Nokkoskuitu ja bichoninkarva

Nokkoskuitu vaivaa minua nyt jo toista kertaa elämässäni.

Olin miettinyt tässä keväällä ankarasti nokkoskuitua.

Tämä on toinen kerta elämässäni, kun olen vaivannut päätäni sillä. Edellinen kerta oli toista kymmentä vuotta sitten. Silloin keräsin erään ohjeen mukaisesti nokkosia ja yritin kuivata niitä pirstoakseni niistä sitten kuivina kuortet pois. Mutta tämä tapahtui Uukuniemellä mökillä, missä on järven ja kallion kolossa sijaitseimisen takia aina kosteaa, ja niinpä nokkoseni kuivumisen sijaan homehtuivat.

Paras tapa irrottaa kuitu on viiltää nokkonen halki ja yksinkertaissesti vetää kuidu pois. Kokeilin tätä vajaa 20 vuotta sitten kivikautisen kalastuksen kurssilla, Uukuneimellä tietenkin, missä nokkoskuidusta tehtiin siimoja. Kuidut irtosivat kyllä, kun hommaan keskittyi, mutta hidastahan se oli.

Viime viikolla äiti antoi minulle tuossa taannoin ilmestyneen Kotilieden puutarhaliitteen. Minähän en yleensä lue naistenlehtiä, mutta puutarhaliitteessä äiti arveli olevan jotain, mikä minuakin saattaisi kiinnostaa, ja kas, siinä oli lyhyt silppupalstajuttu Ritu Kokkolasta. Ritu Kokkola pitää perinnekäsityökursseja, joilla mm. kerätään luonnosta kuituja, käytännössä siis lähinnä nokkosta.

Kokkola myös tekee joitain tekstiilituotteita käyttäen nokkosta, joskin tuottaa valmiin nokkoslangan Nepalista. Tästä ei kerrottu enää Kotilieden puutarhaliitteessä vaan Kokkolan omalla nettisaitilla. Nepalissa nokkonen kasvaa kuulemma kolmemetriseksi. Tokkopa kuitua saadaan aivana tasan tässä pituudessa, mutta kyllä se pitkää varmaan on. Saitin jutuista ei käynyt ilmi, miten Nepalissa tuo kuitu ja lanka tuotetaan, paitsi että sitä tekee naisten osuuskunta.

Syksyllä kävimme Kiinassa Xiahessä. H tiesi jo entuudestaan siellä toimivasta firmasta nimeltä Norlha. Yritys tekee tuotteita, etenkin mahtavia luksushuiveja, joissa käytetään jakin aluskarvaa. Joissain on muitakin kuituja, esim. silkkiä.

Norlha aloitti alkujaan sosiaalisena yrityksenä. Tarkoitus oli järjestää rahanasaitsemisen mahdollisuuksia paimentolaisille. Ja jakin aluskarva, khullu, on jotain sellaista, jonka vain paimentolaiset voivat jakeista kerätä. Se on käsityötä. Villa kerätään siis suoraan näistä elävistä, puolivilleistä  ja kohtalasen kookkaista eläimistä siinä samalla kun ne laiduntavat pitkin Tiibetin ylänköä.

Nykyisin Norlha on kovan rahan luksustuotemerkki. Onnistuin ostamaan yhden huivin Xiahestä Norlhan paikalisesta butiquesta, jossa käypä valuutta oli vain ja ainoastaan kansa raha. Jos Xiahessä olisi kelvannut kansainvälinen pankkikortti tai siellä olisi ollut edes pankki, jossa olisi voinut vaihtaa rahaa, olisin ostanut kalliimman. Nyt ostin vain kohtuuhintaisen ja varmasti käytännöllisen. Vähän harmittaa…

Kävi siis mielessäni, että voisiko nokkoskudun tuottaminenkin tapahtua jonkinlaisen sosiaalisen yrtyksen kautta.

