Myllykankaan innoittamaa

Medikalisaation vastustusta ja vähän muutakin epäilemistä.

Eilisessä Hesarissa oli iso juttu kotikaupunkini suuresta pojasta Markku Myllykankaasta, joka on joskus käynyt meidän skeptikko-ryhmämme kokouksissa. Juten pääväittämän voisi kenties tiivistää siten, että lääketieteelliseti todistamattomia hoitoja ei pitäisi käyttää lainkaan siitä syystä, että ne ovat lääketieteellisesti todistamattomia. Myllykangas myöntää, että placebo vaikuttaa, mutta jostain syystä sitä ei hänen mielestään saisi käyttää. Olen kuitenkin kuullut huhuja, että placeboa käytetään koululäketieteessäkin joissain tapauksissa jopa järjestelmällisesti, koskapa kokeellisesti on voitu osoittaa, että esim. placebo- eli pelkästään näytellyistä leikkaushoidoista on saatu paremmat tulokset kuin oikeista leikkauksista (esim. Järvisen ja Sihvosen tutkimus lumeleikkauksista 2013).

Eli jotkut kultturissamme pitkään lääketieteellisiksi määritellyt ongelmat voidaan hoitaa tehokkaammin näyttämötaiteellisesti. Seuravaksi pitääkin kokeilla kirjallisuutta ja kuvataiteita.

Minähän olen vanha medikalisaation vastustaja, ja olen sitä mieltä, että lääkärit eivät ole mitään tieteen harjoittajia lainkaan vaan modernin yhteiskunnan papistoa. Jollain ihmeellisellä tavalla lääkärit ovat onnistuneet saamaa/lääkäreille on sälytetty vastuu mitä ihmellisimpien ongelmien ratkisemisesta, ja heidän nimeomaan pitää tulkita tai esittää ongelman ratkaisu lääketieteelliseksi, vaikka kysymyksessä olisi aivan selvästi jokin täysin lääketieteen ulkopuolinen ilmiö ja sitä myötä ratkaisukin kaikkea muuta kuin lääketieteellinen.

Ihmisillä on jokin ihmeellinen kyky ja tarve kehittää virallisiin instituutioihin toimintamalleja, jotka tavallaan vesittävät kyseisen instituution toiminnan. Yksi on tämä terveydenhoitojärjetelmän vesittäminen toimittamalla sen piiriin asioita, joilla ei ole lääketieteen kanssa mitään tekemistä.

Ja toinen on digitalisaatio. Yhteiskuntamme palveluita pyritään siirtämään verkkoon kaikin keinoin. Tätä verkkoon siirtämistä ovat joutuneet tekemään ihmiset, joiden työpaikan verkko vie, ja niinpä nämä ihmiset ovat ottaneet käyttöön mielenkiintisen menetelmän: tehdään verkkosivujen sisältö sellaiseksi, ettei yksikään normaalissa järjessä oleva ihminen kykene sen mukaan toimimaan, jolloin verkkosivujen käyttämiseenja varsinkin niiden ohjeistuksen tulkitsemiseen tarvitaan aina viranomaisen apua. Hyvä esimerkki tästä ovat Kelan verkkosivut. Niiltä ei yksikään normaali ihminen saa selville, miten pitää toimia puhumattakaan sitten niistä, jotka kyseisiä palveluita todella kaipaavat ja jotka eivät useinmiten on ns. normaalissa järjessä vaan heidän älylliset toimintonsa ovat keskivertoa heikommat joka sairauden, ikääntymisen tai kenties jopa syntymässä saamapuolelle jäämisen tähden. Äitini tapauksen johdosta olemme useampaan otteeseen veljeni kanssa päivitelleet, miten tämän yhteiskunnan palveluja ylipäätään saadaan hyödynnetyksi, kun niitä ei saa selville mistään. No, vastaus on se, että vaikkapa nyt Kelan verkkosivut on tehty tarkotuksella niin vaikeaselkoisiksi, että etuuksien metsästämiseen tarvitaan aina koulutettu sosiaalityöntekijä. Näin työpaikat saadaan säilymään digitalisoitumisesta huolimatta.

Taannoin työpaikallani oli verailemassa selkokielen asiantunitja, joka teetti luentonsa kuulijoilla pikaisen harjoituksen siitä, miten kapulakielinen teksti voidaan erittäin helposti saada sellaiseen muotoon, että ihminen, jopa lukihäiriöinen, pystyy ymmärtämään sen ja huom! toimimaan sen mukaan.

