Pyhien tekstien lukemisen vaikeus

Uusia paljastuksia lähes pari tuhatta vuotta vanhan uskonnon sisällöstä!

Yhteiskunnassa velloo valtava keskustelu homojen ja kirkon suhteesta.

 

Kaikissa uskonnoissa on erilaisia tasoja. Yksi on pyhimpien virallisten ydintekstien taso, toinen on kirjallisen perimätiedon taso, joka on kanonisoitu, mutta jonka arvo eroaa selvästi ydintekstien arvosta, ja kolmas on uskonnollisten käytäntöjen taso. Kaikissa kirjauskonnoissa kanonisoitu perimätieto on syntynyt siksi, että pyhimmässä ydintekstissä on kohtia, joiden käytäntöön soveltaminen on aiheuttanut uskonnon vakiintumisen aikoihin ristiriitoja. Ja uskonnolliset käytännöt puolestaan syntyvät enemmän tai vähemmän huomaamattomasti arkisen elämän soljuessa.

 

Minä en kuulu kirkkoon, joten minulla ei ole tähän asiaan mitään henkilökohtaista intressiä, toteanpahan vain, että Evankeliumit lienevät kristinuskon pyhimpiä virallisia tekstejä, ja niihin nähden Paavalin toimintaa kuvaavat kirjoitukset ovat kanonisoitua perimätietoa, joka syntyi kristinuskon vakiinnuttaessa asemaansa Rooman valtakunnaassa. Islamin piirissä pyhä ydinteksti on Koraani, perimätietoa Hadithit; juutalaisuudessa pyhä ydinteksti on Toora, kanonisoitu perimätieto on Talmud.

 

Olen monesti ajatellut, että jos Jeesus Nasaretilainen tulisi maanpäälle ja joutuisin hänen kanssaan tekemisiin, tulisin luultavasti hänen kanssaan hyvin toimen. Mutta jos joutuisin Paavalin kanssa samaan huonetilaan, ajautumiseni hänen kanssaan avoimeen konfliktiin veisi noin sekunnin kymmenesosan. Todella raivostuttava tyyppi.

 

Ymmärrän kuitenkin hyvin, että Paavali oli reaalipoliitikko, joka pitkin seurakuntia kiertäessään joutui tekemään päätöksiä kiistoissa, joiden syy oli, että seurakuntiin alkoi jo kuulua väkeä, joka ei ollut taustaltaan juutalaista. Juutalaistaustaisten ja ei-juutalaistaustaisten käännynnäisten välillä oli ilmeisiä arvoristiriitoja, kulttuuritaustasta johtuvia elämäntapaeroja ja kärjistyvää kuppikuntaistumista, joka oli johtamassa kristikunnan pirstaloitumiseen jo sen kehityksen alkumetreillä.

 

Olen nojatuolispekulaatioihin perustuen taipuvainen väittämään, että rivikristityt ovat enemmän ’jeesuslaisia’ ja papisto ’paavalilaista’ jo siitä syystä, että kirkollinen virkamiehistö joutuu arjessaan samantapaisiin ongelmiin kuin Paavali aikanaan.

 

Omituisinta tässä keskustelussa on ollut sen seikan paljastuminen, että Suomessa on ollut n. 20 000 aikuista lukutaidotonta, joille vasta liikkuvaan kuvaan ja ääneen perustuva alkeellinen viestin, televisio, on onnistunut selvittämään, että kristinusko ei hyväksy homoseksuaalisuutta. Tämä siitä huolimatta, että meillä on valtionkirkko ja tunnustuksellinen uskonnon opetus ja Raamattu likimain joka kodin kirjahyllyssä.

 

Jos minulta olisi älytty takavuosina kysyä Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan tutkimuksen laitoksen Lähi-idän uskontoja koskevassa tentissä, mikä on kristinuskon kanta homoseksuaalisuuteen, olisin vastannut, että kielteinen, eikä homoseksuaaleilla ole oikeutta pelastukseen, kristinuskon käsityksen mukaan lopulliseen ihmisen päämäärään. Olisin saanut täydet pisteet, uskotteko?

