Muutto

Muutettaessa asunnosta, jossa on pitkään asuttu, löytyy merkillisiä asioita, joiden asettaminen oikeaan arvoonsa tai arvottomuuteensa voi olla katkera paikka.

Alkukesästä, kun äitini oli pääsemässä sairaalasta ja hänet suostuttiin kotiuttamaan vain uuteen kotiinsa, joka oli vielä typösen tyhjä, jouduimme tekemään äkkimuuttoa, minä, veljeni ja äitini ystävä Anneli (jolle olemme suuressa kiitollisuuden velassa). Olin tuolloin hirveän väsynyt, enkä sitä paitsi uskonut, että koko homma kannattaa - tiesin sen jossain munaskuissani. Siispä olin erittäin huonosti motivoitunut asiaan, semminkin kun veljeni oli hyvää hyvyyttään hoitanut paikalle muuttolaatikoita, jotka siis piti palauttaa; minusta olisi pitänyt pakata pahvilaatikoihin, ettei niitä roinia tarvitsisi purkaa…

 

Lisäksi äiti ei halunnut, että me muutamme hänen tavaroitaan. Ymmärrän. En minäkään haluaisi, että minun tavaroitani tullaan penkomaan. Siispä uuteen kotiin vietiin vain epämääräisesti arvioituna välttämättömimmät tavarat, loput jätettiin paikalleen kunnes äiti muka tulisi itse tilannetta tutkailemaan.

 

Hän ei päässyt sairaalasta silloin kuin aluksi kaavailtiin, vaan kotituminen lykkäytyi useita kertoja. Eikä hänestä ollut ikinä vanhaan kämppäänsä palaajaksi muuttoa vahtimaan. Päinvastoin, hän joutui muutamassa päivässä takaisin sairaalaan päivystyspoliklinikan kautta.

 

No, nyt on osoittautumassa tosiasiaksi, että homma ei toisaankaan kannattanut - äiti tulee olemaan sairaalassa monta viikkoa eikä hän luultavasti pärjää siellä uudessa huushollissaan. Eli joudumma pakkaamaan ne muutolaatikoissa viedyt, puretut tavarat kohta uudelleen.

 

Ja nyt olen tehnyt kaksi työpäivän mittaista rupeamaan selvittelemällä äidin vähemmän tarpeellisia tavaroita vanhan asunnon lopulliseksi tyhjentämiseksi. Ja nämä loput tavarat pakataan, piru vie, pahvilaatikoihin eikä niitä ruveta tyhjän päiten purkamaan toisessa päässä.

 

Näissä vähiten tarpeellisissa tavaroissa olikin kaikenlaista mielenkiintoista.

 

Oheinen kuva esittää äitiäni nuorena. Olemme melko erilaisia persoonia, mutta yksi seikka meitä yhdistää. Olemme kumpikin sitä mieltä, että millään muulla ei ole väliä kuin sillä, miltä asiat näyttävät. Jotkut ovat eri mieltä väittäen, että on muka muitakin arvoja kuin esteettisiä, mutta se johtuu vain siitä, että he yrittävät puolustella huonoa makuaan ja yrittävät pelastaa itselleen edes hitusen inhimilistä arvokkuutta.

 

Nyt sitten kaivelin äitini tavaroita, ja hän oli säilytellyt mitä ihmeellisimpiä asioita, koska ne olivat kauniita. Jotkut, aikanaan kauniit, olivat kuluneet pahasti, rikkoutuneet muutenkin, esim. eräs upea käsilaukku varmaan 50-luvulta. Siinä oli erikoinen pinta eikä sitten mitään muita koristeita. Mutta hihna oli irronnut ja pinnan väri oli hankautunut niin, että alta kuulsi punanen kumi.

 

Jos bloginpitoni kohta äkisti loppuu, se johtuu siitä, että äitini on viimeisillä voimillaan tappanut minut, koska vein sen käsilaukun roskiin. Sillä se on ollut aikanaan maailman hienoin käsilaukku!

 

Mutta siihen äidin uuteen kämppään ei mahdu paljon mitään!

 

Olimme takavuosina äidin kanssa tyhjentäneet hänen varastokoppiaan, ja siinä yhteydessä olin tuhonnut esimerkiksi lukuisat pöytälaatikkoromaanini - ihmisenhän pitää kirjoittaa nuoruutensa päivinä muutama romaani. Olin myös toimittanut roskiin aimo kasan lapsuuteni piirustuksia ja ottanut talteen vain parhaat palat eli pari vihkoa, joihin olin ennen kouluikää kirjoitellut runoja sekä piirrellyt.

 

Siispä yllätyin, kun näin, mitä äidin vaatehuoneen nurkista löytyi. Kuulkaa, minä sitä olen lapsena piirtänyt! Ja jäljellä oli kuitenkin vain priimatavarat. Kuvia kaikilta ikälausilta aina ensimmäiseen opiskeluvuoteeni Ateneumissa - minä olen niin vanha, että kerkesin aloittaa opintoni niin, että osa opetuksesta oli ihan oikeasti Ateneumissa, jonka molemmissa päissä oli silloin vielä rakennuksen alkuperäiseen funktioon pyhitettyjä tiloja eli opetustiloja.

 

Niillä töillä ei ikävä kyllä tee mitään, ja äidillä on uudessa asunnossaan entistä pienemmät säilytystilat. Minä en niitä piirustuksia tarvitse eikä kukaan muukaan. Ne olivat kyllä hauskoja. Osa hirmuisen kunnianhimoisia. Ratkaisu: vein ne paperinkeräykseen.

 

Kuulostaa siltä, etten arvosta sitä, että äitini arvostaa minua. Mutta älköön kukaan surko. Äidin uudelle kämpälle on mennyt jo ja nyt menee lisää grafiikkaa, akvarelleja, ainakin yksi guassi, ja epälukuinen määrä öljyvärimaalauksia.

 

Löysin kaikenlaista hilpeää 70-luvun tavaraa niin kuin virkatuilla pällyksillä eläinhahmoiksi muunnettuja pulloja. Löysin ylioppilaslakkini, jonka kävin ostamassa illalla ennen lakkiaisaamua viimeisellä kaupan aukiolon minuutilla. Minun nimittäin ei ollut tarkoitus ottaa lakkia, minä kun olin nuori vihainen nainen. Sain sitten lakkiasissa jonain koulun kannustuspalkintona Waltari-niteen, jossa oli kolme teosta, mm. Suuri illusioni… Äidin säilöstä löytyivät myös uimakandidaatin ja -maisterin 'paperini' eli kangasmerkit. Muut ompelivat ne uikkareihinsa, minä en. Minun on aina, siis jo lapsena, ollut vaikea kantaa minkäänlaisia tunnuksia, paitsi nyt viime aikoina uskonnollisia, mutta sekin johtuu nyt vain siitä, että niitä paheksutaan. Ja pieni kapina yhteiskuntaa vastaan on aina, iässä kuin iässä, paikallaan. Arvostan sitä uimamaisterin tutkintoani. Minä nimittäin välitän korkeista paikoista saman verran kuin autolla ajosta, ja sitä varten piti hypätä viidestä metristä. Kaikki myöhemmät tutkintoni ovat ollet paljon helpompia. (28.7.2011)