Nauha-asiaa

Omia kokeiluita ja kirjojen kertomaa:

 

Silkkitie. Kansat, kulttuurit ja maisemat. Whitfield, Susan. EU 2019.

 

Karisto, Maikki. Lautanauhat – Suunnittelu ja kutominen. Latvia 2010.

Viikonloppu kului tämän laitteen kanssa. Tosin homma on nyt jo pidemmällä kuin tätä kuva otettaessa.

Kävi nimittäin sillä tavalla, että Kansalaisopiston pirtanauhakurssi peruttiin liian alhaisen ilmoittautujamäärän tähden. Ihan hyvä, oikeastaan, sillä olisin joutunut olemaan poissa kolmesta opetuskerrasta ensimmäisen.

Kuvan esittämä kapine on siis nauhapirta. Se on jotenkin ajautunut minulle ajalla ennen ajanlaskun alkua, ja siihen oli valmiiksi pisteltynä omituisen värinen loimi, kirkkaan punaista ja jotain hemmetin mintunvihreää, ja olin jopa alkuun vähän kokeilut, mitä tästä tulisi. Mutta silloin kokemukseni kankaankudonnasta saattoi olla aika vähäinen, sillä alussa oli aivan liian tiukkaan, ts. kapeaksi kiristettyä nauhaa. Oletukseni nyt uudella yrityskerralla on, että tämä toimii aivan samoin kuin kangaspuissa, eli kankaasta pitää tulla jotakuinkin pirran levyistä. Tämä ei siis oikeastaan ole nauhaa ollenkaan. Tai riippuu nauhan määritelmästä. Pikemminkin tämä on 15,5 senttiä leveää kangasta.

Ei taaskaan aavistustakaan, mitä tästä teen. Ehkä jotain pussukoita. Kuten sanottua, kangasta on jo pitkä pätkä – sisältää tietenkin vähän kokeiluita…– ja kävin myös katkomassa korallikanukkakeppejä, joita kudon tähän loimeen saadakseni pannunalusia. Jotenkin tästä pitäisi osata poimia myös kuvioita, mutta en tiedä, miten. Sitä varten olisi se kurssi ollut hyvä. Mutta nyt menen tällä tavan palttinalla.

Harmi, että on noin pöhkön värinen loimi...(24.2.2020)

 

ps. Olin taas väärässä. Nauhan leveyttä toisaankin säädellään sillä, miten tiukkaan kude vedetään, eikä nauhoissa kuulu kuteen näkyä ollenkaan! Nyt, kun olen tehnyt nauhan sijan kapeaa palttinakangasta, olen hiukan onnistunut kiertämään loimeni sangen epäonnistuneita värejä kuteen väreillä. Nauhaa en taida nyt edes kokeilla, sillä jos näkyviin jää vain loimilangat, näky on aika hirvittävä... (26.2.2020)

 

 

Silkkitie eli -leveä reitistö

 

Heti ensitöiksi on kyllä tuomittava tämän Susan Whitfieldin toimittaman Silkkitie-kirjan formaatti: tämä on aivan liian iso. Kolmasosa pois mitoista joka suuntaan, ja tästä olisi saanut näpsäkän. Nyt tätä jättiopusta ei voi lukea sängyssä tai sohvalla, ja lukemista vaikeuttavat myös liian kapeat ala- ja ulkovierukset. Tilaa on käytetty niin, että tyhjää löllyy pitkin sivuja täysin motivoimattomasti – taitossa pitää olla ilmaa, mutta sen pitää olla lisäämässä luettavuutta, eikä tässä näin ole vaan päinvastoin. Sotkuisuutta korostaa palstojen seilaaminen paikoin täysin holtittomasti. Kurinalaisemmalla taitolla – pienemmän formaatin lisäksi – tästä olisi saanut luettavamman ja motivoidummasti ilmavamman, ja kun paremmalla tilankäytöllä sivumäärä olisi pienentynyt roimasti, kirjasta olisi tullut paremmin käsiteltävä, ts. luettavampi myös tässä materiaalisessa mielessä.

Ainoa asia ulkoasussa, joka on hyvä, on kuvankäsittely.

