Sota Kotiliedellä

Kotilesi-lehdet 1937-1945

 

 

Kuopiossa on kuuma tänään 7.6.2014.

Aloitin päivän kakkukahvilla. Eilen nimittäin tuli täyteen 10 vuotta sinnittelyä Kuopiossa, ja eilistä mascarbone-kermavaahdolla ja metsämansikoilla täytettyä juhlakakkua oli jäljellä.

Ajalla ennen Kuopiota olin järjestänyt elämäni todella mukavasti, ja minulla oli aikaa istuskella esimerkiksi kaikenlaisissa arkistoissa sun muissa kirjastoissa. Vuonna 1999 vietin aikaani Helsingin yliopiston kirjastossa käymällä läpi Kotiliesi-lehtiä vuosilta 1937-1945, etenkin Isoäidin palstaa, jolla Katri Bergholm nimimerkin suojissa vastaili lukijain kysymyksiin.

Kuopiossa on kuuma.

Aloitin päivän kakkukahvilla. Eilen nimittäin tuli täyteen 10 vuotta sinnittelyä Kuopiossa, ja eilistä mascarbone-kermavaahdolla ja metsämansikoilla täytettyä juhlakakkua oli jäljellä.

Ajalla ennen Kuopiota olin järjestänyt elämäni todella mukavasti, ja minulla oli aikaa istuskella esimerkiksi kaikenlaisissa arkistoissa sun muissa kirjastoissa. Vuonna 1999 vietin aikaani Helsingin yliopiston kirjastossa käymällä läpi Kotiliesi-lehtiä vuosilta 1937-1945, etenkin Isoäidin palstaa, jolla Katri Bergholm nimimerkin suojissa vastaili lukijain kysymyksiin.

 

Vuodet sodan alla

Kotiliesi, tämä maamme ensimmäinen, vuonna 1922 perustettu naistenlehti, oli ymmärrettävästikin elitistinen. Se puhutteli lukijoitaan sanoilla 'me hyväosaiset', mutta jossain lukijakirjeessä huomautettiin, että voi lehdestä olla hyötyä 'meille kotiapulaisillekin'. Lehti oli siis hyötykapine, jossa käsiteltiin paitsi kodinhoitoon ja lastenkasvatukseen liittyävä asioita myös naisten piiriin perinteisesti tuolloi vielä kuulumattomia sosiaalisia kysymyksiä.

Ennen kuin sota toi yhteiskuntaamme aivan uuden mittakaavan ongelmat - kuten vaikkapa ennen näkemättömän laajoja yhteiskunnan piirejä koskevat avio-ongelmat - Kotilieden sivuilla vallitsi optimistinen tunnelma. Vuoden 1937 tammikuun numerossa luodaan silmäys kuluneeseen vuoteen 1936 ja todetaan, että työttömyys väheni ja pula-aika on väistymässä. Vienti on suorastaan vetänyt niin, että rouvasväki aprikoi, että näin hyvin ei voi pitkään jatkua ja joskohan nousukausi on jo ohittumassa.

Negatiivisiakin trendejä siis havaitaan. Kotiliesi kirjoittaa, miten 'siivoamattoien kotien' vuoksi on esiintynyt pilkkukuumetta, joka ylleensä on sotarutto. Niinpä Kotiliesi ilmoittaa käsityksenään, että korpiseudun kotien kurjuus ei johdukaan pelkästään aineellisesta puutteesta vaan kodinhoidon ja ruoanvalmistuksen taitojen puutteesta. Kodinhoitoa ajetaan oppiaineeksi jopa yliopistoihin. Kaiken kaikkiaan vuonna 1937 pähkäiltiin monista samoista asioista kuin tänäkin päivänä kuten siitä, että suomlaiset syövät liikaa lihaa ja liian vähän kasviksia, ja ja suolan käyttöäkin piti jo 30-luvulla vähentää.

Mutta tammikuun 1937 ensimmäisessä numerossa norjalainen Marie Michelet kirjoittaa jo seuraavaaa: "Ihailen suuresti, mitä miehet ovat saaneet aikaan maailmassa, heidän teknisiä, tieteellisiä ja organisatoorisia saavutuksiaan. Mutta onko maailma tullut niistä paremmaksi - tai onko se yleensä hyvä näin? Katsokaamme vain ympärillemme, ja vastaus näkyy: Maailma ei ole koskaan ollut yhtä sekkasortoinen ja perikadon partaalla kuin nyt. Ehkä Euroopassa jo palavat uuden sodan liekit, kun nämä rivit ehtivät lukijoilleen".

Tässä numerossa mainitaan vielä Espanjan sisällissota ja Abessinian kriisi, mutta sitten Kotiliesi vaikenee kaikesta maailmanpoliittisesta myllerryksestä.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on Kotlieden asialistalla, ja tammikuussa 1937 kerrotaan edellisvuonna saadun eduskuntaan kaksi naispuolista kansanedustajaa lisää. Tämä kehitys ei kuitenkaan ole estänyt valtiovarainministeriötä lausumasta, että valtion virassa olevan naisen pitäisi menettää virkansa naimisiin mennessään, kertoo Kotiliesi. Tilanne ei tällä rintamalla hirveän nopeasti parane, ja toukokuun 1939 numerossa kerrotaan Ruotsin naistyökomitean mietinnöstä, jossa huomautetaan, että jos naimisissa olevien naisten työssäkäyntiä enemmän vaikeutetaan, naiset jättävät menemättä naimisiin, mikä olisi uhka avioliittoinsitituutiolle.

Kaikesta ei kuitenkaan syytetä yhteiskunnan rakenteita vaan vikaa nähdään naisissa itsessäänkin. Kotiliedessä ollaan jouduttu katkerasti huomaamaan, että naiset eivät käytä äänioikeuttaan. Naiset eivät näytä käsittävän, että heidän elämänpiirinsä sellaiset asiat kuin vaikkapa synnytyssairaalat ovat yhteiskunnallisia asioita, josta päätetään kunnissa ja eduskunnassa. Tätä tilannetta korjaamaan velvoitetaan valistuneet naiset, joiden pitää huolehtia, että kaikki naiset äänestävät.

Toki yhteiskuntaryhmienkin välisestä tasa-arvosta kannetaan huolta, ja tyydytyksellä pannaan merkille suomalaisen yhteiskunnan alati nopeutuva säätykierto, vaikka Kotiliesi näkee siinä myös negatiivisia aspekteja.

Lehden arvopohja tulee hyvin näkyviin Isoäidin palstalla. Lehdessä ovat luottamuksellisuuden takaamiseksi vain Isoäidin vastaukset, ei kysymyksiä, ja palstalla käsitellään vain 'elämänkysymyksiä' kuten lehden oma määritelmä kuluu. Joka toisessa lehden numerossa Isoäiti vastasi useampaan yksittäiseen kysymykseen, ja joka toisessa hän kirjoitti yhden pitkän jutun jostain arvoja ja moraalia koskevasta aiheesta. Arvomaailmaltaan Isoäiti edusti maltillista konservatiivia. Kerran Isoäiti itse ilmoitti  toivovansa, että hänen lehdessä julkaistavailla vastauksillaan lukijoiden kysymyskiin olisi kasvattava vaikutus, eli asenne oli tietoisesti holhoava.

Isoäidin palstalta saatetaan havaita esimerkiksi edellä mainitun kohoavan säätykierron kääntöpuolia. Korostetusti nousee esiin se, että vanhempiaan ylempään yhteiskuntaluokkaan kohonneet lapset saattoivat halveksia ja hävetä vanhempiaan elleivät suorastaan syyttäneet näitä siitä, ettei näillä ollut parempaa kotia tarjota lapsilleen. Tällaisiin väitteisiin Isoäiti on vastannut, että lasten päinvastoin pitäisi olla sitäkin kiitollisempia vanhemmilleen, jos köyhä koti on ponnistellut kouluttakseen jälkikasvunsa. Monessakin yhteydessä Isoäiti toteaa lasten ja vanhempien vieraantuvan toisistaan nopean säätykierron seurauksena.

Oppikoulu-uudistus oli koko ajan tapetilla vuosien 1937-1945 kuluessa. Kotiliedessä ei kuitenkaan pidetä opillista sivistysta hyveenä yli muiden, ja lukuisissa jutuissa, niin artikeleissa kun kysymyspalstalla, väitetään, että käytännöllisiä aloja väheksytään aiheetta. Isoäiti varsinkin toteaa useaan otteeseen hyvin suorasukaisesti, että on ajan tuhlausta suorittaa ylioppilastutkinto, jos ei aio alalle, jolle se on ehdoton pääsyvaatimus.

