Pääasiäissaarna

Pääsiäisen teemahan on itsetuhoinen käyttäytyminen.

On jälkimmäinen pääsiäispäivä.

Jouluna en jaksanut joululavastella, mutta nyt pääsiäisenä tein oheisen asetelman ruokapöydän päähän. Vaalenapunainen ei ole minun värini, mutta laitoin nyt pinkin pöytäliinan, kun Suonenjoella on tuvan tangoissa meidän äidiltä perityt vaaleanpunaiset verhot.

Päivän teema on Jeesus Nasaretilaisen tarina. Tai myytti. Tarina ja myyttihän ovat eri asioita. Folkloristisen määritelmän mukaan tarina on todellisuudessa mahdollisen tapauksen kuvaus ja siihen uskotaan juuri siksi, kun taas myytti ei olisi voinut mitenkään tapahtua arkitodellisuudessa, mutta siihen uskotaan silti. Luultavasti Jeesus Nasaretilaista käsittelevän kertomuksen teho perustuu sille, että siinä sekoittuvat molemmat.

En ole täysin vakuuttunut Jeesus Nasaretilaisen historiallisuudesta, mutta realiteettien maailmaan mahdollisesti kuuluvaksi voin hyvällä omallatunnolla laskea kaiken sen, mitä tapahtui Jeesuksen toiminnan aikana aina ristiinnaulitsemiseen saakka. Voin hyvin kuvitella, että niissä Jerusalemin silloisissa sekavissa oloissa, joissa juutalaiset tappelivat keskenään eivätkä niinkään seutua miehittäviä roomalaisia vastaan, joku olisi saanut päähänsä, että tappamiseen asti äitinyt keskinäinen opillis-polittinen riitely pitäisi lopettaa ja ruveta sen sijaan rakastamaan toinen toisiaan. Voin myös kuvitella, että tämä joku olisi ollut absoluttisen vakuttunut siitä, että hän on oikeassa ja että loppupelissä kaikki kääntyisivät hänen puolelleen, jahka järki voittaa. Voin suorastaan kuvitella senkin, miten tämä joku on kokenut olevansa niin oikeassa, että tuntisi luissaan ja munaskuissaan Jumalan olevan välttämättä hänen puolellaan, eikä vain olisi hänen puolellaan vaan hän itse olisi oikeastaan tämän Jumalan asialla – niin oikein ja hyvä on kyseinen asia.

Villi olettamuskeni on, että meidän päiviemme islamilaisten terroristien logiikka on sama.

Arkijärjen valossa Jeesus Nasaretilainen toimi typerästi. Jokainen, joka lukee evankeliumeita, joutuu toteamaan, että lopputulos on jo heti alkuun ennakoitavaissa eli että huonosti käy. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä ja veljensä yritävät tulla kääntämään hänen kohtaloaan ja hän tokaisee näille nykykielelle käännettynä, että painukaa vittuun, on selvää, että hän sanoutui irti niistä viimeisistä ihmisistä, jota todella välittivät hänestä hänenä itsenään ja heittäyti vain niiden varaan, jotka olivat alkaneet ihan siinä niillä näppäimillä vain kannattaa hänen ideologiaansa. Hän läksi kannattajiensa kanssa Jerusalemiin, missä edes hänen uskollisimmat opetuslapsensa eivät sitten jaksaneet valvoa ja rukoilla hänen kanssaan kiirastorstaina Getsemanen puutarhassa. Hänen äitinsä ja sisaruksensa olisivat jakaneet, mutta se ei kelvannut Jeesus Nasaretilaiselle.

