoksen venäjästä on tehnyt nunna Ksenia.

Akatistoksia on runsaasti eri aiheista, ja isä Timo kertoi, että vanhin on Jumalan Äidin akatistos 600-luvulta. Ihmettelin, mistä ja miten tämä veisuperinne on mahtanut synytä, sillä tokkopa Jeesus Nasaretilainen seuraajineen veisaili aikoinaan. Tähän isä Timo totesi, että kyllä he veisailivat, nimittäin psalmien sävelmiä.

Tilaisuus oli kokonaisuudessan mielenkintoinen. Palvelun jälkeen jaettiin kutsukortteja Kummun kylän tsasounan vihkiäisiin 10.6. klo 14. Tuo tsasouna ei näy tielle, ja niinpä tilaisuuteen kokoonnutaan ensin Kummunkorkea koululle (kirjotusasu ei poikkeuksellisesti ole minun lyöntivirheeni, vaikka se kutsukortissakin on siinä muodossa kuin olettaisi – Uukuniemellä ei ole korkeakouluja…ja ne ovatkin ainoat asiat, jotka sieltä puuttuvat). Tsasouna kuulemma sijaitsee 300 metrin päässä muinaisesta Kummun säässynästä, jonka yhteydessä siis oli myös hautausmaa, kuten tapana oli.

Kuten Andreas Hännisen siro je elegantti tsasouna Kirkonmäen upeessa Akankalliolla, tämä Väinömön suvun hankekin on yksityinen. Uukuniemellä ei juurikaan ole ortodoksien seurakunnan jäseniä, mutta Lappeenrannasta seurakunta käydään suorittamassa tällaisia pieniä toimituksia näissä yksityisissä tsasounoissa. Kukunimi Väinämö on mielenkiintoinen monestakin syystä, esimerkiksi siksi, että Juvosen Uukuniemen historia ei tunne sellaista Uukuniemeltä.

Kahvipöydässä juttelin pariskunnan kanssa, joka oli käynyt Tverin Karjalassa. Heiltä sain vinkkejä sinne hankkiutumiseksi, ja ne olisivatkin olleet ihan käypäisiä vielä vuosi takaperin. Nyt niillä veti vesiperän: Luostarimatkat ei järjestä enää matkoja kuin kuin matkustavaisten itsensä kokoamille ryhmille, ja Tverin ystävät puolestaan perui jo viimevuotisenkin reissunsa, koska lähtijöitä ei ollut tarpeeksi. Tälle vuodelle on luvassa vain  kielikurssimatka. Mutta ilmoitan täten, että jos joku taho on järjestämässä sinne paljasta turistimatkaa ja ryhmästä puuttuu porukkaa, minä ja isäntä ollaan valmiita lähtöön.

Viime vuonna samoihin aikoihin tai tarkemmin sanottuna joitain viikkoja aikaisemmin, 9.5., oltiin Uukuniemellä pidettu Kevät-Miikkulan ehtoopalvelu ja akatistos. Miikkula eli Pyhä Nikoalos liittyy Uukuniemeen siten, että Papinnemen muinaiskylän varhaisimpia löytöjä oli Pyhää Nikolaosta esitävä metalli-ikoni. Nikolaos oli 200- ja 300-lukujen vaihteessa elänyt Myran piispa, jonka uran mahdollisti perintö. Tämä on näitä suuri kristinoskoon liittyviä ristiriitoja: toisaalta Kristuksen köyhyys ja sitten kirkon ja kirkonmiesten rikkaus... (31.5.2018)

 

Mansikkalimonadi

 

Kävin toukokuun puolella Uukuniemellä viemässä äiteen haudalle kukkia – jotka sittemmin ovat varmaan paleltuneet, vaikka silloin oli helle – pudottelin myös pari kirjaa eräisiin postilaatikohin. Esimerkiksi Sakari Tiaiselle. Kiittäessään kirjasta hän liitti sähköpostiviestiin oheisen kuvan.

 

Kuva esittää Uukuniemen Niukkalan Virvokkeen  (per. 1941) limonadipulloa alkuperäisine etiketteineen.

Äiti oli säilyttänyt meilläkin jonkun tuollaisen korkin (joka ei kuvassa ihan kokonaan näy), mutta ei ymmärtääkseni kokonaista pulloa. Niukkalassa toimi yhteensä kolmekin eri limonaditehdasta, ja yhteen niistä eli siihen, joka sijaitsi siinä Vasselin lähellä, liittyi äidillä melkoinen lapsuusmuisto. Pienenä tyttönä hän oli käynyt ostamassa tehtaalta limonadia, ja juostessaan sitten pullot – ettei vain olisi jopa ollut kaksi pulloa kummassakin kädessä – kädessä hän tietenkin kaatua rätkähti. Yksi pullon sirpale katkaisi melkein hänen koko toisen peukalonsa, ja siinä näkyin aina hamaan kuolemaan asti melkein ympäri koko peukalon kulkeva arpi.

Muuta vikaa peukaloon ei jäänyt, ja ihmetyttää, että se siitä toipui tikkailematta, tulehtumatta.

 

Niukkalan Virvokkeen lisäksi muita limutehtaita Uukuniemellä olivat Niukkalssa sijainnut Uukuniemen Virvoitusjuomatehdas Oy (per.1938) ja ennen sotia toiminut K. & H. Härkäsen virvoitusjuomatehdas (pe. 1937). (10.6.2018)

 

Puhelinnumero Uukuniemi 2

 

Sakari Tiainen oli kiinnittänyt Uukuniemi-juttuja kirjassamme huomiota aprikointiimme, kenellä mahtoi olla Uukuniemellä puhelinnumero 1 1960-luvulla, kun 2 oli sätkäkone- ja paperitehtailija Jalmari Ahokkaan kesämökillä.