Tämä ei tarkoita, etteikö Kotiliedessä oltaisi ymmärretty, että nuori valtio tarvitsee sivistyneistön, joka pystyy viemään yhteiskuntaa eteenpäin. Mutta samalla oltiin huolissaan, että maahan muodostuu oppinut köyhällistö.

Lasten kasvatuksesta Kotiliesi oli näinä vuosina ehdottomasti sillä kannalla, että tyttöjä pitää kertakaikkiaan kasvattaa toisin kuin poikia eli itsensä unohtamiseen ja hiljaiseen kestävyyteen, mikä todetaan näillä sanoilla tammikuussa 1939.

Suurin suomalaisen yhteiskunnan uudistus välittömästi ennen sotia oli Kotlieden mukaan vuonna 1938 alkanut äitiysavustus. 70%:n äideistä oli määrä saada tätä upouutta joko rahana tai tavarana annettavaa, perheen varallisuudesta riippuvaa avustusta.

Suurimpana epäkohtana puolestaan pidettiin maaltapakoa. Tähän löydettiin Kotiliedessä moniakin syitä.

Ensinnäkin oltiin havaittu, että maalta lähtevät nimenomaisesti naiset. Tätä voitaisiin kuulema torjua helpottamalla raskasta työtä navetassa. Myös työ- ja vapaa-aikoja vertaillaan, mistä paljastuu, miten maaseudun naisilla on selvästi vähemmänm vapaa-aikaa kuin miehillä. Maatalossa tehdystä työstä ei myöskään saa palkaa - paitsi palkolliset. Lisäksi maatalon emännän työn katsottiin olevan aliarvostettua. Kotiliesi kehottaa siirtämään talon riittävän varhain seuraavalle sukupolvelle, etteivät pojatkin lähde lätkimään.

Maalaistalon emännän työn rakenteista esitetään useammassakin numerossa oikein tilastoja. Erityisesti tarpeettoman raskaana työnä pidettiin vedenkantoa, sillä siihenhän oli periaatteessa jo ratkaisu olemassa. Mutta vuoden 1939 huhtikuussa Kotiliesi kirjoittaa, että maaseudun asunnoista vain 4,3%:ssa oli vesijohto.

 

Maailma iskee kipinää Suomeen asti

Vuonna 1938 tapahtui yhtä jos toista maailmansodasta oireilevaa kuten Itävallan Anschluss ja Tsekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan, mutta näitä ei Kotiliedessä noteerata. Jatkossakin sodista kirjoitetaan Kotiliedessä vain Suomea koskevia asioita, joita ei nivota koko Eurooppaan. Kotiliesi ei 'maaimanpolitikoi'.

Toukokuussa 1939 Kotiliesi julkaisee ilmoituksen, jossa vedotaan kansalaisiin, että nämä luovuttaisivat 16.5. päivän palkkansa "tukeakseen maamme puolustusta ulkoa uhkaavaaa vaaraa vastaan". Pitkin kevättä ja kesää 1939 on kuitenkin myös juttuja siitä, miten kotien pitää varustautua ottamaan vastaan olympiavieraita - nämä vuodeksi 1940 kaavaillut olympialaiset kylläkin jäivät sitten pitämättä.

Kesäkuussa 1939 Kotiliedestä voidaan lukea majuri Y. Tikan artikkeli Perheenäidit, osaisitteko suojata perheenne ilmahyökkäyksen sattuessa? Jutussa kuvaillaan 'lentoaseiden' kehitystä, erilaisia räjähdys- ja palopommeja sekä taistelukaasuja. Majuri neuvoo kaivamaan suojahautoja ja varautumaan erilaisin keinoin kaasuja vastaan, jos kaasunaamareita ei ole. Maalla asuvan väestön väitetään olevan erityisenä pommitusten kohteena, sillä siten vihollinen pyrkii lamauttamaan kansan taistelutahdon. Ullakot käsketään siivoamaan palovaaran vähentämiseksi ja todetaan, että valot eivät saa näkyä ulos.

Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, ja viikko tämän jälkeen Saksa marssittaa armeijansa Puolaan, mistä sitten lopullisesti alkaa toinen maailmansota. Tästä ei ole Kotiliedessä sanaakaan. Syyskussa Kotilesi kuitenkin kertoo, että syyskesällä oltiin Virossa kehoitettu yleisöä varastoimaan elintarvikkeita sodan varalta.

Puolan kukistuttua syyskuussa 1939 Neuvostoliitto mieheitti Puolan itäosat ja vaati Virolta, Latvialta ja Liettualta itselleen sotilastukikohtia, mihin nämä maat suostuivat. Suomelle esitettiin vastaavia vaatimuksia Karjalan kannaksesta ja Suomenlahden ulkosaarista. Suomessa ei oltu vaatimuksille yhtä suopeita, vaan heti neuvottelujen alettua Suomessa oli pantu toimeen osittainen liikekannallepano.

Syyskuussa 1939 alkoi Suomessa säännöstelytalous. Säännöstely koski aluksi vain ulkomailta tuotavia tavaroita, ja ulkomaankauppa tehtiin lisenssien varaiseksi. Tarkoitus oli säästää valuuttavaroja tärkeämpiin hankintoihin kuin sellaiset nautintoaineet kuten kahvi, joka tuotiin kokonaan ulkoa, sekä sokeri, josta oli tuontitavaraa 90%. Kahvi ja sokeri olivatkin ainoat kortilla olleet elintarvikkeet talvisodan aikana.

Sotatilan antamin valtuuksin perusti valtioneuvosto 20.9.1939 Kansanhuoltoministeriön organisoimaan säännöstelyä. Päämääräksi määriteltiin "väestön toimeentulon turvaaminen sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännöstely sodan tai muun poikkeuksellisen tilanteen aikana". Tätä varten maa jaettiin 13 kansanhuoltopiiriin, ja kuntiin ilmaantuivat kansanhuoltolautakunnat, joiden vastuulla oli kuntalaisten rekisteröinti säännösteltyjen tavaroiden ostokorttien jakamista varten. Yhteensä Kansanhuollon toiminnasta vastasi kentällä 6 000-7 000 palkattua toimihenkilöä.

Säännöstely oli kaikkien mielestä ehdottomasti tarpeellista, ja Kansanhuolto sai vasta jatkosodan aikana osakseen kansalaisten kritiikkiä. Kansanhuoltoministerin tehtäviä hoiti kuitenkin runsaan kymmenen vuoden aikana yhteensä 21 miestä. Talvisodan aikana korttijärjestelmän väärinkäytöksiä ei vielä esiintynyt, ensinnäkään siksi, että kortilla olivat vain kahvi ja sokeri, ja toiseksi siksi, että vallitsi kuuluisa talvisodan henki. Säänöstelyn väärinkäytöksiä pidettiin iljettävänä petturuutena.

Tavaroiden saaminen säännöstelyn alaiseksi edellytti käytännössä sokerin kohdalla sitä, että kaikki sokeri - tai melkein, itselle sai jättää 2kg - takavarikoitiin maasta. Näin kootusta varastosta sokeria sai sitten ostaa henkilökohtaisten kortien määräämän määrän. Ensimmäisessä jakelussa tämä määrä oli kilo per neljä viikkoa henkilöä kohden. Sokeria koskevat ostokortit jaettiin 12.10.

Kahvi takavarikoitiin 28.10., ja ensimmäisessä jakelussa sitä sai neljänneskilon henkeä kohti neljässä viikossa.

Lokakuussa 1939 oli Kotiliedessä artikkeli, jonka otsikko kuuluu Miten ulkolaisia elintarvikkeita voidaan korvata kotimaisilla. Artikkeli ei ole vielä kovin yksityiskhotainen. Siinä todetaan, että omavaraisuudessa on edistytty.

Seuravassa numerossa oli jo kaksi sotaa käsittelevää artikkelia. Ensimmäinen, Perheenemännän tehtävät kotinsa suojelemiseksi, antaa yleisiä, mutta jo tarkkoja ohjeita. Pitää järjestää turvapaikkoja maalta. Valoa ei saa päästää näkymään pimeällä ulos. Elintarvikeita on suojattava kaasuvaaralta. Varaa kynttilöitä ja tsakulamppuja sekä ensiapulaatikko! Lisäksi annetaan kahden erilaisen kotitekoisen kaasunaamarin valmistusohjeet.

Toinen sotaan liittyvä artikeli käsittelee sokeripulaa. Sen mainitaan johtuvan Euroopan sodasta. Erityisesti sokerin vähäisyys haittaa leipomista. Kyseisessä lehden numerossa Neovius mainostaa että "Juuri tällaisina aikoina tarvitsemme käsitöiden tuomaa rauhaa".

