Politiikan persoonia

Demokratiallemme näyttää tulleen yllätyksenä, että bisneksessä ja politiikassa pärjääjät eivät välttämättä ole samoja ihmisiä.

Politiikasta on tullut mielenkiintoista ensimmäisen kerran varmaan sitten 60/70-luvun vaihteen. Maailma nimittäin on aikuisten oikeesti muuttumassa, eivätkä meidän normaalioloissa toimimiseen tottuneet asiantuntijamme sun muut eliittimme kykene nyt toimimaan tarkoituksenmukaisesti. Muutama päivä sitten oli Hesarissa juttuu otsikolla, että eliitit eivät ole aina väärässä. Eivät niin, jos olot ovat ne, joihin he ovat tottuneet. Mutta nyt eliitit ovat väärässä, sillä olot ovat sellaiset, joihin he eivät ole tottuneet, joita he eivät osaa, joissa he eivät ole asiantuntijoita.

Poliittisissa puolueissa käydään mahtavia henkilötason kamppailuja.

Keulilla menee kokoomus. Julkisuudessa kyllä kiinnitettiin hiukan huomiota siihen, että kokoomuslainen sisäministeri Paula Risikko oli komennettu nalkuttamaan luterilaisen kirkon piispalle siitä, että luterilaisessa kirkossa ei noudateta kokoomuksen arvoja, vaikka kokoomuksen slogan on 'koti, usknto ja isänmaa'. Kyseinen kokoomuslainen sisäministeri sattuu olemaan Etelä-Pohjanmaalta, Suomen 'raamattuvyöhykkeeltä', missä koti, uskonto ja isänmaa saattavat vielä tarkoittaakin jotain.

Minulla on sen verran kokemusta Etelä-Pohjanmaasta, että uskallan sanoa, että jokaisessa eteläpohjalaisessa asuu hiukan keskimääräistä suurempi koulukiusaaja. Koulukiusaamisesta on Etelä-Pohjamnmaan yllä pitkä varjoo, sillä siellä eräs koulukiusattu lopetti kiusatuksi tulemisensa ampumalla vähän toista kymmentä ihmistä Suomen historian pahimmassa koulusurmatapauksessa, ja tämä tapahtui Seinäjoen ammattikorkeakoulussa, jonka vararehtori Risikko oli (ja taitaa olla edelleen, joskin virkavapaalla). Nyt Risikko, eteläpohjalainen, on joutunut itse vähän niin kuin simputetuksi. Kyllä Risikko siinä Mäkelän rinnalla mediatilaisuudessa vähän itkeneeltä näytti. Nyt Risikko on sisäministeri, mutta joskus hän on ollut sosiaali- ja terveysministerikin, eli ainakin periaatteessa ja niin pitkälle kuin kokoomuslaisuus suo, vastussa myös yhteiskunnan heikompiosaisista. Nyt hän sitten joutui läksyttämän piispaa – huom! raamattuvyöhykeläinen läksytti piispaa siitä, että tämä toimi liian kristillisesti eli hänen edustamansa organisaatio eli kirkko auttoi liiaksi ihmisiä, joita maallisen vallan mielestä ei pidä liiaksi autella.

Vakava juttu. En tidä, miten tämä päättyy. Parhaimmillaan vain niin, että Risikko loikkaa keskustaan.

Orpo oli perjantaina Pressiklubissa. Puheenjohtajakautensa ensipäivinä hän vaikutti sarjakuvasankari Tintiltä, mutta Pressiklubissa oli nyt kuin aivan eri henkilö...

Rinteen perintöprinssi Lindman ei enää tue Rinnettä demareiden puheenjohtajaksi.

Li Anderssonista ei taidakaan enää olekaan kivaa olla puolueen puheenjohtaja.

Vihreät eivät enää pysty kuin tekemään piposta asiaa, vaikka myönnän kyllä, että se on tosiaankin merkillinen kulttuuriuudistus, että Suomen pääministeri saattaaa tulla televisiokameroiden eteen yhtään minkään firman mainospipo päässään, puhumattakaan sellaisen kyseenalaisen valtionvaroja nielleen firman kuin Terrafamen piposta. Pipo sai vielä kruunun jalokivet, kun seuraavalla viikolla paljastuu, että keskustalaisen pääministerin suku on saanut (alihankintayrityksenä) osan niistä juuri myönnetyistä valtion tukimiljoonista Terrafamelle. Koomisinta on se, että Sipilä vetoaa siihen, ettei tiennyt sukulaistensa omistuksista. Jääviyteen ei vaikuta mitenkään se, tiesikö vai ei, ja tämä Sipilän pitäisi tietää, sillä hän on sentään pääministeri, ja siihen hommaan nyt sattuu kuulumaan tietäminen lainsäädännöstä. Vielä hullummaksi asian teki se, että blogillaan Sipilä kirjoitti, ettei hän voi kieltää koko sukuaan harjoittamasta yritystoimintaa. Aivan kuin kyse olisi hänen suvustaan eikä hänen omasta toiminnastaan tuossa rahoituksen myöntämisessä. On se vaan niin väärin, ettei saisi pääministerinä myöntää rahaa valtion varoista sukulaistensa yrityksille, kun sukulaisilla nyt on yrityksiä.

Yhteiskunta on mennyt niin monimutkaiseksi, että edes meidän eliittimme eivät tiedä, mitkä ovat ne asiat, joiden asiantuntijoina he esiintyvät, ja kun yhteiskunta vielä natisee pahemman kerran liitoksistaan muutosten kourissa, tilanne on täyskatastrofi. Ja eliitit väittävät, ettei se ole heidän syynsä. Kyllä se on. On heidän syynsä, että he eivät tienneet, sillä heidän olisi pitänyt tietää, koska se tietäminen oli heidän tehtävänsä.

Ongelma voi olla siinä, miten eliitit ovat pitkän rauhallisen aikakauden kuluessa valikoituneet. Meillä nimittäin on nyt aivan vääriä ihmisiä eliiteissä. Viimeisimmässä Yliopisto-lehdessä oli kirja-arvostelu Liisa Keltikangas-Järvisen uusimmasta teoksesta "Hyvät tyypit" - temperamentti ja työelämä. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta tulen tekemään sen, semminkin kun olen itse jo pian vuosikymmenen vittuillut tällä blogilla hyvistä tyypeistä.

Keltikangas-Järvinen käsittelee po. teoksessa sosiaalisuutta työelämän näkökulmasta ja toteaa siinä Marjo Jääskän mukaan että "sosiaalisuutta ei voida pitää kaikissa työtehtävissä ja jokaisesa tilanteessa hyvänä asiana. Sosiaalinen ihminen on kyllä miellyttävä ja seurallinen, mutta esimerkiksi innovatiivinen tai omaperäinen hän ei ole". Kirjaa käsittelevä arvio lausuu myös, että nykyiset rekrytointikäytännöt ovat selvästi joitain persoonallisuustyyppejä syrjiviä.

Meillä on saatettu syrjiä joitain persoonallisuustyyppejä asiantuntijatehtävissä, mistä en seurannut, että niissä on nyt kyllä hitsin hyviä tyyppejä, mutta erityisen innovatiivisia ja omaperäisiä he eivät ole. Tässä muutoksen kourissa kärvistelevässä yhteiskunnassa meillä pitäisi nyt olla aivan erilaiset persoonallisuudet noissa tehtävissä. Tyyppejä ei vielä olla edes ajateltu vaihtaa, mutta kun se tulee ajankohtaiseksi, kuka niihin sitten enää suostuu – lapioimaan edeltäjiensä paskoja? (27.11.2016)