Juuri tätä tietoa Sakarillakaan ei ollut, mutta oli vanha puhelinluettelo, jonka mukaan numero 2 kuului joskus nimismies Arvo Leikolalle; sama numero oli Uukuniemen apteekilla, jota piti Elsa Lindeqvist-Leikola. Kuvan, josta on vieressä rajaus, minulle lähetti Sakari Tiainen. Puhelinluettelo on välttämättä peräisin haarukasta 1934-1940, sillä ne olivat nämä vuodet, kun Leikola oli Uukuniemen nimismiehenä.

Uukunimellä oli vähän epäonnea nimismiestensä kanssa, ja täällä syrjässä nimismiehet lisäksi vaihtuivat tiuhaan. Aiemmin tällä blogilla ja Uukuniemi-juttuja kirjassakin on ollut puhetta Boris Vaarnasta, nimismiehestä, joka ei saanut pidetyksi omia ja valtion rahoja erillään ja istui tästä jopa vankilatuomion; minun sukuuni tämä liittyy välillisesti siten, että Vaarna siirsi aiemmin isoisälleni kuuluneen huvilan, nykyisin Vanhana kanttorilana tunnetun, nykyiselle paikalleen.

Leikolan edeltäjä Vaarna oli suojeluskuntamies kuten Leikolakin, ja Vaarnan lailla hänkin ajoi Uukuniemen kunnan keskustan siirtämistä Ristilahteen, mikä jälkeen päin tarkasteltuna olisi ollut aika huono idea onnistuessaan, sillä Ristilahti tuli jäämään rajan toiselle puolelle.

Leikola raatoi myös seurakunnan saralla, mutta ei saanut vuonna 1938 seurakuntaa myöntämään 50 000 markan kiinnelainaa Ristilahteen rakennetun suojeluskuntatalon velkojen lyhentämiseen. Lainan myöntämistä kannatti vain kaksi kirkkovaltuuston jäsentä – Leikolan lisäksi Rafael Nukari – joten Uukuniemen seurakunnassa oltiin aika terveellä pohjalla. Eikä kirkkoakaan siirretty Ristilahteen, vaikka suoleluskunta-aatten kannattajilla hinkua oli. Tämä riita on saanut Jaana Juvosen Uukuniemen historiassa nimen Kirkkoriita. Juvonen kirjoittaakin: "Suomessa 1920-luvun lopulla nousseen oikeistoradikalismin suhteen Uukuniemi, kuten Karjala kokonaisuudessaan, oli lähinnä sivustakatsoja". Mutta joitain sähäköitä aktivisteja kuitenkin siis esiintyi.

Leikola oli vielä nimismiehenä Muhoksella vuosina 1941-1942, mutta sen jälkeen hän vaihtoi alaa. Hän kuului myös kommunistisen Valpon Siperiaan karkotettavien listalle vuosina 1945-1948. Näin kirjoittaa Jaana Juvonen.

Suojeluskuntalaisten hinku Ristilahteen perustui sille, että Risitilahdessa oltiin vuonna 1614 käyty kuuluisa Ristilahden taistelu, jota pidetään ratkaisevana sille, että edelleen kuulumme ns. länsimaihin emmekä Venäjään. Suojeluskuntatalo perustettiinkin itsestäänselvästi juuri Ristilahteen, ja kuten jo todettua, jotkut halusivat siirtää sinne kirkonkin. Vaikka kirkkoa ei siirretty, seurakunta tuki suojeluskunnan hanketta, Ristilahden taistelun muistomerkkiä, 5000 markalla ja kuntakin 3000 markalla.

Ristilahti muistomerkkeineen jäi siis Neuvostoliitolle, mutta jollain ihmeellisellä tavalla muistomerkin pronssireliefit saatiin hyvissä ajoin omaan korjuuseen ja ne sijaitsevat nyt Uukuniemen Kirkonmäellä vielä tänäkin päivänä, kuten kuvasta näkyy. Vastaavilla kuva-aiheilla, mutta vain kiveen jyrsittyinä, on muistomerkki myös Venäjän puolella Ristilahdella alkuperäisellä taistelupaikalla. Siitä on kuva Uukuniemi-juttuja kirjassamme.

Mikään ei ole kiinnostavampaa lukemista kuin vanhettuneet puhelinluettelot. Yhdestäkin numerosta saa aikaan pitkästi juttua. (15.6.2018)

 

 

 

 

 

 

  

 

Hyvää juhannusta!

 

 

Niin se on taas juhannusaaton aatto.

Ranskalaisen potaattisalaatin ainekset on keitetty, ja lohi, josta ainakin osa syödään vielä tänä iltana, jahka perille päästään, on uunissa. Viimemainitun savustamista harkittiin, mutta kun ei satuta muistamaan, missä mökillä on savustuspönttö ja missä kunnossa, päätettiin luopua hankkeesta. Paistetaan siis lohi kotona ja syödään perillä. Sehän on ihan hyvää, oli lämmintä tai kylmää.

Minnekään ei lähdetä ennen kuin jokseenkin kaikki muut ovat menneet eli ajetaan vähän yötä myöten, vaikka aamulla klo 09 pitäisi olla Vasukkaiden kesätorilla kertomassa blogikirjastamme. Jos joku ostaa, niin hyvä. Sitähän sanotaan, että mooses on mooses ja bisnes on bisnes, mutta tämä bisnes kuuluu luokkaan mooses, koskapa painoskin tällä omakustanteella on omakustanneluokkaa. Pikemminkin rohkaistaan tällä muitakin kokoamaan lähipiirinsä kokemuksia kirjoiksi, sen lähipiirinsä iloksi tai ainakin muisteluksiksi, kun digitaalipainon myötä muutaman kymmenen kappaleen painokset ovat tulleet mahdollisiksi.

