Skeptikkomiitingissä

Kuopion skeptikoiden kokous 12.10.2016, ravintola Sampo, luodinreikätaulun alus

Kuten jo aiemmin olen tullut maininneeksi, olen tässä viime aikoina kertaillut Tony Judtin teosta Postwar – A History of Europe Since 1945. Kirja on tuhtia tavara, vaikka tietenkin loistavasti kirjoitettu, mutta ei sitä ainakaan minun kaltaiseni historian epäammattilainen pysty lukemaan kovin paljon kerralla, semminkinkään kun olen sitä mieltä, että Judt olisi tehnyt viisasti, jos olisi pitänyt päänsä kiinni taiteesta.

Judt nimittäin on taiteesta samaa mieltä kuin presidenttimme Sauli Niinistön puoliso. Niskavillani nousivat pystyy, kun tämä Turun kirjamessujen yhteydessä loihe lausumaan, että kirjallisuudessa pitää 'kehittää kiinnostavia sisältöjä'. Minä olen vanha ihminen, jonka mielestä taiteessa etsitään totuutta eikä keksisellä hatusta yleisöjä kosiskelevia sisältöjä, mutta minä saatan olla vähemistön edustaja, sillä kuten sanottua, Judt on vähän presidentskan kanssa samoilla linjoilla. Judt nimittäin on sitä mieltä, että taiteen pitää sievistää ympäristöä eikä se missään tapauksessa saa olla aikakautensa näköistä, kuuloista tai tuntuista. Olen tässä erityisen hartaasti lukenut osuutta 70-luvusta, ja sitä aikakautta Judt luonnehtiii taloudellis-yhteiskunnallis-polittisesti hirveäksi, mutta ajan taide ei olisi saanut olla hirveän näköistä, mikä osoittaa mielestäni merkillistä logiikkaa.

70-luku oli aikakausi, jona sotien loppuessa syntyneet suuret ikäluokat olivat aikuistuneet ja näillä oli tarvetta tehdä pesäeroa sotasyyllisiin vanhempinsa. Varsinkin tätä tarvetta oli erityisen syyllisissä Italiassa ja Saksassa, joihin syntyi terroristijärjestöjä, joissa oli kyllä vähemmän jäseniä kuin isien fascisti- tai kansallissosialistipuolueissa, mutta jotka olivat kyllä tehossa vertailukelpoisia. Näillä järjestöillä oli päämääränä tuhota isiensä aikaan saamat hyvinvointivaltiot, jotka oli siis rakennettu isien itse käymien sotien raunioille.

Samaan aikaan nousivat myös ensimmäiset uusnatsijärjestöt, joista Suomikin sai osansa, ja eilen, kun meillä oli skeptikkojen kokous, puheena oli tämän aatesunnan edesmennyt, mutta näyttävä edustaja Pekka Siitoin. On esitetty, että hän olisi ollut erittäin älykäs, jopa Mensan jäsen.

Mukana eilen keskustelemassa oli henkilö, joka oli sattunut tuntemaan Siitoimen 70-luvulla. Kuulemma tämä oli mielellään ottanut puhekumppaneihinsa isällisen otteen, ja kuulemma näin oli tehnyt Saddam Husseinkin amerikkalaisiin vartijoihinsa nähden. Siitoin ei sietänyt eriävien mielipiteitten esittämistä piirissään, ja hän joutui helposti riitoihin seuraajiensa kanssa.

Mutta Siitoin oli myös okkultisti. Kokouksemme osanottajien mukaan hän olisi ollut myös antroposofi, ja että steinerilaisuudessa olisi ollut rotuopin aineksia. Itselleni ei nyt äkkiä tule mieleen Rudolf Steinerista tällaista  ainakaan kovin jyrkässä mielessä. Mutta yhtä kaikki, tämän tyyppinen henkisyyskin tuli 70-luvulla uudelleen muotiin samaan tapaan kuin se oli ollut 20-30-luvuilla, jolloin mitä ihmeellisimmät esoteeriset opit otettiin käyttöön, kun maailmaa haluttiin panna uusiksi ensimmäisen maailmansodan jäljiltä.

Meillä 70-luvun omintakeista esoteerisyyttä edusti etenkin Jorma Elovaara, radiotoimittaja, joka ohjelmasarjallaan Vesimiehen aika laajensi silloisen nuorison tajuntaa. Elovaaran ohjelma Ylellä kylläkin lopetettiin jo 1971 'epäinformatiivisena', mutta hän jatkoi muualla.

Hyvin kauan sitten, kun tein pro seminaari -työtäni, haastattelin siihen erästä elovaaralaista, ja kävi ilmi, että Elovaara oli haastateltavan itsensä mukaan hänen nuoruutensa merkitävin vaikuttaja. Elovaara oli innostunut muistakin juuri tuona aikakutena pinnalle nousseesta ilmöistä kuten ufoista, ja haastattelinpa tuohon samaan tutkielmaan erästä 70-luvulla ufojen kanssa kommunikoinutta henkilöäkin. Vaikka natsimin ja eri henkisyyden lajien yhdistelmä saattoi olla uniikki ja vain Siitonta koskeva, varsinaiset henkisyyden eri lajit sitä vastoin sekoittuivat suloisesti 70-luvun hulluina, jossain mielessä 30-lukua, muistuttavaina vuosina.