Niinpä niin. Lääkäreille piisaa aina töitä, kun lääketieteelisesti 'tuomittaviksi' ujutetaan aina vain uusia ja mitä ihmeellisimpiä ilmiöitä - jotka siis eivät aina edes ole ongelmia, vaan yleisiä elämänmenoon liittyviä asioita. Ihan viime viikkoina olemme kotona ihmetelleet, miksi Toimi Kankaanniemi oli taannoin sairaslomalla. Onko häpeä muka lääketieteellisesti määritelty sairaus? Ja sosiaalityöntekijöille piisaa töitä, kun viranomaisten verkkosivujen sisällöt pidetään niin vaikeselkosiina, ettei kukaan ymmärrä niitä omin nokkineen vaan viereen tarvitaan aina viranomaisen fyysinen, ihmismallinen edustaja.

Lääkäreiden virallisesta pätevyydestä ollaan tarkkoja, vaikkeivät heidän läheskään kakki tehtävänsä edes etäisesti liity lääketieteeseen, mutta samaan aikaan asiantuntijuuden tarve määritellään aikaisempaa vähäisemmäksi joissain muissa yhteyksissä. Takavuosilta muistelen, että oikeusministerin piti olla juristi. Nyt on toisin, vaikka käsittääkseni kaikki oikeusministerin tehtävät liittyvät oikeustieteeseen. Jos oikeusministerin ei enää tarvitse olla juristi, ehkä valelääkäreihin voidaan jatkossa suhtautua suopeammin. (29.5.2015)

 

 

Myllykangas Skeptikossa

 

Taannoin kirjoitin Hesarissa olleesta Markku Myllykankaan haastattelusta. Siinä huomiotani kiinnitti - vaikka olen periaattessa ankara medikalisaation vastustaja, minäkin -  että Myllykankaan mielestä lääketieteellisesti todistamattomia hoitoja ei pitäisi käyttää lainkaan siitä syystä, että ne ovat lääketieteellisesti todistamattomia. Myllykangas myöntää, että plasebo vaikuttaa, mutta jostain syystä sitä ei hänen mielestään saisi käyttää. Olen kuitenkin kuullut huhuja, että placeboa käytetään koululääketieteessäkin joissain tapauksissa jopa järjestelmällisesti, koskapa kokeellisesti on voitu osoittaa, että esim. plasebo- eli pelkästään näytellyistä leikkaushoidoista on saatu jopa paremmat tulokset kuin oikeista leikkauksista (esim. Järvisen ja Sihvosen tutkimus lumeleikkauksista 2013).

Myllykankaan lailla vastustan medikalisaatiota eli sitä, että kaikenlaiset elämään kuuluvat riesat lääketieteellistetään, niistä tehdään sairauksia, jotta niiden takia voitaisiin syöttää ihmisille lääkkeita tai alistaa heidän muihin mukamas hoitoihin, vaikka tuo riesa olisi pelkästään normaalia elämää. Myllykangas esittääkin tänään postiluukusta kolahtaneessa Skeptikko-lehden artikkelissaan pitkän listan tällaisia lääketeollisuuden tarpeisiin keksittyjä, välitöntä lääkehoitoa vaativia sairauksia, ja listalla ovat esim. suru, krooninen väsymysoireyhtymä ja sosiaalinen ahdistushäiriö eli se, että henkilö on yksikertaisesti vain ujo luoneteeltaan.

Mutta siinä meidän näkemyksemme erovat, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joitain kultturissamme pitkään lääketieteellisiksi määriteltyjä ongelmia aletaan 'hoitaa'  näyttämötaiteellisesti esim. juuri lumeleikkaukslla.

Tässä Skeptikko-lehden arikkelissa otsikolla Lääketeollisuuden kahdet kasvo Myllykangas kirjoittaa nyt itse samasta aihepiiristä kuin mitä käsiteltiin Hesarin haastattelussa. Tässä jutussa vain on enemmän ytyä. Myllykangas toteaa, että ihmisen ei ole enää lupa kuolla kuin viiden lääkärin läsnäollessa eikä missään tapauksessa vanhuuteen. Vaikka kaikkien on pakko joskus kuolla, tämä tapahtuma ei jostain syystä saa olla rehellinen kuolema, vaan siihen hakemalla haetaan joku syy, ja syyn pitää olla lääketieteellisesti määritelty, ts. sairaus tai onnettomuus. Luonnollinen mikään kuolema ei lääketieteen näkökulmasta voi olla.

Myllykangas puuttuu lääkemarkkinointiin. En epäile hänen väiteitään, sillä tokihan on itsestään selvää, että kaikki mainonta, lääkemainonta mukaan lukien, perustuu mielikuviin. Tässä tapauksessa mielikuvat ovat kuviteltuja sairauksia ja valehdeltuja lääkkeiden vaikutuksia. Lääketeollisuuden toiminnalle on leimallista, että se ei keskity hakemaan hoitoja sellaisiin sairauksiin, jotka voidaan parantaa, vaan vain sellaisiin, joihin ihmiset joutuvat syömään lääkkeitä koko ikänsä, sekä sellaisiin, joiden määritelmää (kuten hoitoa vaativia kolesterooliarvoja) voidaan rukata mielin määrin vaikka sellaisiksi, ettei maailmasta kohta löydy yhtäkään ihmiskehoa, jossa olisi 'normaalit' eli hoitoa tarvitsemattomat arvot.