Suomessa on ollut joku projekti, jossa on tutkittu nokkoskuidun teollista hödyntämistä. Nokkoskutua on tuotettu Suomessakin teollisesti vielä 1800-luvulla. 1990-luvulla ideaa yritettiin herättä uudelleen henkiin, mutta jokin meni tässä projektissa myttyyn.

Kaikessa tällaisessa luontoon ja käsityöhön vahvasti liittyväsä on vaarana tulla yhdistetyksi hörhöihin. Jos nokkoskudusta haluaisi jotain edes puolteollisesti tuotettavaa, ensimmäinen ehto olisi varmistaa erossa pysyminen hörhömielikuvasta.

Kun meillä nyt on tämä onneton tilanne yhteiskunnassamme, miksei nillä samoilla veronmakasajain rahoilla, joista maksetaan työttömyyskorvauksia, voitaisi perustaa nokkoskuitua keräävää ja sitä tekstiileissä hyödyntävää yhteiskunnan omistamaa yritystä? Siinähän tarvittaisiin mitä moninaisempaa osaamista kaikilta työttömyyden sektoreilta, jopa johtaja. Ehkäpä jokunen vihollisenikin, insinööri ja kauppamies tai -nainen, sekä kuidun kerääjiä, käsittelijöitä, kehrääjiä, kutojia, suunnittelijiota…

Nyt ainoa paikka, mihin työttömiä on keksitty survoa, on vanhustenhoito. Kaikenlainen hoitotyö katsottiin vielä 50 vuotta sitten työksi, jota kuka tahansa ei voi tehdä vaan työ vaati ns. kutsumuksen. Oltiin sitä mieltä, että vain todellinen halu tehdä tällaista työtä estää tekijää uupumasta sosiaalisesti raskaan taakan alle. Olen itse täällä samaisella konservatiivisella kannalla. Nokkosen kerääminen ja siitä kuidun irrottaminen sitä vastoin ei vaadi kutsumusta eikä rasita sosiaalisesti. Siinä saa olla ihan kahden luonnon kanssa, jos on sellainen luonne.

Niin, ja sittenhän siitä nokkosesta pitäsi tehdä lankaa ja siitä tekstiilituotteita. Sitä minä siis en tiedä, miten se tapahtuu, mutta ammattipropagandistina näen jo tuotteet villillä luonnolla brändättyinä. Kuvissa suurkaupungin silhuetin yllä liihottaa lady hohtava nokkoskuituhuivi hulmuten sinisen hetken, auringon laskun ja miksei nousunkin väreissä.

 

Hintaa tuotteille tulee väkisin, joten ne pitäisi suunnitella luksustuotteiksi. Esim. Kokolan tuotteet eivät oikein ole sellaisia. Ne ovat liian 'käsityömäisiä', kotona tehdyn näköisiä. Hän nimittäin on yrittänyt tehdä vaatteitakin, ja vaatteiden valmistaminen käsintehdystä kankaasta on aivan oma filosofiansa, ja se saattaa vaatia vähän kovempaa suunnittelijakoulutusta, kun tässä filosofiassa on kovasti koulukuntiakin. Itse olen sitä mieltä, että tuotteiden pitäisi olla pikemminikin muotoa 'design' kuin muotoa 'craft'. Monissa Norlan tuotteissa on itua, etenkin niissä huippuhuiveissa, joskin jotkut Norlhankin tuotteet voisivat hyvin olla vieläkin vähemmän käsityömäisiä, esim. laukut.

Koirat ovat kaupunkioloissa varsinkin näin keväisin kiukun kohteina. Kuopiossa, missä korkeastikoulutettujen osuus väestöstä on poikkeuksellisen suuri, ihmiset keräilevät koiriensa paskat tosi kiltisti. Mutta silti… Koirien kaupunki-imagoa voisi kohottaa käyttämällä kaupunkilaiskoirien kuten bichon friséiden karvaa yhdistettynä siihen hienostuneesti himertävään joskin lähtökohdiltaan maatiaismaiseen nokkoskuituun. Mikä fuusio! (14.4.2015)