Niin että hyvää jussia. (21.6.2018)

 

 

With Love, Majava!

 

Joka kerta, kun mökille tulee, järkyttää majavain ahkeruus. Nyt oli yksi iso haapa kaadettu, aivan tuoreet kaatojäljet, ja muutama muu kaato hyvällä alulla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjakauppiaskin oli juhannusaattona niin ahkera, että hetken mietittiin, että pitääköhän meidän lähteä hakemaan ennen Uukuniemi-juhlia se viimeinenkin laatikko Kuopiosta. Päätimme, että emme lähde, vaan otamme tarvittaessa tilauksia.



Vasukkaiden kesätorilla oli hurja yleisömenestys, vaikka oli myrsky ja satoi.

 

 

 

 

 

 

Muusikko ei mahtunut edes katoksen alle vaan soitteli sadeviitassa keskellä kirkonmäkeä. Suomalaiskansallinen kesäsävelmäinen haitarinsoitto irtosi Parikkalan seurakunnan kanttorista Tatjana Korpelaisesta, joka kuvassa puolisonsa kanssa.

Kesäkukkia myi Keinosen puutarhalta Wolfgang Berger. Kukat olivat kyllä hienoja, mutta meidän rantaan ei kannata viedä tuulen tuiverrettavaksi kukkia, se on jo monesti kokeiltu juttu. Mutta ostin yrttejä. Timjamin olen kyllä itsekin saanut joskus tuohon jamaan, mutta basilikaa en ikinä. Nämä ovat niin hienoja kasveja mökkipöydän koristeena, että emme ole raaskineet syödä näitä toistaiseksi lainkaan.

Tähän päivään asti aurinkoa ei ole ollut kuin tuossa meikäläisen itsemaalaamassa taulaussa yrttien taustalla, mutta nyt kesä on palannut, ja olemme Papinniemen leirintäaluella tutustumassa alueen uutuuksiin, joihin kuuluu ainakin lauttasauna. (25.06.2018)

 

Olutta ja aatteen paloa

 

Ollaan onneksi bloginkirjoituksesa Parikkalan kirjastossa. Nimittäin heti alkuunsa loppuivat hiirestä patterit, ja se olisi kyllä käynyt hermon päälle, jos olisi metsemässä tapahtunut. Tosin kyllä tässäkin vähän kuntoilua sain, kun jouduin uudet ostamassa käymään. Mutta niitä nyt edes sai…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jussin jälkeen heti maanantaina kävimme Papinniemen leirintäalueella. Se petraa kaiken aikaa juoksuaan, ja tämän kevään uutuuksin valikoimassa kuului Parikkala-olut. En itse juo olutta, mutta ne, jotka juovat, väitävät, että parempaakin on olemassa, mutta etiketti kieltämättä on näyttävä.

Toinen uutuus on lauttasauna. Tässä se on rannassa parkissa, mutta sillä pääsee seilaamaan pitkin Pyhäjärveä saunessaan. Näytti olevan isohko mottori perässä ja grilli kannella.

 

 

 

 

Eilen puolestaan kävimme perehtymässä kristilliseen työväenaatteeseen. Siitä olen toki kirjoittanut aiemminkin, mutta nyt saatoimme entisessä Savo-Karjalan Virkistyskeskuksessa, nykyisessä Uukuniemen Lomakeskuksessa kysellä aiheesta tarkemmin. Omistaja on edelleen aatteellisesti sama näissä molemmissa mainituissa vaiheissa, eli Kristillinen Työväen Liitto ry., paitsi että nyt Liitto omistaa sen suoraan kun sen sitä ennen omisti Savo-Karjalan Piiriliitto, joka oltiin aikoinaan perustettu juuri Virkistyskeskuksen ostamista varten.

Kristillinen Työväen Liitto on perutettu 1906, joskin sitä ennekin oli jonkinlaista toimintaa, kertoi meille nyt Lomakeskuksessa kanssamme jutellut varapuheenjohtaja Leila Myllyoja. Työväenaate pääsi vähän repeämään 1900-luvun alkuvuosina, kun osa työväestä, vaikka kannatti työväenaatetta sinällään, ei nähnyt, miksi sen kannattaminen merkitsisi välttämättä eroa kristillisestä maailmankatsomuksesta.

Kysymystä pyrittiin ratkaisemaan vähintäänkin solvaamalla, mutta kristillinenkin haara säilytti asemansa, ja jo 1908-20 Matti Helenius-Seppälä toimi (välillä tosin poissa olleen) Kristillisen Työväen Liiton kansanedustajana. Ja tunnetusti vielä sisällissodan aikanakin monille varsinkin naispuolisille punikeille oli vaikea ymmärtää, miksi kristinuskosta oli yhtäkiä tullut pelkkä porvareiden monopoli.

Tämä problematiikka liittyy Uukuniemeen aivan erityisellä tavalla Helena Konttisen hertätyksen kautta. Kristillisen Työväen Liiton lehden, Sana ja Työ -nimisen, viimeisimmässä numerossa 4/2018 on Helsingin Paavalin kirkon kappalaisen Juha Valkeäpään arikkeli otsikolla Horrossaarnaja Helena Konttinen ja Työväenliike. Valkeapää on kuulemma valmistelemassa laajaa tutkimusta Uukuniemen herätyksestä, mutta tämä artikkeli suhtutui vielä Konttiseen ja hänen suhteeseensa työväenliikkeeseen aika suppeasti – lähteenä tässä tekstissä on lähinnä Kaarlo Sarlinin elämäkerta Konttisesta, ja sehän on aika, mitenkä sen nyt sanoisi,  tunnustuksellinen tutkimuksellisuuden sijaan. Itse asaissa tässä Valkeapään tekstissäkin on vähän jopa Sarlinin tyyliä, mikä on kenties hiukan rasite.

