Paluuta takaisin elämään?

Viisuminhankintaa, jos Luoja suo, ja herkkuja, jos ampiaiset suovat...

Joitain päiviä sitten kirjoitin Gülenistä, pari päivää sen jälkeen Hesari viimein vaivautui kirjoittamaan aiheesta. Näin tämä menee: maailman nopeimpia viestimiä ovat kirjat, sitten tulevat blogit ja sitten hyvänä kolmosena sanomalehdet.

 

Aurinko paistaa hiukan risukasaan: kun eilen menin kansalaisopistolle, sattui venäjän jatkoryhmässä olemaan vielä kolme paikkaa. Ja kun kuljin käytävällä, ohjaaja tuli juuri vielä suljetusta kutomosta, ja sain sovittua aivan priimatavalla yhden projektin. Kirjastostakin oli vielä hyvin venäjän oppikirjaa saatavilla – en nimittäin aio edelleenkään ostaa sitä.

Meiltä menivät tuossa alkukesästä venäjän viisumit umpeen, ja ajateltiin käväistä vielä tässä syksyllä Pietarissa, siellä kun on käsittäkseni meneillään nyt iso Salgadon näyttely. Suhtaudun hänen tuotantoonsa vähän ristiriitaisesti, ja kun ensimmäisen kerran kirjoitin hänestä – olikohan se nyt Itä-Hämeeseen – taisin hiukan kritisoida häntä. Hänellähän ei ole muodollista koulutusta, ja se näkyy hänen valokuvissaan kitschahtavuutena. Salgadon kuvissa kaikki on ylleensä ollut jotenkin komeampaa kuin oikeasti. Joten voisi käydä katsomassa, mikä on tilanne nyt.

Ja sitten taidevalokuvasta käyttökuvaan: Venäjän viisumia varten piti ryhtyä hommaamaan kuvia. Vastikään olin käynyt Rajalassa muissa asioisssa, jotka jäivät toimittamatta järjettömän jonon takia. Valitsin nyt valokuvaamoksi suhteellisen uuden firman, Spottikuvan, ja heti pääsin kuvattavaksi, kun kävelin vain ovesta sisään. Toinen pari kuvia tuli Venäjän vaatimuksilla, toinen Kiinan, siltä varalta, että tässä joutuu vielä hakemaan Kiinan viisuamiakin lähiaikoina. Olin oikein tyytyväinen asiain käänteeseen. Oheisessa kuvassa on Spottikuvan tyylikäs kulmistaan pyöristetty neliönmuotoinen ja molemmin puolin mattalaminoitu kortti.

Muut tavarat kuvassa ovat Maailmanmarkkinoilta. Menin sinne vähän epämääräisin tuntein, sillä sehän oli näitä Maailmanmarkkina-aikoja viime vuonna, kun tunnelmat olivat todella synkät. Viime vuonna olin ostanut isännälle britti-kojulta kauniin kukkokupin nimipäivälahjaksi, mutta isäntäkin on saattanut ryhtyä käyttämään sitä vasta aivan pari päivää sitten. Itselleni ostin tuolloin tammisia paistinlastoja, jotka olen joutunut panemaan piiloon samoin kuin tuoksusaippuan.

Ennätysmäisen ampiaissesongin tähden kerkesin nyt maistella vain muutamia brittiherkkuja. Koska ampiaiset tykkäsivät eniten persikka-amarettohillosta, ostin sillä perusteella sitä. Ostin huomiselle sapattipäivälliselle jälkiruokaleivonnaisia ja eustoman veljeni haudalle. Vien sen joko tänä iltana, ellei kaatamalla sada, tai sitten sunnuntaina.

Testasin parin maistiaislusikallisen verran jäätelöitä, mikä oli virhe, sillä olen neljättä päivää paastolla, eikä silloin tosiaankaan näköjään pidä laittaa jäätelötyppistä materiaalia mahaansa, ei edes vähää. Jouduin lähtemään kipin kapin kotiin. Olisin kuitenkin tarvinnut vielä parmesaania...

Paaston viihdykkeeksi oli lainannut kirjastosta outoa viihdekirjallisuutta. Yksi kirja liittyy tarot-kortteihin. Tarot-korttien suunnittelusta opinnäytetyönä haaveilee moni graafisen suunnittelun opiskelija, mutta en ole kuuullut, että kukaan olisi lopulta tehnyt niitä. Koska paasto vähentää unentarvetta, rupesin tuossa yhtenä yönä penkomaan paikkoja ja ihmettelemään, missä mahtavat olla venetsialaiset tarot-korttini. Kaikkea sitä ihminen omistaakin kuin venetsialaiset tarot-kortit, mutta jos nyt ylipäätään pitää omistaa tarot-kortit, niin niiden tulee kyllä olla venetsialaiset, sitä mieltä minä olen.

Löysin korttini, ja kysyin, mihin minun nyt pitäisi ryhtyä elämässäni. Nostin kortin, ja tuli vaunut. Eli ei auta kuulemma kuin odottaa, että tilanne selkiytyy. Nyt ei voi tehdä mitään.

 

Että sellaista... (18.8.2016)