Pietarhovin suihkulähteet jne

Terveisiä Pietarista!

Kävin samassa kaupungissa 26 vuotta siten. Silloin sen nimi oli Leningrad. Nyt nimi oli Pietari. Paikka oli muuttunut kovasti. Ja minä. Vanhaksi tultua sitä saattaa vaikka mennä katsomaan Pietarhovin suihkulähteiden käynnistymistä klo 11, mikä ei olisi 26 vuotta sitten tullut kuulonkaan. (15.7.2012)

 

 

 

 

 

 

 

 

Pietari ennen ja nyt

 

Kokosin tähän neljä kuvaparia, joissa olin turistivalokuvaillut samaa kohdetta viimeksi Leningradissa käydessänija nyt Pietarissa käydessäni.



Ensimmäisessä kuvaparissa on atlaksia. En ole varma, onko vieressä sama rakennus kuin alemmassa kuvassa, mutta molemmat ovat veden äärellä. Kuvat ovat aika samanlaiset, mutta silti aivan erilaiset.
 

Leningradissa olen kuvannut atlakset riippumassa kuvapinnan ylälaidasta veteen, kannattelemassa ikään kuin kuvapinnan yläreunaa, ikään koko sen yläpuolella olevaa maailmaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

  

Pietarissa Beloselski-Belozerski -palatsin atlaksien alta on jätetty koko vesi pois, ja huomio on pikemminkin siinä, mitä atlantit tosiasiassa kannattelevat kuin minun tulkinnassani tai siinä, mihin ovat vajoamassa.

 

Palatsi on 1800-luvun puolivälistä, uusbarokkia.
 

 

 

 

 

 

 

 

Toisessa kuvaparissa on Kirkko veren päällä. Kirkko ei ole mitenkään järisyttävän vanha, vaikka perinteinen. Se on rakennettu 1800/1900-lukujen vaihteessa paikalle, jossa Aleksanteri II haavoittui. Kirkko tunnetaan myös nimillä Verikirkko ja Ylösnousemuksen kirkko.
 

1980-luvulla kirkko oli pitkäaikaisessa remontissa. Olen pelastanut sitä romantiikalla.

 

 

 

2010-luvulla sitä ympäröivät rakennustelineiden sijaan turistilaumat. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

 

 

  

Minulla on samasta kohteesta otettuna myös 'postikorttiversiot'.

 

Leningradin postikorttivertsiossani kamera tai pikemminkin objektiivi on ollut parempi. Kuvassa painopiste on syvässä kanavassa.

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pietarin postikorttikuvassa taivasta on enemmän eikä veden kuilumaisuudella ole niin väliä. Kunhan nyt jotain vettä on...

 


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kazanin kirkossa oli 26 vuotta sitten uskontojen ja ateismin museo, eikä sinne ollut ei sitten niin minkäänlaista tungosta. Ulkopuolella ottivat jotkut toisistaan matkamuistokuvia.

 


 

Pietarissa Kazanin kirkossa oli siellä käydessäni menossa jumalanpalvelus ja ihmiset sankoin joukoin rakennuksen sisäpuolella. Oli turisteja ja oli uskovaisia suurin piirtein puolet ja puolet. Hämmästelin nuorten miesten määrää. Yksi uskalsi laittaa viereensä pilaria vasten nojalleen läppärinsä ja sateenvarjonsa jumalanpalveluksen ajaksi. Jumalan lisäksi siellä palveltiin mammonaa - suurin osa pinta-alasta oli erilaisten myymälöiden käytössä. Joten osittain se siis on hyvä esimerkki nykyisestä uskonnon ja ateismin historian vaiheesta. Sisällä ei ollut valokuvauskieltoa, mutta en silti kuvannut. Pylväikkö oli edelleen komea.
 

Autotilanne oli 26 vuotta sitten oheisenlainen, mutta sittemmin tilanne on muuttunut.