Asiasisältö sitä vastoin on kokonaan hyvä.

Tällaisia teoksia ei ehkä ole tarkoitettu luettaviksi yhtä soittoa kannesta kanteen, mutta minä luen kirjat aina niin.

Kirja teroittaa lukijan mieleen pitkin matkaa, että Silkkitie ei ollut mikään yksi tai kaksi reittiä vaan erilaisten itä–länsi- ja itse asiassa myös pohjois–etelä-suuntaan kulkevien kauppareittien verkosto. Kirjan eri artikkeleitten kirjoittajat muistuttavat, että ne kansat, joista me käytämme tänään tiettyjä nimiä, kutsuivat itse itseään aikanaan aivan muilla nimillä eivätkä etniset rajat kulkeneet niin kuin me nykyisin ajattelemme. Ylipäätään 'kansa' saattaa olla verrattain myöhäinen keksintö, sillä omina aikoinaan ihmiset pikemminkin ryhmittelivät itseään ja toisiaan vaikkapa kielen perusteella.

 

Kaiken kaikkiaan menneinä vuosisatoina erikieliset ja -uskontoiset ihmiset tuntuivat siteävän toisiaan helpommin kuin nykyisin. Esimerkki sivulta 291 koskien Dura-Europoksen kaupunkia: "Kaupungin näyttävimpiä arkkitehtonisia töitä ovat erilaiset uskonnolliset monumentit: Palmyran jumalten temppeli, jossa sijaitsivat brittisotilaiden löytämät upeat seinämaalaukset; mithralainen temppeli, jonka maalaukset esittävät Zarathustraa ja iranilaisia jumalia; synagoga, jonka Vanhan testamentin tapahtumia esittävät maalaukset ovat vanhimpia säilyneitä sen aihepiirin teoksia; maailman vanhin kristillinen kirkko, joka kaiverruksen mukaan on rakennettu vuonna 231/2 ja jonka maalauksissa kuvataan Kristuksen ihmetekoja. Näiden lisäksi kaupungissa on temppeleitä, jotka oli omistettu kreikkalaisten Artemiille, Apollolle ja Zeukselle, roomalaisten Jupiterille, syyrialaisten Atargatikelle ja Azzanathkonalle, pamyralaisten Belille, Yarhibolille ja Aglibolille sekä arabialaisten Arsulle, Ašeralle ja Sa'adille". Dura-Europos sijaitsee siis Syyriassa. Tässä sitä on, kuulkaa, miettimistä…

Johtuneeko siitä, että toimittaja on ollut nainen, tässä on aika paljon asiaa tekstiileistä, jopa sidoksista ja kudontatavoista – samaan sidokseenhan voi kutoa jokseenkin rajattomalla määrällä eri tapoja esimerkiksi vaihtelemalla loimi- ja kudelankojen tiheyksiä ja paksuuksia ylipäätään sekä suhteessa toisiinsa ja varsinkin, kun ruvetaan pelaamaan väreillä ja erilaisilla kontrasteilla, joihin tässä kirjassa otetaan kantaa. Paikoin on jopa mainittu, onko käytetyissä langoissa ollut s- vai z-kierre. On puhetta kuvioiden toistuvuudesta ja sillä pelaamisesta sun muusta kiinnostavasta, ja esimerkiksi vaatekappaleista on käyty läpi niiden kaikki osat – ja tosiaan, hyntteitähän on muinaisina aikoina tosiaankin pantu kokoon mitä ihmeellisimmin tavoin.

Erityisesti pistivät silmääni nyt lautanauhat. Nautanauhan työvälineet ovat vaatimattomat, ja niinpä niitä on valmistettu pitkin maailmaa. Tässä kirjassa kerrotaan, että toiminnanlajissa ovat eritoten kunnostautuneet bulgaarit, mutta asiaa koskevassa laatikkojutussa on kuvituksena pätkä konstantinopolilaisvalmisteista lautanauhaa, vyötä, johon on 700- tai 800-luvulla kudottu tekstiä. Nauhalautoina voi käyttää useampikulmaisia kappaleita. Po. vyö on kuitenkin kudottu normialaudoilla eli nelikulmaisilla/lankaisilla, mutta lautoja on ollut käytössä vaatimattomat 37.

