Permakulttuuri vai urbaani nomadismi?

Maailman muututtua kaistapäiseksi sitä miettii, miten tässä elämänsä eläisi, että säilyttäisi edes oman järkensä niin kauan

kuin elon päiviä on lusittavana.

Olen jälleen lukenut Hesaria. Tällä kertaa kuukausiliitettä, joka tuli tänään.

 

Siinä oli juttu Kanniston pariskunnasta, joka ei sanoessaan irti sopimuksensa yhteiskunnan kanssa siirtynyt permakulttuuriin vaan tarkalleen päinvastoin ryhtyi urbaaneiksi nomadeiksi. Syyksi he mainitsevat onnellisuuden. Sanoutuminen irti konventionaalisesta paikallaan pysyvästä elämänmuodosta on heidän mukaansa tapa tulla onnellisiksi.

 

Aiemmin heistä oli puhe myös jossain televisio-ohjelmassa, jonka katsoin kahdesti.

 

Kuvat, joita heistä on levitetty, niin liikkuva kuva kuin tuon Hesarin kuukausiliitteen valokuvat, ovat räikeässä ristiriidassa hegemonisoituneen onnellisuutta koskevan diskurssin kanssa. Onnellisten ihmisten kuuluu vallitsevan diskurssin mukaan näyttää tietynlaisllta. Kuitenkin niin Päivi kuin Santeri Kannistokin ovat 41-vuotiaita, mutta näyttävät kumpikin kymmenen vuotta - Santeri kenties jopa 20 vuotta - ikäistään vanhemmilta. Sekä televisio-ohjelmassa että Hesarin kuvissa he ovat paikoissa, jotka osoittavat erehtymätöntä vaistoa hankkiutua paikkoihin, jotka ovat kuin Dorén helvettejä. Tai sitten sekä televisiokuvaaja ja Hesarin valokuvaaja ovat käyttäneet tehokkaasti ammattinsa keinoja kuvatakseen nuo paikat siten. Itse epäilen, että paikat ovat varsin vilpittömästi kuvattuja, ts. todellakin rumia. Hegemonisoituneen onnellisuusdiskurssin mukaan ihmiset eivät voi olla onnellisia, jos he näyttävät reilusti ikäistään vanhemmilta tai ovat rumissa paikoissa.

 

Hmm…

 

Kuulema he saavat ns. vihapostia. Noissa sähköpostiviesteissä heidän elämäntapansa tuomitaan. Kuulema heidät on koulutettu kalliisti, mutta nyt he eivät maksa kulunkejaan takaisin heidät kouluttaneelle yhteiskunnalle.

 

No, Päivi Kannisto on väitellyt kirjallisuustieteestä. Se koulutus nyt ei maksa juuri mitään. Santeri Kannistosta ei sanota kuin että hän on teekkari. Liekö valmistunut? Oli miten oli, se koulutus on kalliimpaa.

 

Mutta perussuomalaisnäkökulmasta jotain huomautettavaa varmaan löytyy. Tokihan heidän liikkuva planeetanlaajuinen elämäntapansa edellyttää, että jotkut muut ovat paikallaan esim. viljelemässä sen ruoan, jota he ostavat kaupasta, pitämässä huolen niistä kiinteistöistä, joita he vuokraavat jne. Lisäksi Santeri on jättänyt jälkeensä jopa kaksikin kappaletta yksinhuoltajaäitejä, joilla on Suomessa jalassaan hänen siittämänsä pallo.

 

Luultavammin monet pikemminkin kadehtivat Kannistojen kykyä moiseen elämäntapaa. Elämäntapa edellyttää hyviä hermoja, sosiaalisia taitoja, sopeutumiskykyä ja silkkaa älykkyyttä. Kykyä ajaa aivoihinsa jatkuvasti uutta koodia, uusien paikkojen tapoja ja toimintamalleja. He elävät niin kuin elävät, koska pystyvät siihen. Heidän elämäntapansa siis tavallaan on heidän oman paremmuutensa julistus kaikille niille, jotka tietävät, etteivät pystyisi asumaan talossa, joka vilisee rottia, eivät kestäisi kuumuutta, menettäisivät hermonsa moskiittojen kanssa, kaipaisivat kotiin, kun jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen kuluttaisi heidän aivovähänsä loppuun alta aikayksikön.

 

Epävarmuuden sietämisen kyky on aika ylivoimainen kyky. Suurinta osaa ihmisistä kauhistuttaa ajatuskin, että Kannistojen sietämästä epävarmuudesta ja epämukavuudesta tulisi yleinen normi. Että he joutuisivat sietämään samaa. Ihan vain siksi, että Kannistotkin sietävät. Tasapuolisuuden nimissä.

 

Kun pariskunnalle alkaa jossain vaiheessa pientä kremppaa tulla ja polvia pitää ruveta säästämään, he kyllä kykenevät asettumaan aloilleen ja perustamaan jonkun erinomaisen hyvin kannattavan firman jonnekin. Työllistävät siinä siten kohtalaisen määrän väkeä ja maksavat velkansa ihmiskunnalle jossain päin maailmaa. Joten ei siis huolta.

 

Kyllä minä tunnustan, että haluaisin pystyä samaan. (29.10.2011)