 

 

 

  

 

Uudemman kuvan taustalla on Kunstkamera, Pietari Suuren 1714 perustama Venäjän ensimmäinen museo.

 

Jos kuvien pilvisyys ihmetyttää, niin Pietarissa on kuulema keskimäärin 35 poutapäivää vuodessa, ja ne ovat helmikuussa, kun aurinko paistaa ja on kipakka pakkanen. (16.7.2012)

 

Ja varsinkin nyt

 

Pohdiskelin Pietarin matkani aikana jälleen Venäjän rajamuodollisuuksia.

 

Nehän ovat sillä tavalla mielenkiintoisia, että ensin jonotetaan passintarkastuksen, ja passiin lyödään leimoja. Sitten mennään ulos, ja heti oven ulkopuolella joku tarkastaa, onko siinä passissa se viisi metriä aiemmin lyöty leima. Sitten jatketaan hiukan matkaa, ja tarkastetaan uudelleen sama leima. Ja jos oikein lykästää, tarkastuksia tulee vielä muutaman kilometrin välein lisää.

 

Suomalaisten mielestä homma on absurdia, mutta luultavasti kyseessä on mekanismi, jolla virkailijat siinä korruptoituneessa maassa pannaan valvomaan toisiaan. Ja maa on iso, 140 miljoonaa asukasta, joten kyllä siitä riittää porukaa valvomaan neljään, viiteen kertaan yhtä ja samaa leimaa joka passista, joka Venäjän rajan ylittää.

 

Bussikuskien mukaan ajamuodollisuudet ja tarvittavat paperit heidän kohdallaan ovat joka kerta, jokaikinen viikko, jotenkin erilaiset. Sekin kuulostaa meikäläisistä pöhköltä, mutta luultavasti silläkin pyritään estämään säännönmukaisuuksien muodostuminen ja sitten näiden säännönmukaisuuksien lomasta porsaanreikien ja siis rikoksenmahdollisuuksien löytäminen, eikä tämä simputus siis tosiasiassa ole kohdistettu suomalaisiin ammattikuljettajiin vaan Venäjän omiin tulliviranomaisiin.

 

Tämä selittää mielestäni myös Venäjän passintarkastajien yrmeyden. Heitä hävettää, koska heidän isänmaansa, jolle he ovat tekevinään työtä, halveksii heitä ja pitää heitä potentiaalisina rikollisina. Ja he tietävät, että  jokainen, joka heille passinsa esitää, tietää sen.

 

Koska porukkaa riittää panna vahtimaan toisiaan, Putinillakin on sitten varaa asiakseen estää kansalaisyhteikunnan syntyminen. Kansalaisyhteikuntahan hoitaisi arvojen muodostamisen, kehittymisen ja ylläpitämisen osin itsestään, eli vähentäisi rikollisuutta ja veisi siten hitosti työpaikkoja…

 

Koska minulla on monien muiden neuroosieni lisäksi tämä kuuluisa autoiluneuroosi, en malta olla analysoimasta tässä yhteydessä myös Pietarin autoilukulttuuria. Se nimittäin on järjetöntä. Kaikki ovat silmittömän itsekkäitä, ja liikentessä kilpaillan siitä, kuka onnistuu eniten rikkomaan liikennesääntöjä. Kyky rikkoa liikennesääntöjä on Venäjällä prestiisin merkki. Ja joka päivä näin ainakin yhden kolarin - en ihan tapahtumaa, mutta vastikään tapahtuneen tosiasian.

 

Tämäkin mitä ilmeisimmin on seuraus kansalaisyhteikunnan puuttumisesta. Nimittäin Suomessa venäläiskuskitkin ajavaat normien kukaan. Tämä johtunee siitä, että niin tekevät kaikki muutkin. Mutta kun venäläiskuski saapuu isänmaansa kamaralle, hän muttuu välittömästi ryssänpaskiaseksi. Hän ei voi olla reilu, koska ei ole kukaan muukaan, sillä jos on reilu, kun muut eivät ole, tulee hyväksikäytetyksi.