Artikkeissa kerrotaan, mitä en itse tiennyt tai muistanut, vaikka olen Konttisesta paljon lukenut, että hän olisi käynyt puhumassa kolmesti Sortavalan työväentalolla.

Sortavalaan tultiin Valkeapään mukaan perustamaan kristillinen työväen yhdistyskin jo 1906, ja kun sosialismi alkoi kurkottaa Uukuniemelle asti, se Jaana Juvosen Uukuniemen historian mukaan sai jalansijaan ensimmäisenä juuri Konttisen omalla synnyinkylällä, Mensuvaarassa, missä vuonna 1925 perustettu Mensuvaaran työväenyhdistys oli Uukuniemen tärkein sosiaalidemokraattinen vaikuttaja.

Valkeapään arikkelissa sanotaan, että konttislaisen herätyksen pääinstituution, Parikanniemen orpokodin, olisi perustanut "viipurilainen ylioppilas Väinö Hoikka". Ihan näin asia ei ole, ja työväenaatteen nimissä olisi voinut enemmänkin korostaa, että Hoikka oli erittin porvarillinen taustaltaan, pikemminkin luonnehtisin häntä rikkaan viipurilaisen kultasepän pojaksi kuin viipurilaiseksi ylioppilaaksi. Orpokodin oli tosiasaissa perustanut Hoikan sisaren Aura Latvuksen ystävätär Aini Varski puolisoineen, ja Hoikka siirsi orpokodin Uukuniemen Parikanniemeen Nukarin kartanosta, jossa se oli toiminut, kun Varskit orpokodista olivat luopuneet. 

Koko tässä hässäkässä tuleekin olemaan paljon selviettävää, jos Valkeapää todellakin pitää tutkimuksensa laajan, kuten Sanassa ja Työssä luvataan, sillä Konttisen herätys orpokodin johtohenkilöitä myöten kuvaa hyvin sitä, miten 1900-luvun alussa ihmisten toimintamahdollisuudet lisääntyivät sosiaalisen liikuvuuden myötä, ja ihmisten valinnat olivat välillä hyvinkin ennakoimattomia. Erityisesti itseäni on kiehtonut Aura Latvus, itsekäs ja itsekeskeinen, pilalle hemmoteltu porvarispenikka, joka sitten oudosti hankkiutui kontislaisen herätyksen piiriin.

Lopuksi korostan Leila Myllojan lailla, että Kristillinen Työväen Liitto ei ole herätysliike vaan alkujaan poliittinen liike, joskin Myllyojan mukaan se puoli on nyttemmin (minun mielestäni valitettavasti) vähentynyt. Liiton toiminnan piiriin ei tulla minkään herätyksen myötä. Pääasaissa kritillinen työväenliiike tapahtuu evankelisluterilaisen kirkon piirissä, mutta Myllyojan mukaan heillä on jäseniä myös vapaista suunnista kuten helluntailaisuudesta, esimerkkinä Turun yhdistyksessä Sari Essayah.

En malta olla myhäilemättä olemattomaan partaani, sillä Lomakeskus toimii entisessä kirkollisen alfauroksen, kirkkoherra Wallen komeassa pappilassa. Walle oli sitä mieltä, että sen enempää työväenaatetta kuin vapaita suuntiakaan ei tarvittu mihinkään eikä varsinkaan Konttisen herätystä. Ja mitä vapaiden suuntien suhtautumiseen työväenaatteessen tulee, paikallinen lestadiolaisjohtaja kontaapeli Hannonen suhtautui työväenaatteeseen erittäin negatiivisesti kehoittaen aatteellisesta toiminasta kiinnostuneita liittymään suojeluskuntaan. Kuvassa vielä entisen Wallen pappilan kaunis lasiveranta.

Eli mielenkiintoisia olivat työväenaatteen ja kristillisyyden keskinäiset suhteet 1900-luvun alkuvuosina/vuosikymmeninä. (27.6.2018)

 

 

Kukkia ja soittopelejä

 

Koska en juhannukseksi kerännyt niitä seitsemää yrttiä – joskaan en edes tiedä, miksi ne pitäisi kerätä – keräsin ne nyt ja laitoin äidin 40-vuotislahjakseen saamaan posliinipottaan, jota ulkomuodostaan huolimatta ei olla koskaan käytetty sen viittaamaan tarkoitukseen. Niillä synttäreillä siinä yöastiassa oli boolia.

Tämän päivän erityinen ohjelmanumero oli kauppa-autolla käynti. Se pistäytyy Uukuniemen kirkolla kerran viikossa, tänä sesonkina kellonaikaan 9.15. Olimme suorittaneet varsinaiset ruokaostokset keskiviikkona eli toisapivänä, kun kävimme muillakin asioilla Parikkalassa, mutta pitihän meidän myymäläautolle mennä, kun sellainen nyt kylällä käy.

 

 

 

 

 

 

Ostimme tästä Sekatyöliike Hirvonen Oy:n liikkuvasta myymälästä oikeaan pullapohjaan tehtyä mansikkapiirakkaa, hyttyssavuja ja jäätelöä. Mutta olisi sieltä saanut mitä hyvänsä. Erityisesti kehuin pieniä pakkauskokoja, jotka ovat mökillä paljon kätevämpiä kuin normalikokoiset, sillä ne kuluvat mökillä kesän aikana loppuun eikä niitä näin ollen ole tarpeen roudata kaupunkiin. Lupsakka kelpo yrittäjä, kauppa-auton kuljettaja, varastotyöntekijä ja kassahenkilö Olli Hirvonen kertoi, että hän kylläkin pitää niitä lähinnä siksi, että tällöin saa mahtumaan enemmän valikoimaa kyytiin.