 

Tämä vastaukseni olisi perustunut Ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen. Paavalin kannan taustalla on juutalaisuudesta periytyvään ruumin ja hengen välinen suhde. Juutalaisuudesta periytyi näkemys ruumiista hengen temppelinä sekä se, että tuonpuoleisuudessa olemuksemme muistuttaa enemmän ruumiillista olemustamme kuin mitä muissa sen ajan perinteissä ajateltiin. Ongelma oli tullut akuutiksi, kun seurakuntiin oli ilmaantunut homoseksuaaleja, prostituoitujen palvelusten käyttäjiä ja peräti joku, joka oli alkanut elää äitipuolensa kanssa, kuten Paavalin kirjeistä voidaan lukea tapahtuneen. Kristinuskon armollisuus alkoi kääntyä sitä vastan ja Paavalilla oli syytä pelätä, että hänen seurakuntansa leimautuisivat paheen pesiksi.

 

Korinttilaiskirjeen 5. luvussa, 9. jakeessa lukee näin: ”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvojat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet,…”

 

Avioliiton suhteen tässä meillä kotona toisessa tietokoneessa paraikaakin pyörivässä viimeviikkoisessa tv-keskustelussa keskiöön pyritään nostamaan rakkaus. Annetaan ymmärtää, että yksilöiden välinen rakkaus olisi jotenkin yleismaailmallinen avioliittojen solmimisen perusta. Tämä on pelkkää älyllistä epärehellisyyttä, sillä kaikki ovat viimeistään lukiossa saaneet tietää, että rakkaus on länsimaissakin ollut parisuhteiden muoti vasta reilun sata vuotta. Sitä ennen ja noin kaiken kaikkiaan suurimmassa osassa planeettaa avioliitot ovat olleet sukujen välisiä taloudellisia sopimuksia, aivan liian tärkeitä yksilöiden päätettäviksi.

 

Koska ihmiset nykymuodin mukaan joka tapauksessa alkavat rakkauden nimissä asua yhdessä, siinä kertyy helposti yhteistä omaisuutta, vaikkapa nyt asunto. Rakkaus on kuitenkin verrattain lyhytikäistä. Kiinalaisen sananlaskun mukaan se kestää tuhat päivää eli kolmisen vuotta, ja sen kuluttua tarvitaan normeja siitä, miten tuon kolmen vuoden aikana mahdollisesti kertynyt omaisuus jaetaan. Ja tähän tarvitaan nyt sitten homoparejakin koskevaa lainsäädäntöä. Tämä on ymmärtääkseni juuri saatu kuntoon. Joten mitä hittoa tarkoittaa tämä höpinä siitä, että jonkun uskonnollisen yhteisön pitäisi suorittaa omien normiensa mukainen avioliittoseremonia myös niille, jotka eivät sen normeja noudata eivätkä edes näytä tuntevan po. uskonnollisen yhteisön pyhiä tekstejä? En ymmärrä tätä mitenkään muuten kuin keskusteluna valtionkirkon lopettamisesta.

 

Uhrilampaaksi on valikoitumassa Päivi Räsänen. En ole hänen kanssaan mistään samaa mieltä paitsi siitä ilmiselvästä tosiasiasta, että kristinuskon kanonisoiduissa teksteissä on sen verran kielteinen kanta homoseksuaalisuuteen, että niiden nojalla kirkko ei käsittääkseni voi hyväksyä homoseksuaalisia avioliittoja keskuudessaan. Jos kirkko kuitenkin niihin taipuu, lienee syntynyt uusi uskonto tai ainakin kristinuskon suunta, josta kaiketi tullaan käyttämään nimitystä uusprotestantismi tai muuta sellaista erotukseksi edellisestä protestantismin vaiheesta, joka on ollut aika ’paavalilaista’.