 

Viipurin toria siivottiin ammattirikollista muutama vuosi sitten, kun suomalaiset matkanjärjestäjät lopettivat siellä käymisen, koskapa hedän asaikkaansa järjestelmällisesti aina ryöstettiin siellä. Mutta edelleen siellä voi havainnoida mielenkiintoista kaupankäyntiä.

 

Yksikin kauppamies, jolta aluksi kieltäydyttiin ostamasta, antoi potentiaaliselle asiakkaalle muovikassin, kun tämä kuljeskeli ostokset käsivarrellaan. Asiakas kiitti ja poistui, mutta kauppiaan laskelman mukaisesti hän palasi kohta suopeana takaisin. Normaalisti tällaiset markkinointimenetelmät opetetaan jollain markkinoinnin kurssilla, mutta oletan, että tämä kauppias oli oppinut tempun samalla luonnonmenetelmällä kuin kielitaitonsa. Ajatelkaapa, jos tämä muinaisen Neuvostoliiton eteläosista kotoisin oleva mies olisi saanut kunnon koulutuksen ja päässyt toteuttamaan jonkun laillisen uran liikemehenä. Ajatelkaapa edelleen, miten säästäisi firman oikeudenkäyntikuluja henkilö, joka pystyy tuolla tavalla luonnostaan lukemaan asiakasta! Ja kun hänellä oli selvästi kielipäätä, mitkä mahdollisuudet kansainvälisessä liiketoiminnassa! Ja laskupäätäkin oli, kun sivusta kuuntelin, miten hän pyrki huijaamaan eurojen ja ruplien kurssilla.

 

Tilanne ei kuitenkaan tulene korjautumaan, sillä venäläisissä yliopistoissa on kuulema 5 000 euron lukuvuosimaksut. Luultavasti mitään opintotukijärjestelmää ei ole. Siispä kun keskimääräinen palkka on 800 euroa kuukaudessa, vain rikkaat voivat kouluttaa pentunsa. Koska Venäjällä on varaa värkeissä, se pystyy suuresta väestöstään tälläkin tavalla kouluttamaan tarvitsemansa asiantuntijat, mutta köyhempiin oloihin syntyneillä fiksuilla ihmillä ei näin ollen ole käytännössä laillisia keinoja sosiaaliseen nousuun. Köyhät fiksut pystyvät jatkossakin luomaan uran vain järjestäytyneessä rikollisuudessa, semminkin kun järjestäytynyttä rikollisuutta ehkäisevää kansalaisyhteiskuntaa ei edes aioita antaa syntyä vaan sen syntymistä erityisesti estetään. Venäjän kannalta on ilmeisesti se ja sama, millä ihmiset leipänsä tienaavat, ja ammattirikollisuus näyttää Venäjän valtiolle olevan yhtä hyvä vaihtoehto kuin joku muukin.

 

Merkillinen maa, tämä naapurimme Venäjä, jolla on kuitenkin kaikki kuviteltavissa olevat luonnonvarat, kaikki aineelliset mahdollisuudet, muttei mitään moraalisia edellytyksiä, ja niiden mukana menee kaikki. Uusrikkaiden ja rupusakin välillä on nyt niin suuri kuilu, että ihme on, ellei pian tapahdu sama kuin vuonna 1917.

 

Nevski Prospekt on julkisivu, jota kaupunkilaiset on komennettu pitämään kunnossa. Näin alkuasukkaan poimivat ylös pudottamansa pienen roskan ja pistävän sen roskakoriin. Nevski Prospekt on kuin minkä tahansa ison kaupungin pääkatu merkkituotekauppoineen, vaikka maailman luksusmerkit eivät ihan niin näyttävästi ole esillä kuin vaikkapa Beijingissä.

