Raivausta

Yritän rajoittaa kuoleman määrää

 

(ps. se ei onnistunut...)

Tänään olen vähän siivoillut pöytiä, jotka ovat olleet lähiomaisen kuolemisesta seuraavan paperitavaran vallassa. Olen lukenut paljon buddhalaista kirjallisuutta kuolemasta, eikä byrokraattisesta paperitavarasta ole ollut siinä mitään puhetta. Jätin sitten vain valopyödän pinnan kuoleman haltuun, ja siitäkin yhdessä nurkassa on Kiina-kirjani materiaalia. Kuolemaan kaiketi liittyvä sekin, sillä se idea on sangen selkeästi kuolleena syntynyt.

Olen pistänyt työhuoneen maalaustelineeseen esille pitkälle toista kymmentä vuotta sitten valokuvan pohjalta tekemäni omakuvan, joka esittää minua puolivuotiaana. Nauran siinä kuin 'naurava Buddha'. On siis ollut aika, jona ainakaan hetkellisesti en ole ollut murheen murtama. Siitä kylläkin on yli puoli vuosisataa. Mutta pitää ottaa tuo tavoitteeksi.

Varmaan raivaan sen maalustelineenkin pian pois. Olen vähän niin kuin päättänyt, että taiteella ei tästä pitäen ole elämässäni sijaa. Taidan haluta isona puutarhuriksi. Haluan viljellä ruokakasveja ja yrttejä. En tiedä, miten puutarhuriksi voisi kätevästi päästä. En nimittäin aio mennä mihinkään kouluun. Tälle idealle saattaakin käydä yhtä huonosti kuin kehräämisen opettelulle. Mutta olen niin kurkkuani myöten täynnä kaikenlaista itseilmaisua, taidetta, graafista suunnittelua sun muuta designia ja niistä jauhamista, että sitä ei usko kukaan.

Jos kärsimisestä pitää jotain hyviä puolia löytää, niin se on painon laskeminen. Paino tosin lähtee tällä tavalla vain lihasmassasta ja läski jää. Olen kyllä yrittänyt harjoittaa kohtuullisesti liikuntaa, kuten lääkäriystäväni on määrännyt.

Kuopioon avattiin joulun alla Tallinna-kauppa. Käyn ostamassa sieltä kirsikkamehua. Niin tein eilenkin, kun sain tietää, että siellä myydään pelmeenejä. Tänään kävin sitten hakemassa niitä meidän sapattiateriallemme. Ostin kahta laatua. Toiset näyttivät tortelliineilta, toiset jiaozi'elita. Olivat ihan hyviä. Niiden luulisi lihottavan. (22.1.2016)