Pelejä sosiaalisiin ongelmiin 30 vuotta

Eikö kukaan

tosiaankaan ole koskaan tutkinut tietokonepelien vaikutuksia? Vaikka niitä on tehty, herran tähden sentään, melkein puoli vuosisataa? Ja kaikki pelien tekijät ovat omasta mielestään keksimässä jotain aivan uutta!

Viimeisimmän Yliopistolehden etusivulla oli juttu Helsingin yliopiston psykologian professori Anu-Katriina Pesosesta, joka kuulemma on miettinyt sitä, miten univelkaisia nuoria saadaan nukahtamaan ajoissa, ja ratkaisuksi hän on tutkimusryhmineen keksinyt, kuinka ollakaan, muodikkaasti pelin.

Jostain syystä en usko ideaan, ja on siinä ja siinä, ettei tämä saa minua suorastan raivon valtaan. Onko hänelle ja hänen tutkimusryhmälleen tosiaan maksettu yhteiskunnan varoista palkkaa tästä pöhköilystä? Jos on, toivottavasti hän pian kertoo, millaisella taustatutkimuksella päätyi tähän ratkaisuun, ts. mistä päätteli, että peleistä on hyötyä. Aineistoahan tietokonepeleistä on runsaasti, kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Nimittäin kun levittelin sitä eilen mainitsemaani vanhaa kiinalaista kohopenkkiäni tasaiseksi, laiton levennysten pohjalle rikkaruohnestimiksi vanhoja lehtiä, joita anoppivainaan entisestä navetasta löytyy melkein yhtä paljon kuin maailmasta tietokonepeljä. Uusi nainen -lehdessä vuodelta 1986 joku kaltaiseni vanha nipo oli joutunut lähes raivon valtaan niin kuin minä nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun Helsingin kaupungin raittiustoimisto oli käynnistänyt Päihderuudun. "Päihderuutu on atk-pohjainen tietokonepalvelu, johon voi olla yhteydessä modeemilla varustetulla tietokoneella", kirjoittaa Uuden naisen kolumnisti Taina Kanerva. Sovellukseen kuului myös aiheeseen liittyviä 'atk-pelejä'. Tällöin vuonna 1986 Taina Kanerva epäili vahvasti, missä määrin Stadin juopot, narkkarit ja heidän omaisensa mahtavat riemastua tästä uudesta mahdollisuudesta, ja varsinkin hän epäili, minkä verran se mahtaa auttaa näitä ihmisryhmiä. Ja minä epäilen nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä vahvasti, miten Pesosen peli mahtaa auttaa yökyöpelinuoria.

Olen sitä mietä, että tällaisiin höpö-höpö-peleihin ei pidä antaa yhtään veronmaksajien rahoja ennen kuin on selvitetty, minkä verran niistä on oikeasti, siis aikuisten oikeesti, ollut apua viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana, eikä kannata tulla väittämään, että tällaiset sosiaalis-psykologis-poliittis-pornoottiset pelit ovat niin uusi asia, ettei tutkimusmateriaalia olisi. Ei kun vaikkapa aluksi kysymään vuoden 1986 alkoholisteilta, narkomaaneilta ja heidän vaimoiltaan ja lapsiltaan, mikä merkitys tuolla Helsingin kaupungin raittiustoimiston applikaatiolla oli heidän elämässään.

 

Kyllä on yliopistoissa varaa leikata. Enpä oliis uskonut, että tulen jonain päivänä olemaan jostain asiasta samaa mieltä kuin Sanni Grahn-Laasonen.

 

Ja olen samaa mieltä kuin Taina Kanerva Helsingin kaupungin sovellutuksesta aikoinaan: nämä Pesosenkin polttamat rahat olisi pitänyt käyttää siihen, että joku elävä ihminen toimii näiden ongelmissa olevien ihmisten kanssa. (2.5.2016)