Onkohan se synti ja häpeä, etten minä osaa tehdä lautanauhaa? Minulla olisi käytössä anopin laudat, 12 kpl, mutta lautojahan voi tehdä helposti lisää, sillä meidän kulttuurissammehan on runsaasti saatavilla vahapintaista kartonkia vaikkapa nyt maitopurkeista niiden materiaaliksi.

Kirjaa oli mukava lukea siksi, että olen käynyt monissa paikoissa, josta on tehty Silkkitie-aiheisia löytöjä kuten vaikkapa Samarkandissa ja Buharassa, Jerusalemin kaltaisista tavanomaisemmista paikoista nyt puhumattakaan. Kiinan alueella olen käynyt monissakin Silkkitien etappeissa. Hyvin suuri osa kirjassa kuvatuista löydöistä on Dunhuangista, jossa olen viettänyt muutaman päivän vieraillen mm. Mogao-luolissa, joista löytyneestä maailman vanhimmasta painetusta kirjasta, Timattisutrasta, ovat opiskelijani joutuneet kuulemaan vuosikymmeniä. Mutta sitä en tiennyt, että samasta Mogaon kirjastoluolasta kuin Timattisutra oltiin löydetty myös maailman vanhin tähtikartta, jonka arvioidaan olevan vuodelta 700 ja joka kuulemma pitää hämmästyttävän hyvin kutinsa. Paljon on tietenkin löydetty myös Chang'anista, jossa olen käynyt monestikin, ja jonka nykyinen nimi, jota tässä kirjassa ei mainita, on Xi'an.

Kirjasta löytyi paljon yllättävää tietoa. Kuten se, että vaikka moskeijoissa on tätä nykyä sininen suorastaan valtaväri, tämä väri mainitaan kuulemma Koranissa vain kerran, ja nimenomaan negatiivisessa mielessä. Tässä yhteydessä laatikkojutussa on upea kuva ns. Sinisestä Koraanista, joka on tämän kirjan sanamuotoa käyttäen maalattu lehtikullalla (vaikka sehän ei ole lehtikulta, jolla maalataan, vaan se aine, Suomessa usein Tuoppi-kotikalja, jolla lehtikulta kiinnitetään) indigonsiniselle pergamentille. Kirja on ajoitettu 800-luvulle, mutta maantieteelliseksi alkuperäksi on ehdotettu jokseenkin koko islamilaista maailmaa. Kairouanin moskeijan kirjaston 1200-luvun luettelo kuitenkin tuntee sen. Laatikkojutun kirjoittaja arvelee, että vaikutteita on saatu buddhalaisista teksteistä, joita on yleisemminkin kullalla tehty indigonsinisille papereille, ja vieressä on tällaisesta, kiinalaisesta, kuva, joka ei kyllä ole likimainkaan yhtä näyttävä kuin Sinisen Koraanin kuufilainen kirjoitus. Ylipäätään värillisille pohjille kirjoittaminen on ehkä vaikute Bysantista, jossa kullalla kirjoitettiin purppuraiselle pinnalle.

Kaupankäyntiä tuli lukiessa ajateltua. Sille on viime aikoina tapahtunut jotain historiallisesti mullistavaa. Nimittäin ennen muinoin kaupankäynti oli sosiaalisen kanssakäymisen laji, ja se, mitä kaupattiin, oli vähän kuin sivuseikka. Kaupankäynnissä välitetyt tavarat kun eivät useinkaan olleet sellaisia, että niitä oltaisiin tarvitsemalla tarvittu. Nykyisenä digitaalisena aikana tämä kaupankäynnin kasvottaisen kommunikoinnin luonne on poistettu, ja jäljellä ovat vain tavarat, joista ihmiset valittavat kaiken aikaa erilaisiin tekosyihin nojaten, kun eivät saakaan tavaroiden mukana sitä leppoisan haasteellista, virkistävää sosiaalista tilaa, jonka ihmisen perimä muistaa kaupankäyntiin aina liittyneen.

