Perunalla permakulttuuriin

Kuten jo aiemminkin

on todettu, olen sitä mieltä, että meidän pitäisi siirtyä permakulttuuriin koko yhteiskunnan.

Olen tässä hiljakseen kyseenalaistamassa työn merkitystä.
 

Erityisesti inhoan kaikkia n. taloustöitä, laajasti ymmärrettynä. Inhokkien kärkisijaa pitävät silittäminen, tiskikoneen täyttäminen ja purkaminen sekä ruoanlaitto. Leipomista pidän epäoikeudenmukaisena rangaistuksena, jonka ansaitsemiseksi en ole tehnyt mitään sen enempää tässä kuin missään edellisessäkään elämässä. Tänä aamuna sain loppuun jo toissapäivänä alottamani urakan, parvekkeen kesäkuntoon saattamisen. Hermoille kävi ennen kaikkea se, etten ymmärrä, miten minut on saatu suostumaan moiseen. Enhän minä edes oleskele koko parvekkeella juuri koskaan!
 

Taloustöistä siivoaminen menee, sillä siinä nyt edes näkee kättensä jäljen.
 

Ja autolla ajaminen on myös taloustyö.
 

Ihmiskunta on taantunut suunnattomasti viimeisen sanottakoon 15 000 vuoden kuluessa, ja saattaapa hyvinkin olla, että syöksykierre alkoi siitä pahamaineisesta maanviljelyksen keksimisestä. Ihan turha tulla inisemään minulle, että noihin aikoihin elämänkaari oli lyhyt, hammassärylle ei voitu mitään ja umpisuolen tulehdus tappoi. Mutta ei ollut taloustöitä. Ei ollut autoja eikä parvekkeita.
 

Silti en voi kiertää sitä tosiasiaa, että joka kerta, kun teen jotain idioottimaista taloustyötä, se on loppujen lopuksi oma valintani. Voisin aivan hyvin kieltäytyä ja tehdä jotain muuta.
 

Ettei jopa työuupumuskin johtuisi niin yksinkertaiesta syystä kuin että ihminen on väärässä hommassa eikä niinkään siitä, että tekee töitä liikaa? Tämä on, sen toki tiedän, mahdollisimman epäortodoksinen kysymys.
 

Olen keksinyt aiheen tiimoilta kaiksi hypoteesia. Toinen on se, että omien väärien valintojen hyväksyminen ottaa luonnolle. Eli töihinsä väsymisessä kyseessä on ylpeyden kuolemansynti. Syyllisyyden tunteminen on meidän yhteiskunnassamme kiellettyä, ja voidakseen kantaa vastuun omista valinnoistaan pitäisi olla lupa tuntea syyllisyyttä vääristä valinnoista. Sepä ei kuitenkaan käy, sillä pitää olla ylpeä, ja jos tyhjänpäiväinen ylvästely ei muuten onnistu, yhteiskunta kyllä maksaa lääkkeet ja eläkkeen.
 

Ja toinen hypoteesini on, että yhteiskunnassa on liian kapeat ihanteet.
 

Kapeilla ihanteilla tarkoitan esimerkiksi yliopistokoulutuksen ja tiettyjen tehtävien yliarvostusta. Ihmiset ajetaan yliopistoihin, koska se on niin hienoa - ajetaan, vaikka ihmisellä ei olisi yliopistokoulutuksen vaativiin tehtäviin mitään muita edellytyksiä kuin tarpeellinen älykkyysosamäärä.
 

Kyllä ammatinvalinta on vaikeaa. Tai pikemminkin elämäntavan valinta. Kaikista kehittyneistä tiedotusvälineistä huolimatta...
 