20/30-luvulla Saksassa olivat muodissa myös erilaiset liikkeet, joilla pyrittiin palaamaan jonkinlaiseen alkuperäisyyteen. Kuuluisin ja yhtenäisin oli Wanderfogel, 'vaellusliike' luonnon helmassa, mutta suosittua oli myös naturismi, meillä tunnetumpi nudismina. 70-luvulla ilmaantui samantyyppisä harrastuksia. Alettiin harrastaa paluuta luontoon. Tätä yritti kaupungeissa syntynyt yliopistonuoriso, ja tuon aikakuden ainakin graafisen suunnittelun kannalta johtava lehti, saksalainen Twen, joka mullisti 70-luvulla lehtitaiton, julkaisi näyttäviä juttuja näistä risupartaisista, metsiin hönnämäisiin rakennelmiin majoittuneista älyköistä.

Aatteiden lisäksi tajuntoja laajennettiin tietenkin huumeilla.

Samaan aikaan kuuluivat myös sukupuoliroolien murtuminen ja perheinstituutioon rapautumisen raju alku. Seksuaalisuus niin sanotusti vapautui, mihin e-pilleri antoi mahdollisuuden. Avioerojen määrä kasvoi räjähdysmäisesti, mihin suuri syy oli varmaan taloudellinen nousu ennen energiakriisiä (tai niitähän oli kaksi), ts. oli ikään kuin varaa erota.

Ja Elovaarahan oli ensimmäisiä homoaktivistejakin.

70-luvun lamasta Judt sanoo, että se oli joissain suhteissa jopa rajumpi kuin 30-luvun lama työttömyyksineen, koska samaan aikaan sattui niin monia muitakin yhteiskunnallisia murroksia, ja sitä paitsi nyt yhteiskunta oli muuttunut kokonaisuudessaa kulutuskeskeisemmäksi kuin mitä se oli ollut 30-luvulla.

Suomessa tähän vuosikymmeneen ajoittuu myös keskioluen myynnin vapautuminen, ja 70-luvulla alkoholin kulutus kasvoi räjähdysmäisesti kuin avioerot.

Suureen historiaan, eli siihen, joka nojautuu lähinnä virallisin asiakirjoihin, 70-luvun uniikeista aateista ovat jääneet lähinnä kommunismin suunnat äärilaitoina taistolaisuus ja maolaisuus, välittävää linjaa edustavana eurokommunismi.

Judt korostaa kiitettävästi sitä, että 70-luvun loppu tuli näkemään sen, miten syntyi mainostoimistovetoinen yhteiskunnan vastainen populaarikulttuuri, lähinnä musiikin liepeille. Oltiin nääs huomattu, että kapina myy. Graafisen suunnitelun harjoittajat eivät tätä unohdakaan, sillä Jamie Reid hankki rahansa ja kuolemattomuuden nimelleen Sex Pistols -nimisen bändin graafisella imagolla. Tässä yhteydessä pitää muistaa, että kansallissosialimikin hyödynsi visuaalista propagandaa hyvin tehokkaasti. Silloin homma tehtiin uudella medialla, elokuvalla, ohjaajatähtenä Leni Riefenstahl. Eli visuaalinen teho yhdisti 30- ja 70-lukuja.

Itse asissa olen sitä mieltä, että pitäisi palata sanaan propaganda mainonnasta ja kaikesta muustakin kaupallisesti motivoidusta viestinnästä puhuttaessa. Mainonta-termi tuli käyttöön luoppujen lopuksi aika myöhään, joskus 50-luvulla, jolloin siihen ehkä oli hyviä yhteiskunnallisia syitä, kun markkinatalous ja kulutuskulttuuri olivat vielä lapsen kengissä ja sodista sotapropagandoineen oli niin vähän aikaa. Nyt voitaisiin hyvin palata rehellisempään kielenkäyttöön, sillä kaupallinen mielipiteisiin vaikuttaminen on aivan samanlaista kuin poliittinenkin. Tällä ehkä päästäisiin käyttämään myös sanaa taide jotenkin selvästi erillään siitä 'taiteestä', jossa sisällöt keksimällä keksitään vastaamaan yleisön mieltymyksiä ja josta siis voitaisiin käyttää termiä propaganda. Taide-sana voitaisiin näin ikään kuin pyhittää siihen toimintaan, jolla etsitään ns. totuutta, niin suhteellinen kuin se kenties aina onkin.

Harmi, että kaikkea, mistä eilen illalla keskusteltiin, ei voi laittaa tähän, mutta kyllä ihmisillä oli elämissään elämistä 70-luvulla.

Siitoin oli valikoitunut skeptikkokokouksen aiheeksi siksi, että hän oli luvannut palata kuolemansa jälkeen takaisin Yhdysvaltain presidenttinä. Tällä hetkellä on nähtävissä merkkejä, joiden mukaan näin saattaisi olla tapahtumassa. Skeptikot suhtautuivat tähän kuitenkin skeptisesti ja totesivat, että Ronald Reaganiakin taivasteltiin aikanaan ja ihan hyvin hän sitten pärjäsi. Tähän puolestaan huomautettiin, että Reagan sentään oli ennen presidenttiyttään ollut kuvernöörinä Kaliforniassa, joka on Italian kokoinen osavaltio. (13.10.2016)