Pietaria taas

Pietarissa pitää käydä joka vuosi. Joskin olen kuullut henkilöstä, jonka mielestä siellä pitäisi viettää viikko joka kuukausi. Saatta olla...

Olemme viimen suorittaneet jokavuotisen Pietarin matkan.

Tällä kertaa yövyimme hotelli Dostojevskissa, mikä on monessakin mielessä sopiva paikka majailla Pietarissa. Lähellä oli Dostojevskin kotimuseokin. On vähän vaikea sanoa, mikä oli lopulta Dostojevskin (1821-1881) koti, sillä hän muutti kaksikymmentä kertaa eikä viihtynyt samassa kortteerissa koskaan kolmea vuotta kauempaa, mutta kotimuseona on se huoneisto, jossa Dostojevski viimeimmäksi eli ja siten myös kuoli.

Dostojevski oli omakustantaja, ja yksi huone oli varattu varastoksi, jossa säilytettiin hänen tuotoksiaan, joita rouva siten kävi tilausten mukaan viemeässä postiin. Joten ei ole mikään häpeä olla omakustantaja.

Lähistön aukiolla on Dostojevskin patsas, jota ihmettelimme etenkin siksi, että se näyttää hyvin samanlaiselta kun Helsingissä sijaitseva Aleksis Kiven patasas. Hahmojen asennot ovat ainakin hyvin samanlaiset.

Hotellia vastapäätä oli Vladimirin Jumalanäidin kirkko, jossa oli tällä kertaa ikonivieras Lokotin kylän kirkosta, nimittäin ihmeitätekevä mirhaa vuotava Jumalanäidin ikoni Lokotskaya.

 

 

 

Ikoni on kaksipuoleinen siksi, että ihan noin vain sen takapuolelle oli joskus ilmestynyt toinen kuva, joka on jotenkin siirretty pysyvästi paperille. Siinä on paitsi etupuolen Jumalanäiti, myös Jeesus sen näköisenä kuin hän on Torinon kuolinliinassa. Takapuolen hahmot ovat pystysuuntaan eripäin vähän kuin pelikorteissa.

Toiseksi ikoni on ihmeellinen siten, että se hikoilee mirhaa. Sitä kuulemma erittyy useamman tuoksuisena. Me ostimme muovikipossa ehtoollisleipäkuutioihin imeytettynä vanilja-aromilla varustettua.

Jotain ikoni kyllä näytti hikoilevan. Ikoni on lasikaapissa, ja lasiseinämissä pisaroi, mutta ei sillä tavalla kuin jos ikkuna höyrystyy. Vitriiniä oltiin tilkitty alalaidasta pumpulilla. En tiedä alkuunkaan, mistä on kysymys paitsi ainakin siitä että "voimia kohottava epätotuus vetää aina vertoja hyveelliselle mutta hedelmättömälle totuudelle", kuten Thomas Mann asian ilmaisi Tohtori Faustuksessaan.

Itke eivät aina vain vitriinin seinät vaan joskus Neitsyt Marian kuva itsekin on kyynelehtinyt.

Ennen kaikkea rukoileminen tämän ikonin edessa tuo ihmeellisen parantumisen ja siunattua tukea.

Ainakin matkamme tuli osoittautumaan siunaukselliseksi siinä mielessä, että löysin minulta puuttuvat neljä viimeisintä Hermitage Magazinen numeroa. Minultahan hävisi tässä kolme vuotta elämästä totaalisesti muihin asioihin. Vaikka noita lehtiä/vuosikirjoja toki jonkin verran silmäilin ympäristöstä noinakin vuosina, en niitä jaksanut hirmu ahkerasti metsästää. Mutta nyt ne suurin piirtein kävelivät vastaan.

Tämän vuoden numerossa oltin luovuttu pahvisista kansista. Harmi...

Lehti ilmoittaa avoimesti olevansa valtion propagandaa, mutta jutut ovat kiinnostavia. Kiinnostavista aiheista ja kiinnostavista näkökulmista, selvää propagandaa kun ovat. Vuosikirjassa on valitettavan laaja taideseurapiiripalsta, mutta on paljon muutakin, ja kiinnostavinta on tietenkin se, miten kaikki vedetään yhteen Venäjän kanssa. Mahtava julkaisu, ja minulla on koko sarja hamasta ensimmäisestä englanniksi ilmestyneestä numerosta. Kaikki eivätä ole yhtä hyviä, mutta kaiken kaikkiaan mainioita.

 

Jotain merkillistäkin on, sillä jossain näistä nyt käsiini saamistani numeroista näytti olevan puhetta Hollannissa Eremitaasin sikäläisen 'haarakonttorin' kanssa yhteistössä pidetysta Outsider Art- näyttelystä. Outsider Artin ei luulisi kuuluvan Eremitaasin agendalle. (22.7.2019)

 

 

AES+F. predictions and revelations. Maneesi, Pietari. 19.7.-22.9.2019.