Erinomaisen opettavainen kirja, joka tiedon lisäämisen päälle stimuloi omaa pohdintaa. (6.3.2020)

 

 

Lautanauhaharjoitus 0.1

 

En ruvennut häpeässä ja synnintunnossani sen kauemmin kärvistelemään vaan hain kirjastosta Maikki Kariston kirjan Lautanauhat.

Maikki Karistolla on selvästi sangen runsaasti opetuskokemusta, ja kun hän siinä kirjan puolivälissä ryhtyy ensimmäistä harjotusnauhaa teettämään, hän ei kehoita tekemään sitä niin kuin se oikeasti tehdään, vaikka on kirjan alkuosan selittänyt juuri sitä oikeaa tekemistä. Elämän ensimmäistä lautanauhaa ruvetaan tekemään vähän mutkia oikoen eli luoden loimi laudallinen lankoja kerrallaan ja kutoen kahden ruuvipuristimen välissä, ei suoraan oikeaan tapaan vyöllä. Vanhana didaktikkona arvostan tätä ratkaisua suuresti, ja opettajan asemaan itseäni kuvitellessani totean, että työtä on paljon helpompi oppilaan kanssa katsoa, virheittä selvittää ja korjata, kun homma ei ole kiinni oppilaan navassa. Ja samoin näitä kommervenkkejä on itsekseenkin opetellessaan helpompi näin tarkastella. Sillä virheitähän tässä tulee, monenlaisia.

No, minähän en tee koskaan niin kuin käsketään, mutta olen jokseenkin vakuuttunut siitä, mitä Maikki Karisto sanoo, eli että aloittelijan kannattaa tehdä ensimmäiset nauhansa merseroidusta puuvilasta. Mutta kun minulla nyt sattui olemaan sitä järkyttävän väristä plörölointa ajalta ennen ajanlaskun alkua nauhapirtaan pisteltynä, otin siitä loimesta, niin villaa kuin se olikin, tarvittavan määrän lankoja ja pujottelin anopilta omavaltaisesti ja perikunnalta tyhjiä kyselemättä perimiini lautoihin.

Lautanauhaa tehtäessä loimeen nimittäin muodostuu rajua kierrettä, ja villa takkuaa, vaikka ei olisi kierrettäkään. 

Tein sentään tunnollisesti Kariston suositteleman harjoitusmallin, joka sekin oli opettajana ilmeisen luonnonlahjakkuuden laatima: jästipäät, joita oppilaista aina väistämättä osa on, voivat tehdä sitä putkeen yhdellä ja samalla tavalla (= kärkikuvio yhteen suuntaan), mutta allekirjoittaneen kaltaisille on jonkin verran mahdollisuuksia kokeilla.

 

Paitsi mallia, tässä pitää kyllä vähän kokeilla yhtä jos toista muutakin kuten miten tiukkaan tätä kudotaan, ja jokaisen on varmaan itse kehitettävä itselleen sopivat niksit, miten välttää lenkit nauhan laidassa – sillä tässä pienessä työssä pienetkin lenkit ja muut epätasaisuudet näyttävät aika pahoilta...

Kauheasti en tämän asian kanssa nyt puuhastellut, kuten kuvasta näkyy, sillä koko viikonlopun on ollut mahtavat hiihtokelit. Kyllä Sortavala-sukset luistavat! Isännän lausunnon mukaan niillä hiihtäminen ei näin ollen käy liikunnasta lainkaan. Tosin ne luistavat saman verran niin eteen kuin taaksekin päin, joten käsivoimat kasvavat, vaikka sivakoisi vain jäällä. (7.3.2020)

 

 

Elämäntaito pitää joskus korvata toisarvoisemmilla taidoilla

 

Vaikken kuulu riskiryhmään, ja vaikkei Suomessa ole kukaan edes tehohoidossa koronaviruksen takia, kyllä tässä kuolevaisuus tulee mieleen. Tosin olen sitä mieltä, että olen itse jo ihan tarpeeksi elänyt, eikä maailmassa oikeastaan ole enää mitään kovin mielenkiintoista koettavaa jäljellä.