Jeesus Nasaretilaiseen liittyvän kertomuksen jatko kuuluu selkeästi myyttisen todellisuuden piiriin. Normaalitodellisuudessa ihmiset nimittäin eivät nouse kuollesta, mutta Jeesus Nasaretilainen nousee, ja tällä todistetaan, että hän oli ollut sittenkin oikeassa. Ja että niiden, jotka hänet puistossa hylkäsivät, olisi pitänyt olla jämäkämmin hänen takanaan. Ilmestyessään erinäisille henkilöille Jeesus sitten ikään kuin ilmoittaa, että he voivat vielä katua sitä, etteivät jakaneet kohtaloaan hänen kanssaan hänen eläessään, ja ryhtyä toimimaan hänen asiansa puolesta tästä eteenpäin.

 

Pidän kylläkin historiallisesti mielenkiintoisena tätä vaatimusta, jonka mukaan geneettisiä siteitä täytyy pitää vähempiarvoisina kuin ideologista sitoutumista. Mutta Telkänrannan kirjassa Millaista on olla eläin? on esimerkkejä genetiikaa vahvaemmista siteistä myös eläinmaailamasta.

Islamilaisen terrorismin ongelma on, että sen piirissä on niin paljon toimivia ryhmiä, että se muistuttaa juutalaisten sekasortoa ajanlaskun alun Jerusalemissa ja sen sekasorron piirissä lähinnä seloottien eli tikarimiesten ryhmää. Jeesus muistuttaa ideologialtaan essealasia. Hekin olivat jyrkkiä, mutta eivät väkivaltaisia. Niinpä islamilainen terrorismi ei saata loppua, ennen kuin löytyy Mahdi. Joku, joka uhraa itsensä antamalla islamilaisten terroristien tapattaa itsensä meidän aikojemme roomalaisilla eli länsimaisilla, islaminuskoisten itsensä vaatimuksesta.

Tämä on mielenkintoinen asia, tämä thanatos, kuoleman vietti. Telkänrannan kirjan mukaan sitä esiintyy myös muilla eläimillä kuin ihmisellä, ja tätä tapahtuu, kun eläin ei pysty toteuttamaan luontaista käyttäytymistään. Siat alkavat pureksia toistensa saparoita, ellei nillä ole muuta pureskeltavaa, ja kanat nokkivat toistensa höyhenet, ellei niillä ole muuta nokittavaa, ja tätä voi jatkua niin pitkään, että toinen kuolee.

Ihmisen kohdalla jokseenkin kaikki käyttäytyminen on kulttuurisesti normitettua, joten jos ihmisen ei ole mahdollista noudattaa alkujaan oppimiaan oman kulttuurisen ryhmänsä elämäntapaa, ihmisyksilöt näyttävät alkavat ikään kuin piinata toisiaan kulttuurisesti. Kanat nypivät toistensa höyheniä ja siat toistensa saparoita, mutta – tai pikemmin vastaavasti – islamilasen terrorin tuhot kohdistuvat suurimmaksi osaksi toisiin islaminusksoisiin. Edelleen vastaavasti tänäkin päivänä niin kuin muinoin ajanlaskun alun tienoissa Israelin eri juutalaisryhmien nahistelu nakertaa koko isrelilaista yhteiskuntaa ja muun maailman suhdetta kaikkiin juutalaisiin, vaikka siinä ryhmien omasta mielestä ekspiliittisesti käsitellään juutalaisten ja palestiinalaisten välejä.

Veljeni syntymäpäivä olisi ollut tuossa kiirastorstaina.

Telkänrannan kirjassa kerrottin myös siitä, että joidenkin elinlajien yksilöt alkavat vahingoittaa itseään kuolettavasti, jos joutuvat tilanteeseen, jossa eivät voi noudattaa luontaista käyttäytymistään. Veljeni oli kenties tällainen tapaus. Hänen mielestään asioiden olisi pitänyt olla jotenkin radikaalisti toisin kuin ne olivat, ja hän tuhosi itsensä, kun ne eivät muuttuneet hänen haluamikseen, vaikka hänellä olisi omasta mielestään ollut oikeus siihen. Muu ei kelvannut, ei, vaikka lähipiirissä oli runsaasti tapauksia, joissa vastaavasta tilanteesta oltiin selvitty – ei tuskitta, mutta ajan kuluessa.