Matkalla piipahdimme jälleen tsasounalla. Siitä pitää ottaa joka vuosi uusi kuva.

 

Tänä mökkeilykautena kiinnitän lukijan huomiota tsasounan soittopeleihin. Kirkkomusiikissahan ortodoksipuolella ei soittimia käytetä, mutta viestintävälineinä muuten kylläkin.

 

 

 

 

 

 

 



Ortodoksisiin kirkkoihin ilmaantuivat kellot verrattain myöhään, sillä niitä pidettiin läntisenä hapatuksena. Kellojen tilalla oli alkuun metallisia simandroneja, kuten tässä kuvassa nuo metalliset kaaret, joita lyödään puisella vasaralla.

Lisäksi oli puisia kumistimia, taalentoja, kuten tässä tuo pystyssä oleva, kajakkimelaa muistuttava kapine.

 

Nämä ovat käytössä edelleen luostareissa, ja kuten nämä kuvat kertovat, myös Akankallion tsasounassa.

 

Kellot kylläkin vakiintuivat ortodoksisiinkin kirkkoihin, joskin aluksi ne sijoitettiin muualle kuin torneihin, esimerkiksi jonkinlaisiin telineisiin porttikäytäviin tms. kuten ylemmässä kuvassa simandodien joukossa olevakin. Kellotornit muodostuivat kuitenkin hiljalleen 1300-luvulta lähtien osaksi ortodoksisiakin kirkkoja vakiintuen viimeistään 1500-luvulla. (29.6.2018)

 

 

 

Lotat, kommunistit ja Uukniemi

 

  

Viime viikonloppuna olivat perinteiset Uukuniemi-juhlat. Kävimme vain ensimmäisen päivän eli lauantain 30.6. tapahtumissa, sillä olimme olleet pois Savosta jo pitkälti yli viikon, ja naapurikin oli jo soittanut, että meillä kukkivat pihassa kukat mahdottomasti, mutta rankkasateet pieksävät pionit, ellemme tule niitä pian pelastamaan. Jos pioneita olisi yksi tai kaksi, naapuri olisi varmaan niitä vähän ohikulkisessaan oikaisut, mutta niitä on 14 puskaa. Pioneilla oli/on kyllä tuet, mutta kun tulimme eilen illalla paikalle piipahdettuamme sunnuntain ja maantain välisen yön Kuopiossa, varsinkin Sarah Berhardien jättimäiset kukat oli iskeytyneet maahan tukien yli.

Uukuniemi-juhlien ensimmäisenä päivänä tapahtui jotain hyvin uukuniemeläistä: SKDL:än entinen pääsihteeri ja puolueen nimenmuutoksen jälkeen Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja Salme Kandolinin aloitteesta ja erilaisten puheiden säestyksellä kirkon kiviaiden sisälle, sankarihautojen viereen, paljastettiin Lotta-muistomerkki hakaristeineen päivineen. Seuraavana päivänä emme ennättäneet  kuulemaan, kun toinen merkittävä vasemmistoliittolainen, entinen puoluesihteeri Matti Viialainen, piti pääjuhlapuheen.

Tästä ei välttämättä pidä päätellä, että kommunistit ovat vallanneet juhlien järjestäjän, Uukuniemi-seuran, mutta kyllä se pykälän verran eteen päin vie sitä uukuniemeläistä eetosta, jonka aiempi kulminaatiopiste oli se, että vuoden 1918 sisällissodan aikana ainoina koko valtakunnassa Uukuniemen sosialistit taistelivat valkoisten puolella. Tämä on kovin uukuniemeläistä, ja siksihän me Uukuniemeä rakastamme. Samaan hengenvetoon on muistutettava siitä, mitä Jaana Juvonen Uukuniemen historiassaankin ihmettelee: Uukuniemi selvisi 30-luvun äärioikeistolaisesta liikehdinnästä poikkeuksellisen vähällä. Uukuniemellä tajutaan, että kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää, ja aika ajoin on kumarreltava ja pyllisteltävä eri suuntiin.

Oma mielipidehän on aina puolueeton ja ainoa oikea ja tasapuolinen, ja kaikki muut mielipiteet ovat tästä erotessaan sitten puolueellisia. Lotta-muistomerkin paljastustilaisuudessakin kolme juhlapuhujaa väitti, että Lotta Svärd -järjestö olisi ollut puoluepoliittisesti sitoutumaton ja kaikki yhteiskuntaluokat käsittänyt järjestö. Näin ei tietenkään ollut – jos olisi, sitä ei olisi tarvinnut Pariisin rauhansopimuksen yhteydessä lakkauttaa. Kyllähän tosiasia on, että  Lotta Svärd -järjestö perustettiin sisällissodan seurauksena valkoisten naisjärjestöksi tukemaan suojeluskuntia. Se oli siis oikeistolainen poliittiinen järjestö. Ensimmäisiä paikallisia yhdistyksiä oltiin perutettu jo sisällissotavuonna 1918. Valtakunnantason keskusjärjestö ehdittiin merkitsemään yhdistysrekisteriin vuonna 1920.