Marraskuun alussa Kotilieden Isoäiti toteaa kaupungin eli Helsingin jo tyhjenneen kaiken varalta. Ja "Lotat ovat paikallaan". Naisten on luotava sisäinen rintama, ja Isoäiti valaa rohkeutta. Emännän muistiinpanoja -palstalla kielletään heittämästä mitään hukkaan ja korostetaan perheenemäntien merkitystä sota-aikana.

Kuukauden sisällä tästä se sota sitten alkoi.

30.11.1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.


Talvisota Kotiliedellä

Marraskuun 1939 lopun numerossa kerrotaan tyttöjen jo olleen koko syksyn pikkulottina, mutta vielä tässä vaiheessa pikkulotan tärkein tehtävä oli pärjätä koulussa, että voisi tulevaisuudessa vasta Suomen sivistyksen tasosta. Säännöstelyyn suhtaudutaan asiallisesti, ja kotitaloustyössä käsketään olemaan tehokkaita, että jää aikaa yhteisiin suuriin töihin.

Jo seuraavassa numerossa aletaan puhua, että mahtaako säännöstely johtaa työttömyyteen. Kirjoittaja T. A. Wiherheimo ei katso voitavan antaa tyhjentävää vastausta, mutta toteaa, että toisaalta säästäväisyys myös luo uusia pääomia.

Samassa numerossa huomataan, että nyt sitten koitaa aika naisten ryhtyä maatöihin. Koululaisille ehdotetaan joululoman pitämisen sijaan hankkiutumista yhteiskunnallisiin tehtäviin.

Joulutortut pitää lepoa pullataikinasta, koska voita ei riitä voitaikinaan - pieni ongelma verrattuna siihen, mitä tuleman piti. Sillä jo kuukauden kuluttua kehoitetaan välttämään kaikenlaista leipomista, missä on suuri jauhohukka. Leivän leipomisen materiaalihukka saattoi Kotilieden mukaan olla jopa 15%, joten vilja kannatti nauttia mieluummin puuron tai pannukakun muodossa.

Talvisota toi Karjalan siirtolaiset koko Suomeen. Vuoden 1939 joulunumerossa kansanedustaja Mandi Hannula kertoo mielialaa nostattavassa jutussaan esim. miten eräänkin kaupungin pesutuvan pata otettiin siirtoväen tullessa ruoanvalmistustarkoituksiin. Kotiliedessä on kunnia-asia saada väensiirto onnistumaan. Helmikuussa 1940 voikin Rafael Piha jo kertoa suurimman osan siirtolaisista olevan sijoitetuna taloihin eikä esim. kouluihin yhteismajoitukseen. Opettajat kulkevat talosta taloon valvomassa, että huoltolautakunnan määräyksiä siirtolaisväestöön nähden noudatetaan.

Muistakin lähteistä, esim. po. ajan kokeneiden kertomuksista, on pääteltävä, että evakkomatkat onnistuivat paremmin kuin mihin meidän aikamme itsekkäisiin asentiesiin tottunut saattaisi kuvitella, vaikka tokkopa tilanne kenellekään herkkua oli.

Rintamalle lähetettävien pakettien suhteen ollaan jo joulukuuhun mennessä havaittu, että niillä on taipumus jakautua epätasaisesti.

Tuntemattomille sotilaille tarkoitetut paketit on määrä koota suojeluskuntiin, jotka sitten toimittaisivat paketit perille. Nämä paketit saattoivat joutua olemaan melko kauan varastossa, joten niihin ei saanut laittaa ruokatavaraa. Paketin maksimipaino oli määritelty viideksi kiloksi.

Nimetyille sotilaille posti piti lähettää postissa, mutta näistä Kotiliesi kirjottaa, että äveriäs äiti se lähettää pojulleen usein isoja paketteja, mutta onneksi rintamalla kaikki on yhteistä.

Helmikuussa kerrotaan Kotiliedessä rintamalle lähetettävien vaatteiden eritysivaatimuksista. Koska paidat kuluvat varsinkin olasta ja kauluksen vierestä, on paitoihin tehtävä kaksinkertainen kaarroke. Sukkien kantapäät on kudottava patenttia ja villalangan kanssa pitää kutoa puuvillalanka kestävyyden lisäämiseksi. Lisäksi rintamalle lähetettävien sukkien mukaan tulee laittaa neuletilkku, jolla sotilas voi itse paikata sukat. Jutussa kielletään ehdottomasti heittämästä pienintäkään villanpalaa hukkaan, ja tähdennetään, että melkein kaiken vaatetavaran voi käyttää jossain muodossa vielä kerran.

Tammikuussa 1940 mainitaan ensimmäisen kerran sodan kuluessa kiristyvä saippuapula. Tässä vaiheessa ei anneta vielä kovin ihmeellisiä ohjeita saippuan taikomiseksi tyhjästä, vaan kehoitetaan vaikkapa liuottamaan saippuanloput pulloon ikään kuin nestesaippuaksi. Helmikuussa julkaistaan ensimmäinen kotikeittoisen saippuan resepti, jossa aineksina ovat luut, teurasjäte ja lipeä.

Samassa numerossa annetaan lampaidenhoito-ohjeita otsikolla Villasta lämmitä, ja kuukauden kuluttua tulee jo kehoitus opetella kehräämään, sillä valmislankaa ei sota-aikana saa. Lihatilanne on sellainen, että naudanlihaa on runsaasti - karjaa jouduttiin lopettamaan sodan sytyttyä. Sianlihaa sen sijaan ei ollut.

Maaliskuussa tiedotetaan, että puutarhanhoitoon on nyt tulevana kautena kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä ulkomailta ei voida tuoda mitän. Viljeltäväksi on valittava varmoja lajikkeita, ja uuneista on kerättävä tuhka lannoitteeksi, sillä kalia ei tuoda maahan. Myös siirtolaisten pitää saada omat puutarhapalstansa.

Tammikuussa 1940, kun sotaa oli käyty noin kuukausi, mainitaan useassakin artikelissa se kansaisten hämmästyttävä yksimielisyys, josta tulikin muodostumaan talvisodan (myyttinen) tunnuspiirre. Helmikuussa puhutaan jo "tästä Suomen historian uljaimmasta lehdestä".

Helmikuussa Mika Waltari kiinnittää huomiota siihen, että nyt kirjoitetaan sankarirunoja pojista, mutta kotona riutuvaa äitiä ei kukaan muista. "Mutta itse tiedät, millaista on olla sankarin äiti", kirjoittaa Waltari. Suomen äidit olivat Kotiliedessä kunnioitetussa asemassa, olivathan he synnyttäneet kaikki talvisodan sankarit.

Kaiken kaikkiaan ollaan varmoja sodan voitosta. Eräässä jutussa äiti sanoo lapselleen: "Älä pekkää, isä ajaa ryssän pois…" Talvisodan viholliskuva oli Kotilieden sivuilla kenties hiukan kärjistetympi kuin sittemmin jatkosodan, vaikka Kotiliesi ei totisesti sivistyneen rouvasväen lehtenä ollut taipuvainen verbaaliseen isotteluun. Kirjoitettiin kuitenkin esimerkiksi bolshevikkiperiaatteiden kasvattamasta valionuoristoa, joka Suomea pommittaessaan "korkeudestaan metsästää mieleistään riistaa, äitejä ja lapsia". Venäjän naisetkin olivat kelvottomia, sillä heitä tiedetään olevan ohjaamassa noita pommikoneita.

Juuri ennen sodan loppumista maaliskuussa 1940 Kotiliesi kirjoittaa jo melkeinpä sovittelevasti, että minkä vihollinen hävittää, sen luonto ja ihmiskäsi saavat entiselleen.

 

Välirauha

Talvisota päättyi 13.3.1940. Kotilieden huhtikuun ensimäisessä numerossa lukee otsikolla Rauha kirjoitetun jutun alalaidassa isolla: "Kaikkien on osallistuttava kaikkien tappioihin". Itse kirjoituksessa sanotaan, että yksilöiden on edelleen uhrattava isänmaalle kaikki, mitä se tarvitsee, varsinkin niiden, jotka saivat pitää kotinsa. Kaikki nimittäin eivät saaneet, silä Suomi menetti Kannaksen ja Laatokan pohjoispuolisen Karjalan.

Huhtikuun toisessa numerossa käsketään edelleen säästämään, vaikkei oma kukkaro sitä vaatisikaan - sitä vaatii isänmaa. Ja toukokuussa sanotaan, ettei lähimmäiselle pidä antaa vain itselle tarpeetonta vaan sitä, mitä lähimmäinen tarvitsee. Kun ennen sotaa oltiin kirjoitettu, että varastoja kannattaa pitää kotona, koska silloin ei kulu niin paljon aikaa ostoksien tekemiseen, nyt ilmoitetaan, että "Hyvä perheenemäntä ei varastoi nykyaikana". Kaikille on riitettävä.