Pari päivää sitten juttelin puhelimessa yhden vanhan tutun kanssa, jota en ole nähnyt vuosikausiin, ja hän kertoi ystävästään, joka oli joutunut syövän takia jo saattohoitoon, mutta sinne mentyään tältä oltiin kysyttyy, kaipaako tämä papia tai jotain, mikä oli saanut kaverin päätymään siihen, että karkasi saattohoidosta.  Kun tämä jonkin aikaa myöhemmin pyrki lääkäriin, hänelle oltiin kuulemma sanottu, että mitä sinä täällä teet, sinähän olet niin loppu, että sinun piti olla saattohoidossa.

Näin Karjalassa. En tiedä, miten yleistä saattohoidosta karkaaminen on valtakunnan mittakaavassa.

Elossa olevien ihmisten elossa olemisen asteessa on eroja. Jotkut osaavat elää ja jotkut eivät, sen olen voinut havaita, kun viime vuosina läheltäni on kuollut kohtalaisen runsaasti ihmisiä, ts. olen päässyt näkemään, mitä joienkin elämistä on jäänyt käteen, kun ne ovat tulleet loppuun suoritetuiksi.

Parhaiten näistä minun vainajistani selvisi elämästään äiti, jonka elämän lähtökohdat olivat ehdottomasti huonoimmat ja elämä sittemminkin kovaa. Äiti on ainoa näistä vainajistani, joiden ystävät pitävät äidin tiimoilta minuun edelleen säännöllisesti yhteyttä. Tällaisia henkilöitä on kolme. Siis nyt vielä, kun äidin kuolemasta on jo yli neljä vuotta.

Toissa päivänä kastettiin taas yksi lapsi äidin tekemässä kastemekossa. Samassa koltussa jo toinen sukupolvi. Näitä usemman sukupolven käytössä olleita äidin tekemiä kastemekkoja on maailmalla joita kuita. Hän ehti itsekin kokemaan, kun eräässä toisessa kastemekossa kastettiin toinen sukupolvi, ja sitä paitsi kyseinen kastemekko oli vielä tehty hääpuvusta, jonka äiti oli tehnyt, senkin. Jotkut näyttävät siis edelleen pitävän äitiä mukana elämiensä merkittävimmissä tapahtumissa. Tuo viimemainittu kastemekoksi muuntautunut hääpuku on jämäkkää satiiinia, joten siinä saattaa hyvinkin mennä vielä kolmaskin sukupolvi kastettavia.

Nuo ovat mielestäni osoituksia siitä, että ihminen on osannut elää. Jos tuollaista ei tapahdu jonkun kuoleman jälkeen, tämä joku on heittänyt jotakuinkin hukkaan elämänsä. Varovaisen arvioni mukaan 90 prosenttista vainajista joudutaan toteamaan, että nämä eivät ole osanneet elää. Rohkenen sanoa tämän, sillä kuulun itse tuohon laajaan 90 prosentin joukkoon.

Tässä vaiheessa tämän elämän lusimista on jo turha yrittää opetella elämään, joten olen jatkanut lautanauhan tekemisen opettelua. Tämä malli on periaatteessa Maikki Kariston Lautanauhat-kirjasta, paitsi että jätin molemmista reunoista kahdet laudat pois ja välistäkin yhden parin, jolloin sain tämän 12 lautaan – alkuperäinen malli olisi siis vaatinut 18. Koska tätä nauhaa kierretän koko ajan samaan suuntaan, jouduin opettelemaan pohjukkalankojen laittamisen laudallisittain leikareihin, että kierre pyörisi pois, ja niinpä sain loimen luomiseen ja rakentamiseen kulumaan sangen suuren osan eilisistä päivästä.

En ollut alkuun juurikaan innoissani siitä jo aiemmin mainitsemastani sarafaani-projetista. Lähinnä tuumailin, että no, saattaahan sitä aikansa kuluksi sellaisenkin tehdä. Mutta nyt minulla alkaa olla siitä visioita. Taisin Valamossa syksyllä vannoa, että minulla ei tule ikinä olemaan feresiä. Tämä tapahtui siinä yhteydessä, kun minua kehoitettiin olemaan käyttämättä yhtä äidin tekemää, reuna- ja välipitsein varustettua nuken lakanaani ikonipohjaksi, kun siitä kuulemma tulisi minulle hyvä feresin esiliina. Mutta sarafaaneista ei ollut puhetta… (16.3.2020)

 

 

Lautanauhoilla päin tauteja!

