Sopeutumista

Nyt alkoi todellinen kesälomani!

Maantaina kävin äitini kanssa terveyskeskuksessa, missä hän oli edellisen kerran käynyt yksin ja kaatunut matkalla kahdesti, vaikka oli ollut rollaattorilla liikkeellä. Hänen haavansa ei parane siihen tahtiin kuin terveydenhoitohenkilökunta arvioi. Ilmeisesti arviointia vaikeuttaa äidin diabetes.

 

Terveyskeskuskäynti jatkui siten, että menimme taksilla poliklinikalle, mistä äitini siirtyi paareilla osastolle.

 

Jo illan kuluessa äiti soitti, että häntä oli jo ehditty tuntikausia operoida.

 

Silloin joku napasahti pässäni: minä en voi näille jutuille mitään. Lopetin kertaheitolla koko kevään ja kesän jatkunen stressaamiseni koko aiheesta, ja nukuin seuraavana yönä kunnolla ensimmäisen kerran sitten toukokuun, yhteensä 13 tuntia. Kun sitten toissapäivänä kuulin, että äidille tehtäisiin ohitusleikkaus, en ollut moksiskaan.

 

Ohitusleikkaus tehtiin eilen aamulla.

 

Tämän päivän ongelma on selvittää, miten se on mahtanut sujua.

 

Mutta minä en pysyt pitämään äitiäni elossa, jos hänen elimistönsä kieltäytyy järjestelmällisesti parantumasta. Tätä on jatkunut jo vaikka miten kauan. Laskutavasta riippuen kolme vuotta tai viisi kuukautta. (22.7.2011)