Sotaa muistetaan sanoin: "Äskettäiset kuukaudet olivat suurta aikaa kansamme historiassa". Samaa yksimielisyyttä tarvitaan edelleen jälleenrakentamisessa, ja lehti kertoo, että jopa "Lotta Svärd -järjestö on äskettäin antanut julkilausuman, jossa se kutsuu riveihinsä niitäkin naisia, joiden poliittinen maailmankatsomus on sosiaalidemokraattinen".

Mitään yksityiskohtaisempaa yhteenvetoa sodasta ei ainakaan missään yksittäisessä artikkelissa esitetä, joskin siellä täällä todetaan yleisellä tasolla, että kotitalouksien merkitys korostui sodan aikana: "Kodeista riippuu kansamme kestävyys". Oikeastaan vain lehden päätoimittaja Alli Wiherheimo tarttuu konkreettisesti johonkin erityiseen seikkaan juuri käydyssä sodassa. Hän napauttaa huhtikuun 1940 toisessa numerossa kirjoittaessaan Ruotsiin viedyistä sotalapsista: "Raskaan koettelemuksen aikana Suomi ei saanut Ruotsilta sitä apua, jota toivoi", mutta tähänkin vähään, sotalasten ottamiseen, yritetään olla tyytyväisiä. Huoleen, että mahdetaanko lapsia enää ikinä saada takaisin, Alli Wiherheimo vastaa pontevasti, että kyllä saadaan. Tässä tultiin onnistumaan vaihtelevasti.

Eikä oman väen keskenkään vältytty täysin arvostelulta. Esim. kaikki eivät luopuneet kultaisista vihkisormuksistaan, vaikka niitä kerättiin lentokoneiden saamiseksi armeijalle. Kirjoittaja kertoo ajatelleensa kultasormuksia pariskuntein sormissa nähdessään: "Ettekö te raatsi edes sormuksistanne luopua, vaikka teillä on vielä toisenne?"

Kotiliedessä käsitellään myös sodan jälkeen akuutteja eläke- ja avaustusasioita. Tuottihan sota vaikeita ongelmia niille, joiden elatuksesta vastaava henkilö kuoli rintamalla. Sotaleskien määräksi laskettiin pyöreät 10 000. Ongelman muodostivat myös sellaiset kaatuneiden, esim. maatalojen poikien, vanhemmat, joiden elatuksesta kaatunut oli vastannut. Lehdessä kirjotetaan uusien peltojen raivauksesta ja omaisuuden luovutuksista siirtoväelle. Kaiken tämän rahoittamiseksi verotusta oli jouduttu kiristämään, semminkin kun sotaa varten valtio oli joutunut ottamaaan lainaa.

Mutta parjattu Ruotsi sentää lahjoitti taloja siirtoväelle, ja niitä alkoi nousta Lahteen.

Lapsista ollaan huolissaan: evakkolapsista; korpiseutujen lapsista, joiden olot ovat huonontuneet sodan johdosta entisestään; sotaorvoista, joiden määräksi arvioidaan (jälleen hämmästyttävän pyöreät) 20 000. Kotien on otettava orpolapsia kasvateiksi, sanoo Kotiliesi, ja jatkaa itse Kummikerhonsa toimintaa nyt nimenomaan siirtolaislasten hyväksi. Sotavuosien kuluessa Kummikerhon toiminta muuttui siten, että perheille alettiin lahjoittaa mieluummin lehmiä, sänkyjä tms. kuin rahaa, joka helposti kului jokapäiväiseen leipää eikä siten auttanut pysyvästi.

Kasvattilapsia oltiin otettu jo ennen sotiakin. Monilapsiset, varattomat perheet antoivat lapsiaan kasvatetaviksi varakkaille. Elettiin aikoja, joina sosiaaliturva oli alkutekijöissään, ja se, joka oli köyhä, oli tosiaankin kertakaikkiaan köyhä. Aihe näkyy myös Isoäidin palstalla. Monet nuoruusikään ehtineet kasvattilapset tuntuvat useinkin kyselevän, missä mitassa voivat toimia toisin kuin kasvattivanhemmat vaativat, ja Isoäiti vastaa, eivät missään, sillä kasvattivanhemmat ovat olleet hyviä ihmisiä, kun ovat ottaneet kasvatin, ja tämän on siksi syytä olla kiitollinen ja tottelevainen.

Talvisodan jälkeen Kotilieden lukijoita perehdytetään kasvattilapsiasian juridiikkaan, ja kasvattilapsia verrataan ottolapsiin, joista biologiset vanhemmat luopuvat kokonan. Kasvattilapsen ottavan perheen talouden tulee olla vakaa, asunnon pitää olla kunnollinen eikä sen ympäristössä saa olla epäsuotuisia virikkeitä kuten tanssilavaa. Eikä kasvattilasta saisi ottaa ainoaksi lapseksi.

Huhtikuussa 1940 Kotiliesi ilmoittaa Kodeista rintamalle -palstan perustamisesta ja pyytää lähettämään valokuvia naisista, jotka menettivät henkensä sodan aikana tai joiden omaisia kaatui.

Kirjankustannusmaailma on Kotilieden ilmoituksista päätellen reagoinut talvisodasta kertovan kirjallisuuden tarpeeseen vikkelästi, ja jo toukokuussa 1940 Otava ilmoittaa Kersti Bergrothin  kirjoittamasta teoksesta Nuoren lotan päiväkirja. Kesäkuussa kilpaileva yritys Werner Söderström Osakeyhtiö mainostaa Kotiliedessä Mika Waltarin talvisotaromaania Antero ei enää palaa.


Elintarviketilanne kiristyy


27.5.1940 vilja ja viljatuotteet asetetaan säännöstelyn alaisiksi. Ravintorasvat, joista on jo pitkään ollut pulaa, joutuvat kortille 1.10. Alkuun voita neuvotaan jatkamaan sekoittamalla siihen maitoa. Aika kuluu, ja sitten voin joukkoon laitetaan keitettyä porkkanaa. Ja kohta annettan ohjeita siitä, miten kasviksista saadaan 'voileivän' päällystettä ilman voita.

Liha ja lihajalosteet kokevat saman kohtalon marraskuun lopussa, ja seuravan vuoden toukokuulla kehoitetaan jokaista perhettä kasvattamaan itselleen sika. Vaikka sianliha kuului säännöstelyn piiriin, tällä tavalla sai korttilihansa varmasti. Eli vaikka kortit olivat käytössä, tavaraa ei saanut, jos se oli lopunut, oli korteissa pisteitä tai ei. Samalla kun patistetaan siankasvatukseen annetaan myös ohjeita rehun viljelemiseksi sille.

Pyykinpesua pitää vähentää, sillä syksyllä 1940 saippua joutui kortille. Sappuankorvikeohjeita ilmaantuu Kotilieden sivuille, ja esimerkiksi koivuntuhkaa opetetaan käyttämään pyykinpesussa, samoin annetaan ohjeita veden pehmentämisestä kalsinoidulla soodalla, että saipuaa kuluisi vähemmän.

Vaatteet ja jalkineet tulivat korttitavaraksi myös syksyllä 1940, ja 1941 nähdään Kotiliedenkin sivuilla uutta puukenkämuotia. Kankaan sijaan on siirryttävä käyttämään paperia kaikessa, missä voi. Eli nyt oli vielä paperia… Muita samoihin aikoihin säännöstelyn alle tulleita tavaroita olivat tee, kuivatut hedelmät ja perunajauho, jota tosin tehtin itse kotona ja jonka valmistamisesta Kotiliedessä on useammankin kerran ohje.

Sokeripula on kestopuheenaihe, ja uusia sokerinkorvikkeita on keksitty. Käytössä ovat sakariini ja dulsiini. Marjaruokia voidaan kuulema makeuttaa kurpitsalla, porkkanalla ja imelletyllä perunalla. Sokerin puuttuessa säilöntämenetelmiksi suositellaan umpioimista, kuivaamista ja atamonia. Raparperia säilötään paloina puhtaassa vedessä pulloissa. Syksyllä Kotiliesi ohjeistaa valmistamaan perunajaouhoista siirappia suolahapon avulla. Siirappia saadaan myös keittämällä kurpitsasta.

On keksittävä uusia ruokalajeja. Tässä onkin ongelmaa kerrakseen, sillä rasvapitoisten ruoka-aineiden puuttuessa ihmiset elivät koko ajan pienessä nälässä. Kotiliesikin pohtii, mitä voisi tehdä, ettei olisi aina nälkä, ja lehti julkaisee taulukoita eri ruoka-aineiden rasvapitoisuuksista. Kaurasurimot näyttävät näiden mukaan olevan hyvä nälänloitollapitäjä.

