Mustia mersuja

Mustat mersut saattavat joskus liittyä uskontoon kognitiivisena selviytymistrategiana. Aika harvoin, tietenkin, mutta joskus näyttää niinkin käyvän.

Kävin autotehtaalla. Minulla jos kellä ei pitäisi olla mitään asiaa autotehtaalle, varsinkaan sellaiselle, joka valmistaa minulle niin traumaattisia mustia mersuja, mutta kun tarjoutui tilaisuus lähteä tällaiselle reissulle Uuteenkaupunkiin, läksin tietenkin. Ja näin tulin nyt nähneeksi Valmet automotiven Uudenkaupungin tuotantolaitoksen. 
 
Vanhastaan tämä vuonna 1968 perustettu tehdas valmisti Saabeja, mutta nyt sen menestys perustuu mersuihin, ensin - ja edelleenkin - Mercedes-Benzin A-sarjaan ja nyt erityisesti Mercedes-Benz GLC-katumaasturiin, jonka tähden firmalla on tätä nykyä jatkuva rekrytointitarve. Viime kesänä työntekijämäärää lisättiin tuhannella samalla, kun rakennettiin kaksi uutta tuotantorakennusta ja laajennettiin yhtä vanhaa. Yhteensä firmassa on 5000 työntekijää. Uudessakaupungissa on 16 000 asukasta.
 
Vaikka kykyni arvostaa mustia mersuja on sangen vähäinen, arvostan sitä, että tuo tehdas suo joillekin ihmisille mahdollisuuden tienata leipänsä manuaalisella työllä.
Meidän yhteiskuntammehan ei juuri enää ole oikeuksia kuin nörteillä ja kauppamieheillä. Tämän tehtaan kokoonpano-osastosta on automatisoitu vain noin 1%, eli autot pannaan kasaan käsityönä. 
 
Hitsaus puolestaan tapahtuu jokseenkin täysin robottivoimin, ja kuulemma autot jopa suunnitellaan nykyisin niin, että korin hitsaus on jotakuinkin pakko tehdä roboteilla.
 
Robotit ovat pitkään olleet aika rumia. Tämä on johtunut ABB:vanhasta vakioväristä, ilmeiseesti suurella työllä ja vaivalla etsityistä maailman ainoasta tympeässä oranssista. Uudessakaupungissakin oli vielä näitä tympeänosransseja robotteja, mutta uudemmat ovat tyylikkäitä, hiukan beigeen sävytetyn harmaita.
 
Harmaat robotit olivat muutenkin elegantteja. Niiden liikkeet ovat kaunisrytmisiä. Osa liikkeistä oli isoja ja laajoja, osa pieniä ja hienostuneita. Ne näyttivät ylväiltä, mutta samanaikaisesti hieman surumielisiltä. Ihmisen nimittäin piti edelleen toimittaa niille hyvässä järjestyksessä ne kappaleet, joita niiden oli määrä työstää. Kysyin, mitä tapahtuu, jos robotti ei jostain syystä saa sitä tarvitsemansa kappaletta, alkaako se itkeä tai jotain. Vastaus kuului että joo, tulee hälytys.
 
Tehdas ei ollut millään muotoa dickensmäinen. Se ei ollut pimeä, ja siellä oli siistiä. Se ei ollut myöskään fordistinen - liukuhihnoista oltiin hankkiuduttu eroon jo aika päiviä sitten, ja työ tapahtuu nykyisin jonkinlaisissa tiimeissä. Nämä tiimit eli käytännössä käsityönä autoja kokoon panevat ihmiset ovatkin Valmet automotiven kilpailuetu, väitti viestintäpäällikkö Mikael Mäki. Siis ihmiset, maailman parhaat autonrakentajat.
 
Käsityömäisyys ja kokoonpano-osaston rauhallisen oloinen atmosfääri yllättivät minut. 
 
Se, miksi käsityömäisyydestä joudutaan pitämän kiinni, johtuu siitä, että autot pannaan kasaan asiakkaiden yksilöllisten toiveiden mukaan. Linjastolla ei ollutkaan peräkkäin samanlaisia autoja vaan erilaisia. Kun auto kulki eteenpäin, mukana seurasi nivaska papereita, joiden mukaan auto sitten varustettiin erilaisin vermein kulloistenkin toiveiden mukaan. Uudenkaupungin tehtaalta ei siis tule ulos kymmenittäin tasan samanlaisia autoja. 
 