Lääketeollisuus syyllistyy myös selkeisiin laittomuuksiin, josta firmoja on tuomittu miljardisakkoihin, mutta tämä teollisuudenlaji pitää näitä sakkoja pitää vain normaaleina liiketoimintansa kuluina.

Myllykangas puuttuu myös lääketietellisten aikakaulehtien moraaliin ja pitää lääkäreitä jonkinlaisina mainonnan uhreina, kun vaikkapa masennusta käsittelevän artikkelin tienoille on sijoitettu masennusläkkeiden ilmoituksia. Itse rohkenen epäillä, josko lääkärit ovat niin naiiveja, etteivät tällaista vaikuttamisyritystä tiedostaisi. "Lääkäreillä ei ole kykyä erottaa harhaista informaatiota asiallisesta, koska he ovat lähes yksinomaan lääketeollisuuden harhaisen informaation varassa", kirjoittaa Myllykangas, ja epäilee brittilääkäri Ben Coldacreen viitaten, että mainonnalla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin sabotoida sellaista päätöksentekoa, jota ollaan periaatteessa tekemässä tieteellisin perustein. Tätä minä vähän epäilen. Siis sitä, että lääkäreillä ei muka olisi valmiuksia havaita tällaista sabotointiyritystä ja sitä myötä kieltäytä altistumasta tällaiselle vaikuttamiselle.

Lääkärin koulutus on tämän yhteiskunnan kalleinta koulutsta, ja sillä rahalla pitää saada kriittisesti ajattelevia lääkäreitä. Jos ei saa, koulutukseen pitää puuttua. En oikein pidä siitä, miten Myllykangas kuvailee lääkärit mainonna viattomina uhreina, joilla ei olisi osaa, ei arpaa medikalisaation synnissä.

Olen hanakka pistämään lääkärit vastuuseen medikalisaatiosta siinä kuin lääketeollisuudenkin. Mutta myönnän, että ongelma on monimutkainen. En nimiittäin ole varma, ovatko lääkärit halaumalla halunneet tämän vallan tuomita ihmisiä syyttömästi sairaiksi vai onko heidät pakotettu näiden tuomoiden jakelijoiksi. Tässä ihan viime aikoin meillä oli tapaus, jossa eräs kansanedustaja oli sairaslomalla lähettelemänsä törkyisen sähköisen viestinnän takia. Jossain tässä maassa lymyää nyt lääkäri, jonka mielestä a) tällaisten viestien lähettäminen on sairaus tai b) jonka mielestä häpeä on sairaus. Itse olen valmis julistamaan tämän lääkärin vastuuttomaksi puoskariksi.

Kaikissa yhteiskunnissa on kuitenkin mekanismeja, joihin ihmiset turvautuvat, kun joutuvat esim. ylläkuvatun kansanedustajan tilanteeseen. Usein tällainen mekanismi on uskonto, mutta uskonnon mahdollisuksia syvien kriisien apuvälineenä yhteiskunnassamme kuvaa hyvin se, että ed. esimerkin kansanedustaja, Toimi Kankaanniemi, on omasta mielestään kristitty uskovainen mies. Uskonto ei kuitenkaan kyennyt auttamaan häntä hänen häpässään, vaan hän turvautui sekulaarin yhteiskunnan pappiin, ylimpään asiantuntijaan eli lääkäriin.

Olen siis sitä mieltä, että lääkärit eivät ole mitään tieteen harjoittajia lainkaan vaan modernin yhteiskunnan papistoa. Enkä ole varma, ovatko lääkärit syyllisiä ja missä mitassa siihen, että heillä on tätä nykyä valta ja vastuu mitä ihmellisimpien ongelmien ratkaisemisesta. Mutta yhtä kaikki, he osallistuvat tähän peliin tulkitsemalla ongelmat lääketieteelliseksi, vaikka kysymyksessä olisi aivan selvästi jokin täysin lääketieteen ulkopuolinen ilmiö. Ja sitten syötetään taas ihmiselle kaiken maailman törkyjä ja alistetaan heidät turhiin tutkimuksiin ja laboratoriokokeisiin.

Periaatteesa terveydenhoitojärjestelmämme on kertakaikkiaan hieno, mutta ihmisluontoon kuuluu jokin merkillinen tarve kehittää mitä parhaimpiin instituutioihin toimintamalleja, jotka eivät ainoastaan vesitä po. instituution toimintaa vaan kääntävät sen alkuperäisen tarkoituksen päälaelleen. Medikalisoitumisessa näin on pitkälti tapahtunut meidän terveydenhoidollemme lääketieteineen, lääketeollisuuksineen. (23.6.2015)