Vihannespalstojen suunnitteluun annetaan seikkaperäisiä ohjeita. Mitä minnekin, miten harvennetaan, miten harataan, mitkä lajikkeet sopivat minnekin. Lapsille pitää antaa omat palstansa, ja heille sopivista viljeltävistä esitetään suositukset. Kesäkuussa Kotiliesi kertoo, että nyt on lomanviettotyyli muuttunut, ja kesälomalla levätään aurinkoisella vihannesmaalla ahkeroimalla. Ulkoilu on hyväksi myös tautien vastustuskyvyn lisäämiseksi. Terveyden ylläpitämiseksi kehoitetaan keittämään perunat kuorineen ja syömään ne heti keitettyä maksimaalisen vitaminimäärän saamiseksi, ja ohessa on talukko siitä, miten paljon C-vitamiinia keitetyistä perunoista häviää ajan kuluessa.

Aletaan kerätä käpyjä, joilla Kotilieden mukaan kiehauttaa nopeasti. Lehdessä on myös luettelo siitä, miten eri polttoaineet kehittävät lämpöä kaloreina kuva-ainekiloa kohden.

Maaliskuussa 1941 Mandi Hannula kirjoittaa jälleenrakennusta varten kansalaisilta kerättävästä lainarahasta. Toukokuussa voidaan ilmoittaa, että tuo jälleenrakennusmiljardilaina koottiin täyteen neljässä viikossa. Samalla kylläkin ilmoitettiin, että liikkeelle oltiin laittamassa uusi laina. Tästä yhteishengen ilmenemisestä huolimatta oltiin huolissaan tämän hengen säilymisestä rauhan aikana. Maaliskuussa Kotiliesi itse oli jo kantanut kortensa kekoon ilmoittamalla, että "lehti tahtoo palvella kaikkia suomalaisia koteja erotuksetta". Yläluokkaisesta rouvasväen lehden imagosta pyritään talvisodan hengessä ja ehkä myös mahdollisten yhteiskunnallisten levottomuuksien pelossa eroon.

Huhtikuussa 1941 Kotiliedessä kerrotaan, että koululaiset on vapautettu ottamaan osaa maatöihin 21.5. lähtien. Koululaiset ovat innoissaan, mutta vanhemmille on epäselvää, miten tämä organisoidaan. Huhtikuussa julistetaan myös kilpailu koulujen kesken parhaasta viljelysadosta. Koko sato pitää ottaa talteen talven varalle eikä siitä saa käyttää mitään ennen kilpailun punnituksia.

Minkä verran rauhan pysyvyyteen luotettiin,  siitä antaa kuvan vaikkapa artikkeli toukokuulta 1940. Otsikolla Sodanjälkeinen rakennustyö kaupungeissa pohtii J. Lappi-Seppälä, miten sodan tuhojen välttäminen voidaan ottaa huomioon jo taloja suunniteltaessa.


Suurperhepropaganda

Jo ennen talvisotaa toukokuussa 1939 kirjoitaa Kotiliesi, että kansakuntamme toivotunlainen kasvu vaatii neljä lasta perhettä kohti, ja lehti valittaa, että maamme perheissä lapsia on tätä vähemmän.

Välirauhan aikana teksi Kotilieden väestöpropagandarintamalla kovenee. Ennen sotaa lapsilukua oltiini saatettu rajoittaa tietoisesti, mutta nyt tällista ei voida enää sallia. Isänmaan itsenäisyys vaatii suurempaa kansaa.

Kotilieteen ilmestyy termi 'tahallinen lapsettomuus'. Tahallisen lapsettomuuden syyt eivät Kotilieteen kirjottaneiden mielestä kestä arvostelua, elleivät ne ole ankaran lääketieteellisiä. Ylimalkaan tahallisen lapsettomuuden syitä pidetään pelkästään mukavuussyinä. Lapsia kuulemma vältetään sellasestakin syystä, että raskauden loppuvaiheessa äiti on ruma. Taloudellisia syitä Kotiliesi ei myöskän hyväksy, sillä lapselle ei ole edes hyväksi kasvaa liian miellyttävissä oloissa. Monilapsisista perheistä tulee kansakunnan käyttökelpoisin aines, ja pitääkin kiireesti päästä eroon asenteista, joiden mukaan suuriperheiset ovat onnettomia. Vähemmän väkeä maassa ei merkitse parempaa elintasoa vaan mitä suurempi väestö, sitä enemmän toimintamahdollisuuksia, kirjoittaa Kotiliesi.

Juuri väestöpropagandan kuumimpina vuosina julkaistaan Kotiliedessä juttu eräästä korpiseudun äidistä, siirtolaisesta, joka kuoli lapsivuoteeseen, koska lääkäri ja kätilö olivat liian kaukana ja liian kiireisiä. Juttu aiheutti usean numeron mittaisen keskustelun tyyliin 'niin sitä vaan yhteiskunta käskee naisten tehdä lapsia ja tappa sillä itsensä'. Väestöpropagandan levittäjät, esim. Elsa Haavio, eivät synnytyksen rasittavuutta vähättelekään vaan vaaditaan parempaa järjestelmää synnytysten hoitamiseen samoin kuin riittävää lepoa äideille synnytyksen jälkeen. Mutta lisäksi kyllä kirjoitetaan: "…monen vaimon hermot nykyaikana ovat kärsineet paljon enemmän tahallisesta lapsettomuudsta kuin lasten saamisesta".

Pääsääntöisesti lapsettomuudesta syytetään naisia, mutta Martti Siirala rohkenee kirjottaa, että vika on yhtä lailla miesten yllä: "Miehen etuoikeuksiin kuuluu useinmiten lapsen elämän sytyttämishetken valinta".

Joka tapauksessa jokaisen lapsen piti syntyä terveenä ja jokaisen äidin elää terveenä, ja Elsa Haavio kiteytti, että väestönkasvua voidaan perustella maanpuolustuksellisilla, kansantaloudellisilla ja inhimillisillä syillä.


Naisten 'asepalvelus'


Välirauhan aikana, syksyllä 1940, syttyy keskustelu naisten 'asepalveluksesta'.

Monet maamme silloisten tätä asia sivuavien järjestöjen naispuoliset johtajat antoivat aiheesta Kotiliedelle lausunnon. Palveluksen muodoista oltiin verrattain yksimielisiä, eikä naisten 'asepalvelukseksi' suositella varsinaista asepalvelusta. Pikemminkin tavoiteltiin hoitotehtäviä ja taloustöitä, ja edellistalvisten kokemusten nojalla tällainen koulutus todetaan perustelluksi. Naisten toiminta ei keskusteluun osallistuneiden mielestä vielä osoittanut riittävää keskittyneisyyttä ja kurinalaisuutta.

Selkein mielipide-ero koski sitä, pitäisikö tämän palveluksen olla pakollista vai ei. Vapaehtoisuuden kannalla oli esimerkiksi Lotta Svärd -järjstön keskusjohtokunnan puheenjohtaja Fanni Luukkonen, joka kuitenkin katsoi, että tämän naisten palveluksen pitäisi kaikesta huolimatta huolimatta sisältyä puolustusvoimiin.

Myös lukijat esittivät näkemyksiään, ja ne jakautuivat samoille linjoille.

Eräänlaiseksi naisten 'asepalvelukseksi' voitanee katsoa muodostuneen työpalvelun, joka oli myös nuorison velvollisuus. Työpalvelun tarkoitus oli jokseenkin sama kuin edellä mainittujen vaikuttajanaisten käsitys naisten 'asepalveluksesta', eli opettaa maalaistalon tehtäviä, keventää emäntien taakkaa ja opettaa eräitä maanpuolustustaitoja. Kaupunkilaistenkin työskenteleminen maatiloilla oli nimittäin käynyt välttämättömäksi, kun oman maan piti todellakin tuottaa kaikki elintarvikkeet, jotka talven mittaan syötiin. Tuonnin varaan ei maailmansodan aikana voitu laskea mitään. Työllisyystilannekin vaihteli siten, että kaupungeissa oli työttömyyttä saman aikaan kuin maalla oli työvoimapula, ja tätäkin lievittämään aloitettiin työpalvelu.

Vapaaehtoinen työpalvelu pakollistui vuosien kuluessa, ja työpalveluun tulivat keväiset kutsunnat, jossa piti ilmoittautua. Yleinen työvelvollisuus kattoi aluksi 18-55 -vuotiaat, mutta tuonnempana, vuonna 1942 eli sodan palattua, velvollisuus laajeni kaikkiin 15-65 -vuotiaisiin.