Jäsenpohjaa pyrittiin kylläkin talvisodan jälkeen kasvattamaan jälleenrakennuksen tarpeiden tähden. Vasta välirauhan aikana – eli kymmenen vuotta virallisen perustamisen jälkeen – kevään 1940 numerossa Kotiliesi-lehti kirjoitti, että "Lotta Svärd -järjestö on äskettäin antanut julkilausuman, jossa se kutsuu riveihinsä niitäkin naisia, joiden poliittinen maailmankatsomus on sosiaalidemokraattinen". Eli Salme Kandolin ei kansandemokraattina eli kommunistina olisi mahtunut porukkaan. Tällaista kutsua ei olisi ollut tarpeen esittää, jos liike olisi ollut kaikille yhteiskuntaryhmille, myös työväestölle, avoin jo ennestään.

Eräs juhlapuhujista oli Suomen Lottaperinneliiton puheenjohtaja Kaija Vesala. Hänen mukaansa lottien maineen vetivät lokaan vasta sotien jälkeen eräät miepuoliset kirjailijat. Nimiä hän ei maininnut, mutta ilmeisesti hän tarkoitti mm. Paavo Rintalan teosta Sissiluutnantti, jossa lottien kuvataan myyvän seksipalveluita rintamalla. Vesalan väite ei pidä paikaansa. Lottien parissa esiintyneeseen 'epäsiveellisyyteen' kiinnitettiin huomiota jo sotien, etenkin jatkosodan, aikana ja vieläpä naisten taholta. Tämä käy ilmi edellä mainitun paremman väen naistenlehden, Kotilieden, sota-ajan numeroista.

Kirjotin nimittäin takavuosina Kirjakylä-lehteen jutun otsikolla Sota Kotiliedellä (julkaistu myös tällä blogilla Sivuseikkoja-osiossa), jota varten kävin läpi kaikki vuosien 1937-1945 Kotiliesi-lehtien numerot, etenkin Isoäidin-palstat. Juttu ei ole mitenkään lottapainotteinen, vaan siinä kartoitetaan ylipäätään naisten, joskin tässä tapauksessa siis eliitin, käsityksiä ja neuvoja sota-ajassa selviytymiseksi – ei vain materiaalisessa vaan myös yksilöpsykologisessa ja etenkin sosiaalisessa mielessä. Lottien 'siveettömyys' pilkahtaa paikoin, joskin harvoin, esiin, ja sekin eri näkökulmasta kuin Rintalan teksissä.

Kotiliesi-lehdistä ilmenee sekin, että lotilla ei ollut läheskään sellaista monopolia kotirintaman selviytymisessä kuin Vesala antoi ymmärtää, mutta tokihan hän puhui järjestönsä etujen mukaisesti ja sen näkökulmasta. Mainituissa Kotiliesissä on ylipäätään lotista hämmästyttävän vähän puhetta. Kotiliedessä tuomittiin kuitenkin ankarasti lottien hinku toimia mielluummin sota- kuin kotirintamalla. Kotileiden mukaan rintamalle pyrittiin seikkailun halusta, ja vieläpä usein miestenmetsästysmielessä. Kotiliesi toteaa, että joillekin lotille olikin rintamapalveluksessa käynyt hullusti, ja seurauksena oli aviottomia lapsia. Kotiliesi ei pitänyt juurikaan parempana sitä, jos seurauksena oli avioliitto, sillä usein tämä merkitsi miehen, pääsääntöisesti upseerin, aiemman avioliiton purkautumista. Kotiliesi ei syyttänyt tästä suinkaan pelkästään lottia, vaan yksikin otsikko kuuluu 'Suomalainen sotilas, kotien rikkoja'.

 

Pahimpana Kotiliesi piti kuitenkin sitä, että sotatoimialueella yhteiskuntaluokat joutuivat ennennäkemättömällä tavalla tekemisiin keskenään, mistä seurasi epäsäätyisiä avioliittoja, pahimmillaan sellaisia, joissa nainen oli paljon alemmasta säädystä kuin mies. Täma kuulemma merkitsi kansakunnan tason laskua, kun lapset kasvatti alempaa sivistystasoa edustava äiti.

Tässä päästäänkin siihen, miksi Lotta Svärd -järjestö kaipaa rehabilitointia, ja syy on minun mielestäni aivan eri kuin Suomen Lottaperinneliiton mielestä. En missään tapauksessa kaipaa Kaija Vesalan peräänkuuluttamaa koti-, uskonto- ja isänmaakasvatusta. Mutta se, että vaikka yhteiskuntaluokkien välisten erojen häivyttäminen ei kuulunut Lotta Svärd -järjestön päämääriin, se tuli sitä edistäneeksi edellä kuvatulla tavalla. Ja siitä sille kiitos.

Toinen seikka, johon Lotta Svärd -järjestön ansiona ei olla tarpeeksi kiinnitetty huomiota, on naisten toimintamahdollisuuksien lisääminen. Siihen on kiinnitetty huomiota sikäli kun se liittyi yhteiskunnaliseen toimintaan perinteisen naisen aseman rajoissa, mutta se tuli myös murentamaan tätä naisen asemaa kerrassaan ansiokkalla tavalla, vaikka se itse pitikin sitä negatiivisena lieveilmiönä. Naisten liikkumavara nimittäin lisääntyi seksuaalisessa vapaudessa muutenkin kuin perheenperustamismielessä. Lottien ansiosta naiset saivat käytännössä vallan omaan seksuaalisuutteensa, vaikka sitä vielä järjestön toiminta-aikana paheksuttiinkin. Näinä metoo-aikoina olemme kuulleet esimerkiksi sellaisen lausunnon kuin että naisilla pitää olla oikeus tavoitella hyviä elokuvarooleja ilman, että heitä kohdellaan sen takia sikamaisesti ja ruvetaan kohtelemaan sitä myötä huorina. Olisiko tämä tänään mahdollista, ellei meillä olisi ollut sotavuosien urheita, siveysnormeja uhmanneita lottia, jotka lähtivät sotatoimialueelle, vaikka heidän motiivinsa asetettiin kyseenalaisiksi eliitin aikalaisnaisten toimesta, kuten esimerkiksi Kotilieden sivuilla sotavuosina usein tehtiin? (Tässä yhteydessä ilmoitan kuitenkin, että olen aika kriittinen metoo-liikken suhteen enkä pidä sen atavistisesta raivosta ja pikaistuksissa tehdyistä ilmiannoista.)