 

Poikkeuksellisen inspiroivaan Pietarin matkaan sisältyi vierailu taiteilijaryhmä AES+F:n näyttelyssä nimeltä predictions and revelations Maneesissa. Suuri osa näyttelystä koostui videoteoksista, pitkähkökestoisista, joita jaksoimme katsoa vain kolme - niitä vain ei jaksanut enempää. Tämä merkitsee sitä, että minun on käytävä Pietarissa uudelleen vielä ennen 22.9. jolloin näyttely loppuu. Mainittujen valokuvallisten 3D-animaatioiden lisäksi esillä oli erityypisiä still-vedoksia noista videoista, veistoksia sekä ilmeisesti yksi iso installaatio, jonka näkemättä jääminen minua erityisesti harmittaa.

 
Ostin näyttelyyn liittyvän kirjan, joka sisältää paitsi näyttelykatalogin myös kokoelman taiteilijaryhmän teoksista kirjoitettuja lehtiartikkeleita eri puolilta maailmaa ja eri ajoilta. Niinpä minulla on aavistus siitä, mitä tuossa jätti-installaatiossa pitäisi olla, mutta koska kirjassa lukee, että sitä on pidetty esillä ainakin kahdessa eri muodossa, muttei sanota, mikä on esitystapa tässä näyttelyssä, totean vain, että kyseessä on teos nimeltä Islam Project. Teoksessa on monenlaisia osia, mutta katologiosuudessa on kuvat siihen kuuluvista perinteisenoloisita käsindolmituista matoista, joiden keskellä on painokuvia maailman matkilunähtävyyksistä. Ehkä nyt on esillä vain nuo matot? Mattojen keskuskuvissa paikat Guggenheimin museosta Rooman Pietarin kirkkoon ovat saaneet sipulikupolit. AFS+F:n satiirisen parodiaan kuuluu, että islamilaiset sipulikupolit eivät hirveästi eroa Venäjän ortodoksikirkkojen sipulikupoleista, mikä pistää kyllä heti katsojan silmään, ainakin sellaisen katsojan, joka tulee Venäjän ulkopuolelta. Kupolien lisäksi joissain kuvissa, muttei läheskään kaikissa, on myös stereotyyppisiä muslimeita.
 
Teos on alkujaan vuodelta 2000, ja se on sarkastinen vastaveto maailman tuolloin äityneeseen islamfobiaan, joka tuli sitten tuonnempana kulminoitumaan nine-elevenissä. Ei ole tiedossani, olivatko taiteilijat varustaneet sipulikupoleilla myös New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornit.
 
Tämän vuonna 1987 perustetun taiteilijaryhmän nimi tulee taitelijoiden sukunimien ensimmäisistä kirjaimista. Kaksi näistä on arkkitehtuurista opintonsa suorittaneita käsitetaiteilijoita ja yksi graafinen suunnittelija. Teoksissa kieltämättä on graafisen suunnittelijan visuaalinen ote, sillä niissä hyödynnetään konsumerismin kuvastoa tunnettuja tuotemerkkejä ja muotikuvauksen tyyliä myöten tavalla, joka edellyttää alan ei vain koulutusta vaan myös työkokemusta. Nämä kolme ensimmäistä ryhmän jäsentä ovat venäjänjuutalaisia, joille on siis ollut tuttua jakaa omassa identiteetistään kaksi kulttuuripiiriä ja olla itse maailmanvallotussalaliittoteorioiden kohteena. Heillä on ikää suurin piirtein saman verran kuin minulla, ehkä pari vuotta enemmän, joten he, neuvostoajan lapset, näkivät, kuinka systeemi kääntyi aivan päälaelleen myös siten, että enää enemmän tai vähemmän vainottuja eivät olleetkaan he itse, juutalaiset, vaan epäluuloinen kohteeksi tulivat yhdessä keikauksessa joutuneet muslimit! Voin hiukan kuvitella heidän tuntojaan, ehkäpä jopa partaansa naureskeluaan, heidän seuratessaan näitä käänteitä.
 
Venäjällä on kautta historian mielellään syytetty juutalaisia, stereotypian mukaan rahanhimoisia, kaikesta mahdollisesta, mutta tiettävästi Neuvostoliiton kaatumisesta ja kapitalismiin siirtymisestä heitä paradoksaalisesti ei olla syytetty. Kaikki tämän teoksen valokuvat/niiden osat on varastettu netistä perivenäläiseen - vai perijuutalaiseen? - tyyliin ”kaiken sen, mitä ei ole pultattu kiinni, voi ottaa itsellen”.
 