Työpalvelun laatu ja määrä vaihteli. Nuorten työpalvelu oli jatkosodan aikana 120 päivää. Poikien työkeskus välitti poikia uittolajittelutyömaille kun taas Tyttöjen työkeskus järjesti tytöille työleirejä, joskin suurin osa tytöistä oli löytänyt työpaikan muuten, esim. tutusta maalaistalosta. Naisten kohdalla vaihtelua työpalveluajassa aiheutti esim. se, oliko naisella lapsia vai ei. Naimattoman kampaajan työpalvelu oli Koitlieden mukaan vuonna 1944 eli jatkosodan viimeisenä vuonna 4 kuukautta. Virkanaisten odotettiin käyttäävän myös lomansa maatöihin, mikä ei siis kuulunut työpalveluun.

Työpalvelun lisäksi tulivat erilaiset talkoot, joihin kansalaisten oli oman etunsakin tähden osallistuttava. Näistä mainittakoon vaikkapa vuoden 1942 kuuluisat mottitalkoot, joisssa jokaisen työpalveluikäisen piti tehdä motillinen halkoja - polttoaineestahan oli sotavuosina jatkuva pula, eikä polttopuuta ole eikä tule, ellei joku tee halkoja.

Työpalvelua oltiin siis alettu kokeilla jo 1940, mutta vuosi 1942 oli enimmäinen suuri talkoovuosi, ja kyseisenä vuonna Kotiliedestä oltiin jopa käyty tutustumassa Saksan työpalveluun. Toukokuussa 1942 Kotiliesi antaa ohjeita maatyöhön tottumattomille työpalveluun lähtijöille. Kaupunkilaisia kehoitetaan varautumaan siihen, että työ maaseudulla tulee olemaan ankarampaa kuin he kuvittelevat. Varoitetaan rakoista, jotka voivat hoitamattomina tulehtua. Mukaan työpalvelutaloon pitää ottaa mm. omat ruokaluvälineet.

Koko ajan Kotileidessä myös kritisoidaan naisten työplavelua. Jotkut katsoivat, että olisi pitänyt riittää, että perheelliset naiset hoitavat oman kotinsa, ja epäiltiin naimattomien virkanaisten lekottelevan hyvän ystävän maalaistolossa kotiäitien raataessa vuodet läpi. Esiintyy myös työpalvelun vieroksujien paheksuntta, ja eräässä jutussa Margit Borg sanoo: "Kotitalous ja lastenhoito eivät saa muodostua tekosyiksi, joiden taakse nainen kätkeytyy silloin, kun maan yhteinen etu kutsuu häntä työpalveluun ja kun hän hyvällä tahdolla ja naapurin avulla voi kotiasiansa niin järjestää, että hän tämän kansalaisvelvollisuutensa kykenee täyttämään". Lukuisissa jutuissa ns. työtytöt eli työleirillä olevat naiset kehuvat työpalvelua hyväksi kokemukseksi.

Kaikki vaatikin näihin aikoihin hirveästi työtä. Piti kerätä ja säilöä ja viljellä vaikka tomaattejakin ikkunalaudoilla. Piti jonottaa kauppoihin ja hankkia kiven alla olevat lämmitystarpeet. Oli leivottava ja laitettava ruokaa minkä pystyi, ja Kotiliedessä todetaankin ruoanlaiton muuttuneen urheilulajiksi. Polttoaineiden niukkuuden takia otettiin käyttöön lämpölaatikko, ts. lämpöeristetty laatikko, jossa keitetty ruoka haudutettiin loppuun. Myös vaatteiden kunnostus vaati runsaasti työtä, sillä uusia ei ollut luvassa. Kenkiä piti varjella kuin silmäteräänsä. Kaikki kädet tarvittiin työhön, myös lasten, ja tammikuussa 1942 Kotiliesi antaa ohjeita, millaiset työt sopivat minkäkin ikäisille lapsille.

 

Jatkosota

Huolimatta ilmoituksestaan pysyä puolueettomana Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon (22.6.1941) Suomi joutui 28.6.1941 toteamaan olevansa jälleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Heinäkuun ensimmäisessä numerossa vuonna 1941 Kotiliesi kirjoittaa: "Sydänkesällä nostettiin Suomen lippu uudelleen koko maailman nähtäviin. Liittyen siihen valtavaan taisteluun, johon Saksan armeija ryhtyi bolshevismin kielteisiä tuhoavia voimia vastaan(…)".

Werner Söderström Osakeyhtiön kustantamasta Kunniamme päivät -teoksesta oltiin välirauhan aikana jouduttu poistamaan Neuvostoliiton vaatimuksesta eräitä kuvia. Syksyllä kustantaja ilmoittaa, että kirjasta "kuudes suuri painos oli juuri valmistumaisillaan bolshevismin vastaisen sodan alkaessa. Kun sensuroituja kuvia ei enää voitu sijoittaa niille sivuille, joilla ne alunperin olivat olleet, päätettiin ne julkaista erillisenä liitteenä".

Monissa Kotilieden teksteissä näkyy uuteen sotaan joutumisen pettymys yhdistyneenä edellisen sodan jälkien korjaamisen väsymykseen. Pelättiin myös surua, ja heti sodan alussa kielletään ruokkimasta sitä. Varoitetaan, että masentuneista ja hermostuneista ihmisistä saattaa tarttua itseen väärä mieliala, ja sitä vastaan pitää taistella. Päätös olla uupumuksesta huolimatta luja sai sellaisia ilmauksia kuin tämä ote Impi Aronahon tekstistä sotilaalle: "Jos maailma sinua pettää, en petä minä. En. / eikä petä - maa, jonka kutsun kuulit   -"

Lokakuussa 1941 muistutetaan erityisesti lottia talvisodan aikana Suomen naista kohdanneesta häpeästä, ja siteerataan saksalaista sotilasta, joka pitää suomalaista miestä kelpo soturina, mutta joka ei pidä Suomen naisista. Tästä lausunnusta voi todeta, että se joko kuului kuuroille korville tai sitten oli merkki ennustamisen lahjasta, sillä jatkosodan aikana suomalaiset naiset tunnettuun tapaan viehättyivät saksalaisista uniformuista etenkin Lapissa.

Karjalasta lähdettiin taas evakkoon. Mutta monet saattoivat palata nyt hyvin pian takaisin, sillä jatkosodan alussa saavutettiin nopeasti Suomen talvisotaa edeltäneet rajat. Po. ajan kokeneiden suullisten kertomusten mukaan palattiin jopa ennen kuin oli edes lupa, sillä oli kerettävä heinäntekoon. Tällaisista rikkomuksista Kotiliesi ei mainitse näin sodan alkuvaiheessa. Suurin osa karjalaisista palasi kotikonnuilleen vasta loppusyksyllä, ja nämä ihmiset menettivät satonsa. Kaali kuitenkin korjattiin Kotilieden mukaan lumen alta.

Syksyn kuluessa entinen raja jopa ylitettiin, ja näitä alueita ruvettiin kiivaasti asuttamaan. Kotilieteen ilmestyvät juttut Itä-Karjalaista, joita on näihin aikoihin joskus useampikin numerossaan.

Marraskuussa 1941 kerrotaan Aunuksen ja suuren osan Vienaa olevan vapautettu, ja alueet pyritään nyt liittämään Suomeen ei vain sotilaallisesti vaan myös "siviilihallinnon, talouden ja kulttuurin suhteen" - näin Kotiliesi arvelee saatavan pitää alueet "maailmansodan suuren rauhanteon jälkeenkin". Uudelleenrakentajiksi sanotaan tarvittavan myös ei-karjalaisia.

Saman numeron toisessa ed. aihepiirin jutussa kuvataan suomalaisia naisia työssä Vienassa. Työryhmän johtajalla on rinnassaan Akateemisten Naisten Karjala-seuran merkki, ja "yhden suuren Suomen" toivetta pidetään lähes toteutuneena. Kun isät lähtivät rintamalta lastensa ristiäisiin, kastevesi vietiin Syvärinjoesta ellei suorastaan Äänisjärvestä.

Naisten Työvalmiusliitto organisoi naisten suorittamaa Itä-Karjalan jälleenrakennusta. Kotiliesi ilmoittaa alueen olevan surkeaa seutua kolhoositalouden turmelemine rakennuksineen ja rappeutuneine elintapoineen. Lapset ovat sairaita ja nälkiintyneitä, ja porsaat tuodaan asuintiloihin, joita ei ikinä edes tuuleteta. Ikävänä yllätyksenä jotkut kaivot oli myrkytetty. Niitä oltiin käytetty käymälöinä, ja johinkin oltiin heitetty raato. Viljelysmaa on kuitenkin hyvää, ja Kotiliesi kieltääkin tuijottamasta vain alueen kurjiin puoliin.