Tällä en tarkoita, etteikö lottien työtä erilaisissa tuotannollisissa tehtävissäkin saisi arvostaa, mutta sitä puolta on mielestäni pidetty jo esillä riittävästi.

Monet lotat uhrasivat vilpittömästi parhaat vuotensa lottatyössä. Vaikka järjestö oli aika oikestolainen minun makuuni, sen piirissä toimi hyviä tyyppejä kuten Uukuniemi-juhlassa Suomen Lottaperinneliiton mitallilla palkittu Toini Saharinen, 97 v. Parikkalan-Rautjärven Sanomien kesäliitteessä Toini kertoo, miten he lotat olivat Uukuniemen koulua siivotessaan löytäneet sinne majoitettujen lentäjien viinasankon. Eivät kuulemma olleet tietääkseenkään. Kerran hälytyksen sattuessa päälotta Kähkönen oli hätääntynyt niin, että antautui työn touhuun unohtaen pukeutua eli pelkissä alusvaatteissa, vaikka miehiäkin oli paikalla.

Toinilla ei aviomiestä tullut olemaan. Siviilissä elämäntyönsä hän teki pyörittämällä omaa tilitoimistoa.

Toini on mahtava tyyppi. En tiedä, onko sota-ajan saavutuksista mitalin saadessaan tapana tuulettaa, mutta Toini tuuletti, ja jos tämä oli enimmäinen kerta, kun historia tällaisen tuuletuksen näki, on vain oikein, että se tapahtui Uukuniemen kirkossa. Hyvä Toini! – kuvassa, muuten, vasemmalla Salme Kandolin, keskellä Toini Saharinen ja oikealla Kaija Vesala.

Myönnä, että Lotta Svärd -järjestön aikoihin oli vaikea päätellä, missä eri aatteiden rajat kukivat. Itselleni oli suuri järkytys, kun perehdyin vuosikymmenet sitten runoilija W.H. Audeniin, joka 20-luvun Berliinissä oli olevinaan kommunisti kuten sen ajan intellektuellin kuului, mutta tosiasiassa hänen mielipiteensä olivat kansallis-sosialistisia. Lottienkin oli vaikea käsittää, miksi heidät tuomittiin rauhan tullen niin kansainvälisesti Pariisin rauhan sopimuksessa kuin kansallisesti, kun Suomen Kansan Demokraattienen Liitto sai sotien jälkeisissä ensimmäisissä eduskuntavaaleissa enemmistön. Puolue oli perustettu vuonna 1944 kommunistien, sosialistien ja muiden näitä lähellä olevien liitoksi; enemmistönä siinä olivat kuitenkin Suomen Kommunistisen Puolueen jäsenet. Uukuniemi-juhlien ensimmäisen päivän ohjelmaan kuuluikin Irmeli Tiaisen esittämä kolmen paikallisen lotan kertomuksista yhdistelty monologi, joka kertoi elämästä lottana ja sen elämänvaiheen yllättävästä lopusta: siitä, miten äkkiä poltettiin lottapuvut ja haudattiin lottamerkit omenapuun alle, kun lotat yhtäkkiä julistettiin fasisteiksi. Epäilemättä kauhea kokemus.

Kirkossa tapahtuneeseen osuuteen toi vaihtelua Leila Luukkaisen ja Pentti Ojajärven muodostaman duon musisointi. Vaikka sanat olivat hyvinkin hentoisia ja ehkäpä vähän elegisiäkin, muusikot onnistuivat tuomaan niihin sävellyksillään ja niiden esityksillä juurevaa jämäkkyyttä, jota ilman sellaista herkkyyttä ei ole mahdollista kokea murtumatta.

 



Mutta kyllä lottapuvussa on charmia. Kuvassa juuri paljastetun muistomerkin vieressä Toinin kanssa mm. (oikella) Etelä-Karjalan Lotta Svärd -perinne ry:n hallituksen puheenjohtaja Heidi Huuskonen.

 

Toinin oma lottapuku jäi rajan taakse Latvasyrjään, ja lottamerkit hän palautti. Tähän tilaisuuteen hän oli sonnustautunut kansallispukuun, joka, sikäli kun minä kykenen tunnistamaan, on Tuuterin puku.

 

Kiinnitän lukijan huomiota myös taustalla näkyvään kiviaitaan. Vastaavanlainen on sen takana kulkevan tien toisella puolen vanhan hautausmaan ympärillä samoin kuin uudemman, Paakasalmen hautuasmaan ympärillä. Mutta tämä kirkon on kyllä hienoin koostuessaan tuollaisista litteistä, särmikkäistä kivistä. Se oli lapsuuteni(kin) suuri kauneuskokemus, ja varmaan Uukuniemen kiviaidat ovat syynä siihen, että pidän sellaisista taiteilijoista kuin vaikkapa Anselm Kiefer.