Vuonna 1991 ryhmään liittyi neljäs jäsen, F, valokuvaaja, ja siitä pitäen valokukuvallinen estetiikka on saanut alati puhdaslinjaisempia muotoja. Valokuvien syntagma on muoti- ja mainoskuvien sanasto, mutta paradigmoissa hyödynnetään kaikkia mahdollisia genrejä sekaisin mitä ristiriitaisempiin sisältöihin. Pääasiallisena aiheena on kuitenkin adsurdi tarkoituksettomuus ja asioiden pysyminen samoina vaikka kaikki kääntyisi ylösalaisin. Teoksissa on pyritty selviämään mahdollisimman vähällä narraatiolla. Taiteilijoiden omasta mielestä niissä noudatetaan pelien visuaalista kieltä, mutta sen perusteella, mitä minä olen pelejä nähnyt, näin ei oikeastaan ole. Pikemminkin teokset tuovat mieleen 1980- ja -90-lukujen musiikkivideot ja niiden halvan kvasisurrealismin.
 
Me jaksoimme siis nyt katsoa kolme videoteosta. Last Riot -nimisessä zombimaiset teinit käyvät koreografista taistelua keskenään ei mistään syystä. The Feast of Trimalchio kuvaa turismibisneksen syvintä olemusta, totaalista irtautumista todellisuudesta, johon suohon ovat uponneet niin rikkaat turistit kuin heidän palvelijansakin. Teoksen nimikin tulee Petroniuksen Trimalchiosta, entisestä orjasta, josta tulee paheellisempi kuin entiset herransa. Pikkuisen minulle jäi auki turistisaarelle lopussa tuleva kiinalainen laiva… Tulevatko kiinalaisetkin uppoamaan samaan autistisen merkityksettömyyden suohon?
 
Paras oli Inverso Mundus, jota on tehty vuodet 2015-2017 ja jossa kaikki todellakin kääntyy nurin niskoin, mutta sen seurauksena ei mikään muutu. Teoksen vaikuttavuutta lisää se, että se on teknisesti erittäin hienostunut. Noissa kahdessa muussa animaatiot ovat vähän kulmikkaita ja liikkeet nykivät, eivätkä siis vain Last Riotissa, jossa nykivyys kuuluu asian luonteeseen.
 
Inverso Mundus alkaa siten, että kaikki paska päästetään tahallisesti pintaan. Ryhmän aineiston varastelu saattoi saavuttaa suorastaan kulminaatiopisteensä siinä, että kaatopaikkarojuna on kokiksen juomakoreja ja Samsungin pahvilaatikoita, vilahtaapa seassa Applen laitekin, mikä kaikki on mielenkiintoista tuotesijoittelumarkkinoinnin parodiaa, mielenkiintoista varsinkin siksi, että huvittaisi tietää, mitä näiden tuotemerkkien haltijat asiasta tuumivat. Siitähän on vaikea tuumia mitään, sillä vähänkö erilaisissa elokuvissa tai tv-sarjoissa joudutaan ajamaan autoilla ja puhumaan puhelimissa yms, ja väkisinhän ne ovat jonkin merkkisiä. Ovatko imarreltuja vai suuttuvat, nämähän ovat ne sarkasmi kohteeksi joutuneen vaihtoehdot, ja suuttuja yleensä tuomitaan tyhmäksi. 
 
Kerettiin eli jaksettiin katsoa myös yksi veistossarja, videon lailla nimeltään Last Riot (2007). Se liittyy toisaalta myös meiltä näkemättä jääneeseen toiseen veistossarjaan Angels-Demons (2009-2012) ainakin siten, että molemmissa lapsilla on häntiä ja siipiä. Angels-Demonsissa veistoslapset ovat mustia ja hädin tuskin taaperoikäisiä, kun taas Last Riot-veistoksissa nämä ovat teinejä ja veistokset valkoisia. Teokset ovat kritiikkiä länsimaista lapsikäsitystä vastaan. Meillä lapset nähdään sentimentaalisen viattomina. Venäjällä tällaiseen ei ole varaa, sillä siellä on hyvässä muistissa, miten kuka tahansa saattoi ilmiantaa kenet tahansa, ja tiedossa on tapauksia, että vanhempi tappoi itsensä, kun kävi ilmi, että hänen hyvinkin pieni lapsensa oli hyvää neuvostokansalaisuuttaan osoittaakseen ilmiantanut isänsä tai äitinsä. Tällä blogillakin olen ilmiöstä kertonut kirjaesittelyjen yhteydessä. Joten Venäjällä lapsissa joudutaan, todellisuuden pakottamana, näkemään näiden demoninenkin puoli.
 
Joo…Tosiaan taitaa olla edessä toinen reissu Pietariin aika pikapuoliin. (24.7.2019)