Meitä oli ymmärtääkseni paljon, jotka 'rukoilimme hänen kanssaan', vaikka oli toki niitäkin, jotka eivät niin tehneet. Minuakin jopa syytettiin siitä, että olin naiivi, kun kuvittelin voivani pelasta hänet eikä minun olisi pitänyt uskoa voivani tehdä jotain hänen hyvkseen, niin selvää kuulemma oli, miten käy. Minun väitettiin myös hyysäävän häntä. Mutta en minä edes ajatellut sitä, voisinko jotenkin pelastaa jotain. Minä tosiasiassa halusin vain jakaa hänen taakkaansa, kävi miten kävi. Olla hänen kanssaan. Jos jotain suoranaisesti yritin, niin yritin saada hänet mitä pikimmin muuttamaan pois sitä symbolisesta kovan onnen talostaan ja myymään sen. Muissa asioissa en pyrkinyt manipuloimaan häntä. Hän kertoi, mitä halusi, ja minä joskus kommentoin; hän reagoi kommentteihin tai ei, ja reaktiossaan hän joko oli kanssani samaa mieltä tai sitten jyrkästi eri mieltä, ja silloin, kun hän oli jyrkästi eri mieltä, pidättäydyin inttämästä. Olen nimittäin riittävän vanha käsittääkseni, että kenenkään näkemyksiä ei voi muuttaa kukaan muu kuin niiden näkemysten omaaja itse.

Ulkoisen todellisuuden faktojen suhteen veljeni elämässä ei olisi ollut mitään niin hirveästi pielessä, että hänen olisi niiden takia tarvnnut ampua itsensä. Hän olisi ihan hyvin voinut valita toisen suunnan, ja hän näki siihen viittaavia uniakin. Asennemuutoksen tekeminen tosin vaatii voimia, ja ne häneltä kyllä olivat lopussa. Siitä huolimatta hän ei edes elämänsä sanottakoon viimeisen puolen vuoroakaudenkaan aikana ollut eristäytynyt. Ja useampaan otteeseen siinä hänen elämänsä viimeisten neljän kuukauden aikana meillä oli puhetta sitä, että niin monet ihmiset pitävät hänestä ja että me olemme valmiita auttamaan häntä millä tahansa tavalla. Siihen hän vastasi, että kyllä hän sen tietää. Itse puolestani korostin, että hän oli tehnyt minun hyväkseni niin paljon, että jos suinkin mahdollista, olin valmis nyt korvaamaan kaiken sen.

Minä hyväksyn itsemurhan. Ja tarpeetonta mainitakaan, että kannatan myös eutanasiaa. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus päättää päivänsä, jopa saada siihen apua, jos hän ei enää pysty toteuttamaan elämäänsä siinä muodossa kuin sitä hänen omasta mielestään pitää voida toteuttaa, aivan niin kuin elämänsä tällaisessa tapauksessa pyrkivät lopettamaan muutkin eläimet. Eli en esimerkiksi hyväksy sitä, että itsemurhaa yrittäneitä ruvetaan sairaaloissa 'pelastelemaan', missä toiminnassa ei ole kysymys mistään muusta kuin lääketieteen edustajien ylimielisyydestä, ja olenkin sitä mieltä, että sen ammattikunnan palkkoja pitäisi kiireesti laskea. Sitä vastoin olen sitä mieltä, että niin pitkään, kun ihminen ei ole tehnyt mitään konkreettista, mikä viittaa itsemurhaan, häntä pitää yrittää auttaa. Jostain syystä ihmiset terveydenhoitojärjestelmää myöten ovat hanakoita auttamaan vasta 'jälkikäteen'. Ilmeisesti siksi, että silloin on mahdollista osoittautua sankariksi. Ylpeyden kuolemansynti. (28.3.2016)