 

Tämä on mielenkiintoinen, tämä nyt meneillään oleva corona-virus, sillä se, päinvastoin kuin taudit yleensä, näyttää iskevän ennen kaikkea hyväosaisiin. Pääsääntöisestihän taudit ovat köyhien vitsaus. Vaan nyt Iranissa on kuollut 12 henkilöä valtion ylimmästä johdosta, ja meille Suomeenkin taudin toivat ne, joilla on varaa lomailla Italiassa, käydä laskettelemassa Alpeilla ja joiden lapset harrastavat maan kalleinta harrastusta, jääkiekkoa. Ja Italiankin kohdalla pistää silmään, että virus on tuottanut tuhojaan nimenomaan rikkaassa Pohjoisessa eikä rupisessa etelässä.

Olisiko valtiovaltamme käynnistänyt yhtä vahvat suojatoimenpiteet, jos sairaus olisi meillä alkanut vaikkapa Petoselta, joka on yli 10 000 asukkaan ongelmalähiö Kuopion eteläosassa?

Olen siis edelleen samaa mieltä kuin noin viikko takaperin, että me emme nyt kyllä tiedä ihan kaikkea tästä viruksesta. Elän kuitenkin toivossa, että virus minut kiertää, koska olen köyhä nobody. Ja ehkä hyväosaisia menehtyy sen verran, että minulle vapautuu heidän jäljiltään joku mielenkiintoinen työtehtävä?

Tämän luokka-ajattelun tiimoilta, ja siksikin, että isäntä kyseli työläistä lautanauhoista, että mitä hyötyä niistä on, että ovatko ne pelkkiä koristeita, käännyin anopin arkistojen puoleen, mistä löysin oheisen Uuden Naisen käsityölehden numeron, josta ei muita päivämääriä löydy kuin että se on ollut irtomyynnissä 15.1.1985 asti. Erikoisteemana numerossa ovat kansanomaiset nauhat. Aihetta käsittelevän historiallisen katsauksen on kirjoittanut Kerttu Nuutinen, joka on kuulemma pitänyt Perniön museokahvilassa näyttelyn pirta- ja lautanauhoista.

 

Koska lehden lukijakunta on saattanut suhtautua skeptisesti tällaiseen käsityöperinteeseen, on alkuun laitettu ingessityypillä sitaatti itseltään V.I.Leniniltä: "Kaunis on säilytettävä, sitä on pidettävä esikuvana, lähtökohtana, vaikka se olisi 'vanhaa'. Minkä tähden meidän olisi käännettävä selkämme tosi kauniille, kieltäydyttävä pitämästä sitä vastaisen kehityksen lähtökohtana pelkästään sen perusteella, että se on 'vanhaa'? Minkä tähden on palvottava uutta niin kuin jumalaa…vain siksi, että se on uutta"

Sillä tavalla. Palvontaa tai ei, jutussa kerrotaan, että takavuosisatoina äiti suojeli sikiötä solmimalla vyötäisilleen punaisen nauhan, ja jahka lapsi syntyi, kehdon päälle viritettiin nauhoja, jotka paitsi estivät lasta yksinkertaisesti putoamasta myös suojelivat pahalta. Nauhoja kuului siis jo kapioihinkin tältä varalta ja muutenkin, sillä nuorikko lahjoi niillä talon henget kiertäessään paikat anopin kanssa ja jättäessään niihin nauhoja. Pohjanmaalla sulhanen sai morsiamelta kuviolliset pirtanauhaohjakset, ja Karjalassa nauhoilla osoitettiin ikää ja sosiaalista asemaa. Ja kun mentiin Tveriin asti, niillä oli jo taikavoimaa, jolla saatettiin parantaa ihmisten ja eläinten tauteja.

Niin että nyt vain lautanauhoja väsäämään!

Ennen kaikkea nauhoilla huoliteltiin vaatteita, eli ne olivat nykyisten kanttinauhojen edeltäjiä. (23.3.2020)