 

Nevski Prospektilta ei löydy mitään venäläistä. Mutta toisaalta ei tarvitse mennä kauas, kun löytää mielenkiintoisia sekoituksia. Esimerkiksi join leivoskahvit kahvilassa, jossa oli länsimainen moderni sisustus. Hinnat sun muut oli läntisen muodikkaaseen tapaan kirjoitettu isoille tiskin takaiselle liitutaululle, mutta vain venäjäksi. Kukaan ei puhunut englantia, enkä minä tunnetusti osaa venäjää enkä aio opetellakaan. Tavarat sai ne valittuaan neuvostotapaan tiskin päästä tarjottimelle lastattuna. Ja taustalla soi kovaääninen venäläinen populaarimusiikki. Ei yhdenyhtykäistä ulkomaista turistia, ja kaikki tämä vain parin kulman takana Nevski Prospektista.

 

Kaiken kaikkiaan Pietari oli täynnä postiivisia muutoksia. Esimerkiksi palvelu on oikeinkin hyvää. Tämä lienee seurausta siitä, että väki on päässyt matkustelemaan ulkomailla ja nähnyt normaalia inhimillistä kanssakäymistä. Tullin autojonossa yhden rouvan törkeä autonkäsittely sai nuoren venäläismiehen järjestämään tilanteen niin, että tilanne saatiin kuntoon, mikä sekin on uutta. Pietarissa, toisin kuin Venäjän Karjalassa, ei kaltaiseni vanhuksen liikuma-aikaan turistialueilla näkynyt lainkaan juopuneita. Kuulema viinan hintaa oltiin juuri vastikään nostettu…

 

Venäjällä on siis paljonkin uusia hyvia piirteitä, mutta toivottavasti jotain vanhasta sympaattisuudestakin säilyy. Kuten järäpäinen kalastaminen. Ja vitsit. Jääräpäiseen kalastukseenkin liittyy vitsi. Talvella miehet kokoontuvat laumoina lähteäkseen heti aamusta pilkille. Matkalla he aloitavat tietokilpailun. Kuka muistaa, paljonko vodkapullo maksoi vuonna 1959? Muutama ilmoittaa muistavansa. Kuka muistaa, paljonko vodkapullo maksoi vuonna 1968? Hiukan useampi muistaa. Illalla lähdetään paluumatkalle. Saalista on tullut joku viiden sentin sintti, eikä kukaan muista kuin sen, paljonko vodkapullo maksaa nyt.

 

Valitettavasti vitsitilanne on huonontunut Venäjällä kapitalismin ja kiireen myötä. Vitsien keksiminen nimittäin vaatii joutilaisuutta. Nykyisin kenelläkän ei ole aikaa kuten oli neuvostovuosina, jolloin vitsituotanto kukoisti. Neuvostovuosina vitsit koskivat usein valtionpäämiehiä, mutta nykyisin heistä on hyvin vähän vitsejä. Yksi kuitenkin kuulema on, ja sen mukaan Putin ja Medvedev olivat lentokoneessa. Putin sanoi, että mitähän jos hän pudottaisi 1000 ruplaa maahan. Yksi ihminen tulisi iloiseksi. Medvedev ehdotti, että hän pudottaisi mieluumin saman summan kymmenenä sadan ruplan setelinä, jolloin kymmenen ihmistä tulisi iloisiksi. Lentäjä totesi tähän, että mitähän jos hän pudottaisi sekä Putinin että Medvedevin - 140 miljoonaan ihmistä tulisi iloisiksi.

 

Nykyvitseissä uusrikkaat ovat korvanneet aiheina valtiomiehet. Rikkaat ajelevat mersuilla ja isoilla maastureilla ja terrorisoivat liikennettä törkeällä käytöksellään. Kerran uusrikas meni kuitenkin ostamaan polkupyörää. Häneltä kysyttiin, että miksi. "Koska asunto on niin iso." Uusrikas osti joka päivä uuden mersun. Myyjä kysyi, mikä siinä eilen ostetussa oli vikana. "Tuhkakuppi tuli täyteen." (17.7.2012)