Valmet automotive on sopimusvalmistaja, maailman toiseksi suurin autoalalla. Sillä,ei ole ollut omia automerkkejä sitten sen alussa mainitun Saabin, vaan siellä tehdään niitä autoja, joita satutaan tilaamaan. Uudessakaupungissa on keskitytty ns. arvoautoihin. Joka kolmas Uudenkaupungin Valmet automotiven tehtaalla valmistunut auto on vieläpä avoauto, ja tehdas onkin erikoistunut avoautojen kattorakenteisiin - erityisen ylpeä se tuntuu olevan valmistamistaan kattorakenteista Lamborghineihin. Sähköautojakin on tehty, ensimmäiset jo 2009, mutta toistaiseksi asiakkaat eivät näytä haluavan niitä, tai ainakaan he eivät ole valmiita maksamaan niistä hirveitä summia. Käytävän mutkassa kuulin huhun, jonka mukaan jossain oltaisiin ryhtymässä tekemään sähköautoa, jonka hinta olisi noin kuusi miljoonaa, koskapa maailmasta nyt  nykyisin löytyy riittävästi ihmisiä, jotka haluavat maksaa sähköautosta niin paljon.
 
Minä en ymmärrä, miksi kukaan haluaa maksaa autosta paljon. Minä en halua maksaa autosta yhtään mitään, eikä meillä olisi autoa, jos minun olisi pitänyt maksaa siitä centin latia.
 
Minusta ne mustat mersun siellä tehtaalla eivät edes olleet kaksisen näköisiä. Kysyinkin, miksi kaikki autot ovat nykyisin aivan saman näköisiä. Kun minä olin lapsi, autot tunnisti helposti, angliat, fiatit ja volvot. Nyt näkemäni mukamas hienot mersut eivät olleet yhtään kaksisemmin muotoiltuja kuin meidän rellu. Joten ulkonäön takia niitä autoja ei ainakaan haluta.
 
Kohtalaisen täydessä bussissa tällä autotehdasreissulla istui vieressäni mies, joka loppumatkasta paljasti olevansa puutarhuri. Olimme isännän kanssa juuri olleet Venäjän Karjalassa, ja olin nähnyt siellä keltakukkasia kasveja, jotka kuitenkin poikkesivat meidän kuuluisasta ’häränsilmästämme’. Häränsilmäksi olin määritellyt tuon anopin pihasta löytyneen lajin sen kuvauksen perusteella, joka oli esitetty Olavi Paavolaisen  Kivennavalla sijainneesta kotipihasta. Nyt aloin epäillä lajinmääritystäni, sillä noissa Karjalassa kukkivissa kasveissa oli aivan erilaiset lehdet, vaikka kukat olivatkin hyvin samanlaiset. Joten rupesin kaivamaan blogiltani kuvaa kasvistani tiedustellakseni vierustoveriltani, mikä se oikein oli lajiaan.
 
Tämä tuli kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota jossain jutussani vilahtaneeseen Leo Melleri nimeen ja kysyi, mitä olin tästä kirjoittanut. Keskustelu tietenkin jatkui sitten tällä linjalla, ja kas, olin nyt tavannut helluntailaisen, joka ei ollut naiivi. Hän oli tietoinen sellaisista pikku yksityiskohdista kuin että miten jonkun kulttuurin ikä voi olla vaikkapa 12 000 vuotta, jos maailmalla on raamatun mukaan ikää vain 6 000 ja ehkä vähän rapioita päälle. Mutta tämä ei ollut hänen mukaansa pointti. Pointti oli kokemus Jumalan olemassaolosta, eikä sitä kokemusta voi saada kuin uskomalla. Kysyin häneltä, tarkoittiko hän sitä, että jos ihminen lukee ja pohdiskelee erilaisia filosofisia käsityksiä jumalan olemassaolosta, hänestä voi kyllä tulla suuri jumalaa koskevien filosofioiden asiantuntija, mutta Jumalasta hän ei näin tule tietämään mitään. Kuulemma hän tarkoitti juuri tätä.
 
Hän kertoi parista uskonnollisesta kokemuksestaan, joita en nyt tässä levittele, mutta ne olivat mielenkiintoisia.
 
Juuri, kun keskutelussa tultiin todella kiinnostavalle alueelle eli uskon ja kognitiotieteen risteyskohtaan, bussi sitten tietenkin saapui hänen pysäkilleen. Jo noustessaan käytävälle hän sanoin nyt vähän älyttävänsä minua ja kehoitti minua haastamaan Jumalan. Kieltämättä vähän yllättävää. Olipahan ensimmäisen kerta, kun kuulin, että jonkin vakaumuksellisen kristityn mielestä Jumalan voi haastaa.
 
Maailmassa on aika vähän helluntailaisia, joiden mielestä kognitiotieteellinen, elossaselviytymisstrateginen näkökulma saattaa olla jotenkin hedelmällinen uskonnollisiin kysymyksiin.
 
Joten kylläpä kannatti käydä autotehtaalla. (22.9.2017)