Syyskuussa ilmoitettiin Kotiliedessäkin Työn ja taistelun lainasta, jolla valtiolle kerättiin rahaa. Mutta marraskuussa Kotiliesi puuttuu po. lainan keruuta varten tehtyyn propagandaelokuvaan nimeltä Työn laulu. Lehti kirjoittaa: "Mutta Työn lauluun eivät tekijän käsikirjoituksen mukaan ollenkaan yhdy Suomen naiset", ja toteaa, että naisia on vain parissa kohden koristeellisissa sivuosissa. Kirjoittaja valittaa valtiovallan asennetta ja tietämättömyyttä.

Kotiliesi yrittää pitää kotirintaman taistelutahtoa yllä, ja varsinkin jouluna olisi yritettävä olla iloisia, vaikkei voi juurikaan antaa lahjoja. Lapsien suhteen pyritään kuitenkin huolehtimaan, että kaikki lapset saisivat jonkun joululahjan, ja lehdessä esitetäänkin kirpeitä kertomuksia joulujuhlista, joissa jotkut lapset ovat saaneet lahjoja, mutta jotkut ovat jääneet ilman. Kotilieden mielestä lapset ovat nyt yhteistä omaisuutta, ja ellei näitä sotajouluja hoideta kunnialla, tulevat kaikki rauhan joulutkin olemaan murheenlaakson jouluja.

Lapsia oli viety jälleen Ruotsiin, mistä Kotiliesi kertoo huhtikuussa 1942. Lapsien takaisin saamisesta oltiin siinä mitassa huolissaan, että sodan loputtua Kotiliesi julkaiseen Elsie Mannerheimin avoimen kirjeen, jossa tämä toivoo, ettei Ruotsi petä Suomen luottamusta vaan on kasvattanut lapset täyttämään paikkansa Suomessa.

Kritiikki Kansanhuoltoa vastaan näkyy Kotilieden sivuilla mm. keskustelussa sitä, riittävätkö korttiannokset vai eivät. Jatkosodan aikana ollaan yhtäältä sitä mieltä, että "Kevyen työn tekijöille myönnetyistä korttiannoksista ei saa edes puoltakaan siitä ravintomäärästä kaloreina laskien mitä ihminen tarvitse". Toisaalta todetaan päinvastoin, että kevyttä työtä tekevät naiset eivät edes kuluta koko annoksiaan. Siitäkin keskustellaan, kuka loppujen lopuksi käyttää pikkulasten annokset, etteivät vain aikuiset? Lisäksi oltiin jopa työväenlehdissä kirjoitettu, että maataloustyöläiset vaativat työnantajatalosta ruoan, mutta eivät suostu luovuttamaan kuponkejaan, mikä merkitsee, että he saivat kaksinkertaiset annokset.

Periaatteessa perinneuskollinen Kotilesi ei kuitenkaan suostu sota-aikana niuhottamaan. Kun joku kysyy Kotilieden kysymyspalstalla joulukuussa 1941, kauanko pitää käyttää surupukua, lehti vastaa, että väliäkö tuolla, "koska vaatteilla sureminen ei yksinään paljonkaan merkitse".

Ja marraskuuhun 1941 menessä on kehitetty tulevan talven tarpeisiin uusi lapasmalli, jossa on peukalo ja etusormi. Kaikki villa on jälleen varattu vain sotilaille. Kotirintama saa tyytyä trikoosta leikatusta nauhasta, ikään kuin matonkuteesta, valmistettuihin neuleisiin. Villaa jatkettiin sillalla, koiran- ja kaninkarvoilla sekä hiuksilla. Myöhemmin pitkät hiukset todetaan Kotiliedessä erinomaiseksi ompelulangaksi - eli onpelulankakin loppui.


Sota-ajan vähemmän tunnettuja piirteitä


Syntyvyys laski sotien aikana hämmästyttävän vähän jos lainkaan. Kotiliedessä sanotaan tammikuussa 1943, että avioliittoja solmitaan enemmän kuin milloinkaan ennen, lapsia syntyy enemmän kuin milloinkaan ennen ja mitään, mihin kääriä nämä lapset, on vähemmän kuin milloinkaan ennen. Jo lokakuussa 1941 kangastavara on niin lopussa, että vauvojen hoidossa joudutaan ottamaan käyttöön paperi. Monet äidit vierastivat selluloosavaippoja, mutta jotkut olivat sitäkin mieltä, että ne olivat niin hyvä keksintö, että tulenevat jäämään pysyvästi osaksi lastenhoitoa sodan jälkeenkin. Hyvin ennustettu, mutta välissä tuli olemaan sellainenkin aika, jona paperikin lopui.

Paperin loputtua vauvojen puhtaanapito ratkaistiin turvepehkuilla. Lapsen sänkyn asetettiin turvesäiliö, ja lapsen ja turpeen väliin laitettiin pahvi lakanoineen niin, että näissä oli reikä siinä kohden, mistä tuli sitä, mika turpeen piti imeä. Likaantuneet kuivikkeet sitten vain vaihdettiin. Ensimmäisessä tätä asiaa koskevassa artikkelissa käytettiin suoraan termiä turvepehku, mutta sana korvattiin pian kuivavuoteella. Kuivavuoteen aineksiksi kokeiltiin muitakin materiaaleja kuin turvetta, esim. sanomalehteä, joka sekin oli imukykyistä. Kaikissa näissä kuivavuoteen kehitysvaiheissa annettiin Kotiliedessä selkeitä ohjeita rakennuspiirustuksin varustettuina.

Vuoden 1943 alussa Kotileiden Kummikerho käynnisti kaiken mahdollisen vaatetavaran keräyksen vauvojen vaatettamiseksi.

Sotalesket joutuivat menemään ansiotyöhön. Tässä yhteydessä Kotiliesi havaitsi sellaisen epäkohdan, että työnhaussa nuoret tytöt olivat edullisemmassa asemassa kuin vuosia kotona olleet naiset. Naiset olivat perinteisesti valinneet ammattialoja, jolle oli lyhyt koulutus, jos ammattia oltiin hankittu lainkaan, ja tämä osoittautui nyt lyhytnäköiseksi. Kotilieden Isoäitikin toteaa moneen otteeseen sotien aikana, että naiselle on suureksi eduksi, jos hänellä on hallussaan keino, jolla tarpeen tullen voi elättää itsensä ja lapsensa.

Leskille järjestettiin sitten ammattikursseja mm. muurauksesta. Naisten muuraamat uunit havaittiin hyviksi. Kotiliesikin joutui muurausalan opetutehtäviin, sillä ajankohtainen kysymys Karjalaan palaavan siirtoväen keskudessa kuului Kuinka keittoliesi on muurattava, millä otsikolla Kotileidestä löytyy juttu. Lehti panee merkille, että sotien aikana naiset ovat selvinneet kiitettävästi myös miesten maatöistä, joskin tiedon puute esimerkiksi koneiden korjauksesta on ollut haitaksi.

Naisten odotettua paremmasta pärjäämisestä miesten aloilla koitui sodan jälkeen ongelma. Naisten nimittäin odotettiin luopuvan juuri oppimistaan ammateista miesten hyväksi näiden palatessa rintamalta. Tämä aiheutti katkeruutta, sillä monia naisia oltiin vokottelemalla vokoteltu pois entisistä työpaikoistaan ja ottamaan vastaan isänmaan edun nimissä sijaistyöläisinä vastaan näitä uusia tehtäviä. Sodan jälkeen heitä oltiin sitten heittämässä tyhjän päälle.

Kotiliesi asettaa moisen kyseenalaiseksi eikä hyväksy varsinkaan entisen työpaikkansa isänmaan hyväksi jättäneiden potkimista pellolle uusista työpaikoistaan. Kotiliesi tuli sodan loputtua kysymään, eikö kansakunta tarvitsekaan naisten työtä jällenrakennuksen ja sotakorvausten maksamiseen. Kotilieden mukaan työttömyyden hoitamiseen tarvitaan nyt samaa henkeä, jolla sodassakin taisteltiin.


Jatkosodan henki

Jatkosotaa alettin ladata myytisesti. Kotilieden sivuilla sotilas kirjoitaa 1941 rintamalta: "Kuinka täällä kirkastuukaan Jumalan todellisuus ja läheisyys ja hänen johdatuksensa". Sotilas ylistää sotaa vapautuksena niin kodin ilmapiiristä kuin omasta itsekkyydestä ja mukavuudenhalusta. Varinkin tuo vapautus kodin ilmapiiristä kieltämättä kertoo jotain siitä, miksi sodat tuntuvat kaikesta huolimatta nauttivan ihmiskunnan keskuudessa niin suurta suosiota, että niitä jatkuvasti käydään.