 

Melkein 30 vuotta sitten Päivi Räsänen ilmaantui nutturapäisenä lääketieteenopiskelijana jonkun toisen kristityn kanssa poikaystäväni, nykyisen aviopuolisoni, solukämpän ovelle käännyttämään meitä opiskelijalähetyksen nimissä. Eihän sillä hommalla päämääräänsä nähden mitään menestystä ollut, mutta keskustelu oli mielenkiintoinen kuten kaikki älykkäiden ihmisten väliset syvälliset keskustelut koskivatpa ne sitten aihetta kuin aihetta. Samaa mieltähän me emme olleet mistään, mutta me ymmärsimme toisiamme erinomaisesti, ja käsitimme, että ottipa yhteiskunta puheena oleviin asioihin minkä kannan tahansa, meillä oli siihen kohtalaisen vähäinen vaikutusvalta, ja että ymmärrettäviä kantoja oli useita. Siis ymmärrettäviä. Toki kumpikin pidimme omaa kantaamme parempana kuin muita.

 

Tai taisimme me loppujen lopuksi yhdestä asiasta samaa mieltä olla. Se taisi mennä minun tappiokseni. Isäntä lähti siitä jo keskustelun varhaisvaiheessa karatetreeneihin - sinä päivänä sattui nimittäin olemaan vyökoe - ja jätti minut pärjäämään näiden kahden opiskelijalähetyksen edustajan ja kahden kämppäkaverinsa - toinen teologian, toinen meteorologian opiskelija – kanssa. Ei se mitään, minä pärjäsin kyllä ihan hyvin siinä useita tunteja kestäneessä väittelyssä. Lähdön koittaessa tulimme Päivi Räsäsen kanssa siihen tulokseen, että lopulta uskossa saattoi olla kysymys pelkästä turvallisuudesta. Luulen muistavani Päivi Räsäsen sanat niin tarkasti, että laitan ne tähän lainausmerkkeihin: ”Joku toinen tulee uskoon, joku toinen alkaa seurustella karatekan kanssa”.

 

Kieltämättä en ollut tullut ajatelleeksi asiaa tätä kannalta.

 

Usko voi tosiaankin mielestäni olla kilpailukykyinen psykososiaalinen menetelmä lisätä turvallisuuden tunnetta. Tämän ehto kuitenkin saattaa olla, että uskonnolla on riittävät ’valtuudet’ luoda tuota turvallisuuden tunnetta. Näillä valtuuksilla tarkoitan oikeutta määritellä po. yhteisön normit, rajat, joiden sisällä se turvallisuus luodaan. Toimiakseen nuo normit saattavat vaatia oikeuden sulkea joitain yksilöitä tuon uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle. Ja tämä taas saattaa edellyttää, että kirkko erotetaan valtiosta. Nyt, kun meillä on valtion kirkko, joidenkin yksilöiden uskonnollisen kelvokkuuden mitätöiminen merkitsee heidän kansalaisuutensa mitätöimistä, ja sitä minä en mitenkään voi hyväksyä.

 

Tämä ’homoseksuaalien kristillinen avioliitto’ -juttu on hiukan erilainen kuin naispappeusjuttu. Kun Paavalin tekstejä lukee, sukupuolimoraaliin liittyvä keskustelu on verrattain pitkällistä, luku toisensa jälkeen, ja teksteistä kuultaa selvästi läpi, että sen lajin ongelmat seurakunnissa kasaantuivat kasaantumistaan. ’Naisen vaikeneminen seurakunnassa’ on aika lyhyesti käsitelty. Sen mukaan, mitä minä olen Uutta testamenttia lukenut, siitä on puhe vain yhdessä luvussa, jossa on loppujen lopuksi kyse profetoimisesta ja kielilläpuhumisesta.

 

Se, miten kirkkoon on tullut ylipäätään pappeja, mitään sukupuolta olevia pappeja, on minulle edelleen mysteeri, sillä minun Raamatun lukutapani mukaan Jeesuksen kanta papistoon oli vähintään yhtä kielteinen kuin Paavalin homoseksuaalisuuteen. Onneksi minä en kuulu kirkkoon, sillä minä vaatisin paitsi naispappeuden kieltämistä myös miespappeuden kieltämistä. Ja mitä siitä nyt tulisi… (17.10.2010)