 

Tässä kuvassa ovat muistomerkille kukkia laskemassa Uukuniemi-seuran sihteeri Riitta Katko ja puheenjohtaja Erkki Lemetyinen, ja Riitta Katkolla on yllään feresi, karjalaisen naisen kansanpuku, joka on eri asia kuin kansallispuku. (3.7.2018)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuikkia ja kurkia

 

Tälle päivälle on Uukuniemelle luvassa 31 astetta lämmintä, huomiselle 'vain' 29. Viime yönä ei lämpötila tainnut laskea alle 24, ja Pyhäjärveä vesi oli aamulla 25-asteista. Kun aamulla toljailin laiturilla, ylläni muutaman metrin korkeudessa lensi siivet humisten kolme kurkea suolle päin; ne hakivat sieltä kaksi kaveriaan ja lensivät sitten viiden porukassa takaisin, mutta kauempaa minusta.

 
Aamu-uinniksi uin puoli kilometriä, ja varmaan niitä puolikilometrisiä tulee tänään useampikin uitua.
 
Olen tainnut ilmoittaa tällä blogillani, etten ole suuremmin kiinnostunut äitini isän puoleisesta suvusta, mutta kun tässä kuumuudessa ei voi tehdä mitään älykkäämpää kuin selata sukukirjaa, olen joutunut toteamaan, että molemmat suvut polveutuvat samasta veljessarjasta. 1600-luvulle jäljitetyllä kantaisällä Påhl Sihwoinilla oli kolme poikaa, Anders, Johan ja Påhl. Esikoisesta on polveutunut äidin äidin suku ja keskimmäisessä äidin isän suku.
 
Sukukirjat ovat järkyttävää lukemista. En ollenkaan ihmettele, että monet sukututkimuksen jäävät kesken.
 
Niinpä kun tätini Liisa joskus tokaisi jollekin Kuikan suvun sukututkijalle, ettei ole kiinnostunut projektista, turha oli kannanotto. Se suku tuli tutkittua samalla kun (muukin) Sihvosen suku. (17.7.2018)
 
 
Hautausmaalöytöjä
 

Eilen köröttelin Kuopioon.

Läksin hyvissä ajoin keskiviikkoillan kesätorille, sillä minun oli kuvaaminen kiviaitoja. Oli kylläkin aivan väärä sää niiden valokuvaamiseen – hellepäivän ilta-aurinko. Tarkoitus oli saada mansikoita aina pakastukseen asti, mutta mansikanmyyjällä ei ollut oikeastaan mitään myytävää. Jäin ilman mansikoita, mutta ostin Mairelta piirakoita ja Kontiokorvelta hunajaa.

Sitten läksin Aune-tädille päin, mutta jarrutin hautausmaan kohdalla. Kävin kastelemassa kukat äidin haudalla, ja ne olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa olosuhteisiin nähden joskaan eivät muuten.

Olin lauantaina saanut rovasti Lemetyiseltä ohjeen, miten löydetään Helena Konttisen hauta, ja oheisesssa kuvassa se nyt on. En ollut oikestaan koskaan käynyt hautausmaan sillä suunnalla, ja niinpä tulin löytäneeksi myös esimerkiksi Juho Hälvän haudan.

 

 

 

 

 

 

Ennen kaikkea törmäsin Wallen sukuhautaan. Kirkkaimpana loistaa kirkkoherra Gustaf Wallen paasi, mutta edessä on paikkakunnalla rakastetun lääkäri Gösta Wallen kivi. Vasemmalla on kuvan ulkopuolella vielä Agnes Elisabeth Wallen eli Anu-neidin kivi. Lemetyinen muistaa tämän hienostuneen neidin ja hänen institutionaaliset syntymäpäivänsä niiltä ajoilta, kun oli nuori teologian ylioppilas. Anu Walle piti postia Ratilassa. Ratilan talosta olen vuosikymmeniä sitten tehnyt pastellityön, joka tätä nykyä sijaitsee täti Liisan edesmentyä serkkuni seinällä Helsingissä.

Ratilan väki silloin taannoin harkitsi sen työn ostamista, mutta tädilleni se sitten päätyi näyttelystä, joka pidettiin Uukuniemen Kirkonkylän koululla marttojen kesäkahvilan yhteydessä. Äidin jäämistöstä on löytynyt jonkun kesän kesäkahvilan tapahtumaohjelma ja viereisen kuvan tarjoilupöydän pöytäliina, jonka painoin mökillä silkkipainolla ja paperikaaviolla vanhalle lakanalle kesäkahvilaa varten. Olin jo ajatellut leikata sen matonkuteeksi, kun siinä on parikin isoa kahvitahraa, mutta taidan grilliaterioida sillä ainakin vielä tämän kesän.

Pöytäliinalla on kuvassa pietaryrtistä ja siankärsämöstä tekemäni ovikranssi, jonka vein tuliaisina Aune-tädille, jonka luona poikkesin matkaa jatkaessani. Aunelta sain nyt hauskan kuvan, joka esittää Aunea, minua ja äitiä Vasselin aitan edessä. Aune-täti (tarkemmin sanottuna äidin serkku) on kuvassa juuri niin hoikka ja tyylikäs jollaisena hänet lapsuudestani muistan. Nyt häntäkin alkaa vähän ikä painaa…

Pysäykset eivät loppuneet vielä tähänkään, sillä samana edellämainittuna lauantaipäivänä olin saanut Lemetyiseltä tietää senkin, missä on Kummun tsasouna. Ajelin sinne päin, ja kun näin sen pellon yli, tyydyin siihen, sillä alkoi jo olla myöhä, enkä tiennyt, miten monen mutkan kautta tuonne olisi pitänyt mennä. Selkäkylässä en ollut koskaan ennen käynyt, ja oli kyllä idyllinen kylä.

Sitten istuin viimein lopullisesti ratin taakse, pahvilaatikollinen täti Liisan päiväkirjoja sekä lehtileike- ja valokuva-albumeita kyydissäni. Omaan parkkiruutuun saavuin jokseenkin tasan klo 23. (19.7.2018)