Raja

Uukuniemen tietämillä on aina ollut raja. Siellä ovat aina kohdanneet erilaiset maailmat, ja siksi se lienee ainakin minulle jonkinlainen välitila. Ei sitä eikä tätä, vaan tila, jossa tämä ja tuo kohtaavat. Tila, joka ei itsessään ole mikään, mutta josta kaikki syntyy.

Niitä maaseutumaisia paikkakuntia, joilla on runsaasti kesämökkejä, vaivannee jonkinlainen skitsofrenia siitä syystä, että seutuun on niin selvästi kahdenlaista suhtautumista: niiden, jotka asuvat siellä - ja niiden, jotka käyvät vain lomailemassa eli nyppimässä rusinat pullasta. Takavuosina kuulin, että Iisalmi halusi yhtenäistää imagoaan. He halusivat päästä eroon siitä käsityksestä, että Iisalmi olisi paikka, jossa vallitsee ainainen mummolan kesäinen pyhäaamu. Iisalmi halusi näyttäytyä modernina. Vaikka siellä harjoitetaan maataloutta, se tehdään teknisesti edistyneellä tavalla ja muutenkin ollaan kiinni nykyajan sykkeessä, eletään ja tehdään töitä siinä kuin missä tahansa isommassakin cityssä.

 

Pelkään, että Uukuniemellä on vähän samaa ongelmaa – että me kesäasujaimet jotenkin odotamme, että Uukuniemelle saapuessamme siellä on aina meille valmiina menossa joku leppoisa Suomi-filmi -performanssi.

 

Olettaisin kuitenkin, että Uukuniemellä ongelma ei ole niin paha kuin monessa muussa paikassa johtuen sitä, että jokseenkin kaikilla mökkiläisillä on Uukuniemelle ainakin jonkinlaiset juuret. Kaikki, mökkiläiset mukaan lukien, tietävät sukunsa tarinoista, ettei Uukuniemellä suinkaan ole tapahtunut vain hyviä asioita edes siinä menneisyydessä, jota kultaamaan muistot on tarkoitettu. Uukuniemen mummoloissa ei ole vallinnut ikuinen auringonpaisteella silattu kesäaamu.

 

Mikä sitten on minun kuvani Uukuniemestä? Se liittyy kaiketi rajaan. Siihen traagiseen rajaan. Leveään rajavyöhykkeeseen, jonka ansiosta suurelta osin vyöhykkeellä sekä rajan takana sijaitsevan Pyhäjärven vedet ovat edelleen suhteellisen kirkkaat, sillä rajavyöhykkeellä eikä sillä kohti myöskään rajan toisella puolen ole asutusta. Myöhään syksyllä Uukuniemellä vallitsee täydellinen pimeys, niin totaalinen pimeys, että menettää suuntavaistonsa siinä mitassa että hädin tuskin tajuaa, missä on ylhäällä ja missä alhaalla. Ja täydellinen hiljaisuus, varsinkin kevätaamuisin ennen auringon nousua, kunnes jostain sitten kiirii kukan huuto.

 

Uukuniemen tietämillä on aina ollut raja. Siellä ovat aina kohdanneet erilaiset maailmat, ja siksi se lienee ainakin minulle jonkinlainen välitila. Ei sitä eikä tätä, vaan tila, jossa tämä ja tuo kohtaavat. Tila, joka ei itsessään ole mikään, mutta josta kaikki syntyy.

 

Usein rajatila on merkinnyt lepoa. Monet ovat ne kerrat, kun olen puskenut Uukuniemelle läpi synkän kaupunkielämän, nukkunut perille päästyä mökin parvella toista vuorokautta putkeen, ja jonain hetkenä sitten herännyt, kun järvi on peilityyni ja rantakoivun ali lipuu sorsapoikue. Ja outoa kyllä, samaa lepoa ovat merkinneet myös ne giganttiset ukkoset, joina maa on tärissyt salaman lyödessä mökin takana olevaan kallioon, sillä nuo myrskyt ovat merkinneet omalaatuista vapautusta – salama lyö jos lyö enkä minä voi luonnonvoimille mitään.

 

Syksyn viimeinen lähtö mökiltä on aina murheellinen. Sananjalat ovat kuihtuneet ja makaavat pitkin maata. Edessä on pitkä talvi, ja ainahan on riski, ettei jostain syystä pääse enää takaisin.

 

Mutta Uukuniemen kohdalla on sillä tavalla, että vaikka minä en pääsisi mökille, se paikka pysyy kyllä ennallaan. Olin minä siellä tai en, öisen rajaseudun järvien ja soiden yllä tulee halkomaan utuista avaruutta kuikan huuto ottaen kaikua rantakallioiden graniitista. Nyt ja aina. Niin kuin silloin, kun siinä oli raja, jolla idän ja lännen metsästäjäkeräilijät ensikerran havaitsivat toisensa. Ja silloin, kun siinä kohtasivat Bysantti ja Rooma, kun siinä kävivät rajaa Ruotsi ja Venäjä, luterilaisuus ja ortodoksisuus, ja sittemmin, kun siihen ilmaantui sosialismin ja kapitalismin välinen raja. Ja kun siinä ei enää ole Venäjän ja Euroopan Unionin rajaa, siinä on silti raja. Joku muu raja. Minä en osaa arvata mikä. Mutta siinä tulee aina olemaan raja.

 

Niin sitten olen yleensä huomaamattani kääntänyt avainta auton virtalukossa ja lähtenyt. Sillä ensi vuonnakin keväisen aamuyön kyllä lävistää kuikan huuto. (24.4.2009)