Sitä paitsi monet  tehtävät ovat sellaisia, ettei niitä ymmärtääkseni edes voida opettaa. Toissa päivänä kävin autohuollossa ja -kaupassa (isännän juristinäkökulman mukaan, muuten, erittäin hyvämaineisessa yrityksessä). Kuulin siellä, että firmaan oli palkattu uusi myyjä. Se oli selvästi iso tapaus. Ymmärrän sen, sillä luultavasti on vaikea löytää hyviä automyyjiä. Autoilun yliarvostuksen eräs lieveilmiö on se, että autoihin kohdistetaan suuria odotuksia, mistä puolestaan seuraa pettymyksiä ja sitten valituksia. Eniten vikoja löytyy autoista, joiden brändi on yliarvostettu. Brändin rakentaminen on vaikea asia. Kuluttajat voivat luottaa brändiin myös enemmän kuin brändille on hyväksi...
 

Automyyjällä pitää käsittääkseni olla järjettömien mittasuhteiden kyky lukea asiakasta. Autokauppa saattaa olla yhteiskuntamme mielenkiintoisimpia diskursseja.
 

Reilu kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli kollega, jonka mies oli autokauppias. Kerran pariskunta oli keskustellut, mitä he tekisivät, jos voittaisivat lotossa. Mies oli vastannut, että hän myisi autoja edelleen. Miksi, kysyi rouva, ja vastaus oli, että autokaupassa käy mitä kiinnoastavimpia hörhöjä, joita ei sellaisiksi uskoisi, jos heidät jossain muussa yhteydessä tapaisi. Esimerkiksi on kuulema hyvin yleistä, että autokauppaan tullaan aivan vakuuttuneena siitä, että nyt ostetaan tuo auto, mutta kun ruvetaan selvittämään luottotietoja, käy ilmi, että viho vimeinen asia, mitä se ihminen tekee, on auton osto.
 

Vääränlaisen myyjän pestaaminen autokauppaan olisi siis täyskatastrofi. Mutta ne myyjät, jotka satuin toisaapäivänä siinä mainitussa autokaupassa tapaamaan, olivat selvästi alansa elämäntapaintiaaneja. Oikealla alallaan.
 

Koska ammatinvalinta tai ylipätäänkin elämäntapansa valinta niinkuin työntekijöiden rekrytointikin ovat kaikki mahdotonta lähestyviä asioita, olisi kaikkein viisainta, että siirryttäisiiin permakulttuuriin koko yhteiskunta.
 

Minua harmittaa suunnattomasti, että minulta ovat jääneet opettelematta sellaiset perustavanlaatuiset taidot kuin perunankasvatus. Olen sitä vastoin hyvin perehtynyt vaikkapa representaatioiden muodostumiseen ja niiden manipulointiin diskurssien rakentumisessa. Tuosta vain ei ole pienintäkään hyötyä, jos pitää kasvattaa perunaa, ja sitä paitsi pelkään pahasti, että perunankasvatus on aika hiton paljon mielenkiintoisempaakin. Olen päättänyt tänä kesänä vähentää kiinan opiskelua ja korvata vähennyksen perunankaasvatuksen opettelulla, ja aloittaa, kuten edellisessä blogimerkinnässä jo todettiin, viidellä perunalla. Minkään opettelua ei nimittäin pidä aloittaa liian massiivisesti.
 

Laitoin eilen valoon itämään kahdeksan perunaa siltä varalta, että kaikki eivät idä. Kuulema ne pitää idättää valossa, että iduista tulee tukevampia. Tosiasiassa missään eivät perunat kuitenkaan idä niin hyvin kuin meidän kylmäkaapin vihaneslokerossa.
 

Ja taloustöiden tekeminen päättyy nyt tähän. Aloitin jo melkein kuukausi sitten sadun kirjoittamisen oudosta multikulttuurisesta olennosta; aloitin jo yhtä kuvaankin silloin. Mutta tänään aloin maalata sitä akverellein. Mikään ei auta elämään tympääntymiseen niin kuin akvarellimaalaus! Paitsi ehkä jooga. Ei minulla ole aavaistustakaan, mitä hyötyä satujen kirjoittamissta ja niiden vesivärikuvittamisesta voisi olla. Mutta onpa ilo tehdä pitkästä aikaa jotain täysin absurdia! (14.5.2011)