Joulukuussa 1941 havaitaan toinen Kotiliedelle epätyypillinen mystisluontoinen mauttomuus: kaatunutta sotilasta verratan Kristukseen, joka kuoli, että mut saisivat elää.

Yleisesti ottaen Kotilieden kanta on maltillinen varsinkin viholliskuvassa. Sotahan loppuu joskus, ja sitten 'vihollisen' kanssa on jälleen tultava rahan tavoilla toimeen. Esimerkiksi nimimerkki Äiti kirjoittaa joulukuussa 1941 poikansa kirjeen johdosta: "Ei mikään kirjeessäsi ilmaissut, että sinulla olisi ollut vihaa sielussasi vihollista kohtaan. Sinun ylläsi vain oli sodan ankara laki". Suomen äideiltä vaaditaan nyt Kotilieden mukaan "Lemminkäisen äidin koko voima ja rakkaus".

Kesäkuussa 1942 Kotiliesi kiinnittää huomiota naisten lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön. Junissa räyhäävät naiset ja pimennetyillä kaduilla humalassa makaavat tytöt huolestuttavat. Syyskuussa 1942 todetaan kesällä paljastuneen, että naiset olivat pakoilleet työpalvelua. Syyskuussa 1942 Kotiliesi ehdottaa, että kouluihin pitää ottaa opetusohjelmaan sellaiset luennot, jolla aiheena olisi esim. kunnallisten luottamustehtävien hoitaminen.

Toki Kotiliedessä ollaan huomattu sotilaidenkin juopottelu, minkä Isoäidin palstan pitäjä ei katso laisinkaan soveltuvan yhteen sotasankaruuskuvan kanssa. Vuonna 1943 yritetään saada aikaan raitis tammikuu, mutta tulokset eivät olleet kaksisia, ja Kotiliesikin jatkaa asian tilan valitelua. Heinäkuussa 1943 kirjoitetaan vakavaan sävyyn junista, jotka ovat siivottomia. Ne pursuavat sylkeä, oksennusta ja muita eritteitä. Ne ovat tupakantumpien, viinapullojen ja muiden roskien vallassa, ja kuulema oli käynyt silläkin tavalla, että kun sotilaalle oli sotkemisesta huomautettu, tämä oli heittänyt huomauttajan silmlle tukun seteleitä ja käskenut maksamaan niillä siivouksen.

Korttijärjestelmää alettiin käyttää väärin. Kotiliesi rientää valistamaan, että toiseen ruokakuntaan kuuluvalle ei saa luovuttaa ostokorttiaan tai sillä hankittuja tarvikkeita. Tuottajaperhe ei saa luovuttaa säännöstelyn alaisia tavaroita säännöstelyn sivuitse. Kotilieteen ilmaantuvat jatosodan kuluessa Suomen Huollon mainokset, joista eräässä julistetaan salakaupan olevan vihollisen puolesta taistelua omaa kansaa vastaan. Tällaiset ilmoitukset olivat olleet talvisodan aikana tarpeettomia.

Kansahuollon virkailijat kohtasivat kaikenlaista, ja näitä tapauksia ruodittiin Kotiliedessäkin. Kerrotaan, kuinka eräälle naiselle oltiin tämän esittämistä hyvistä syistä myönetty lupa polkupyörän hankkimiseen. Nainen sai pyöränsä, mutta tuli kohta haukkumaan kansanhuollon pahanpäiväisesti. Nainen oli suivaantunut siitä, että hänen ystävättärensäkin oli saanut polkupyörän, mutta kauniin punaisen, kun hän itse oli joutunut tyytymään mustaan.

Toisessa kuvatussa tapauksessa kansanhuollon toimihenkilöiden puhelle oli saapunut palelluksissa oleva, itkevä vanha nainen, joka vaati polttopuita. Jokainen näki, että hätä oli nyt suuri, mutta kansahuollolla ei ollut tarjota puita. Kansanhuoltolautakunnasta kuitenkin soitetettiin suoraan ministeriöön ja vaadittiin, että tälle vanhalle naiselle piti löytyä polttopuita nyt heti vaikka mistä. Nainen lähti kotiinsa, mutta mukaan laitettiin rutiininomaisesti tarkastaja. Kävi ilmi, että naisen huusholi oli täynnä polttopuuta. Tästä pitäen kansanhuollossa suhtauduttiin epäillen kyynelehtiviin naisiin.

Kotiliesi toteaa talvisodan uhrimielen olevan tiessään, ja vähiten sitä oli hyväosaisten keksuudessa. Ruokahuolia sanotaan ironisoiden olevan enemmän rikkailla kuin köyhillä, sillä hyväosaisten aika kuluu tarkasti siihen, että he tekevät kaikkensa saadakseen enemmän kuin muut.

Jatkosadan aikana, jo heti syyskuun 1941 ensimmäisessä numerossa, havahdutan siihen, että nyt on pidetävä huoli siitä, ettei nuoriso turmellu. Huvittelun ja lemmenleikittelyn vaaroista varoitetaan. Talvella 1942 kiinnitetään huomiota sota-ajan tuomaan kurittomuteen. Kotilieden tulkinnan mukaan nuoret yrittävät peittää todellisia tunteitaan esittämällä kovanaamaa. Myös elintarviketilanteen katsotaan vaikuttaneen lasten ja nuorten hermoihin. Vuonna 1943 syihin lasketaan vielä sekin, että äidit ovat joutuneet menemään ansiotyöhön, mikä on vaikeuttanut kasvatusta varsinkin, kun koulutkin ovat toimineet lyhyemmin lukukausin ja pitkin keskeytyksin.

Huhtikuussa 1942 kerrotaan 15-vuotiaan pojan tappaneen autonkuljettajan ja 17-vuotiaan pojan entisen opettajansa. Lauma poikia on ryöstellyt ohikulkijoita Helsingissä. Pahin Helsingin murtovarkaista on 11-vuotias. Kotiliesi toteaa, että nuorisorikollisuutta voidaan ehkäistä vain parantamalla koteja. 1943 kerrotaan sarjasta pikkutyttöjen raiskauksia. Viranomaisia soimataan lehdessä leväperäisyydestä asian tutkimisessa, ja syyksi tähän mainitaan, että viranomaiset ovat miehiä eivätkä miehet halua puuttua toistensa arkaluontoisiin tekemisiin. Kotiliesi tarjoaa ratkaisuksi, että kyseiset virat täytetään naisilla.

 

Naisihanne ja 'sodan ankara laki'

Vuoden 1942 maaliskuussa Kotiliesi paheksuu otsikolla Poissa silmistä, poissa sydämestä, miten tuoreetkin sankarihaudat nurmettuvat, kun lesket kiirehtivät uusiin naimisiin. Myös uskottomuus on yleistynyt, kertoo Kotiliesi samassa jutussaan.

Raskautta käytettiin syynä vapautua työpalvelusta. Monet tätä tarkoitusta varten alkuun saatetut lapset syntyivät niin sanotusti isättöminä. Raskaaksi hankkiuduttiin myös suurempien korttiannosten takia. 1942 Kotiliesi saakin jo kertoa maan ensimmäisestä Ensikodista.

Marraskuussa aiheisiin kuuluvat sukupuolitaudit, jotka aina lisääntyvät sotien aikana. Tekstissä kuvataan esimerkiksi kupan eteneminen.

Lokakuussa 1943 katsoo ekonomi Sylvi Visapää naisten jakautuneen niihin, jotka antavat täyden panoksensa paitsi ansiotyössä ja kodissa myös luotamustehtävissä ja eri järjestöjen toiminnassa, ja niihin, jotka istuskelevat ravintoloissa ja kahviloissa laistaen kansalaisvelvollisuutensa. Naiset kuulemma pyrkivät valikoimaan 'velvollisuutensa': "On kyllä totta, että nuoret naisemme ovat olleet halukkaita rintamalotan tehtäviin, mutta sellainen alttius, joka vaatii työkentäkseen vain yhden ainoa tehtävän, eikä suostu tehtäviin siellä, missä tarvitaan, on kelvotonta". Monissa Isoäidin palstan vastauksissa pitkin jatkosotaa näkyy sama. Nuoret naiset hinkuavat sotatoimialueille, mutta valittavat maataloustöistä. Isoäiti toteaa useasti, että maataloustyöt ovat nyt yhtä tärkeitä.

Näyttää siis siltä kuin naiset eivät poikkeaisikaan niin paljon miehistä kuin Kotiliedessä toivotaisiin, ja tosiasiassa naiset muistuttaisivat aiemmin kuvattua miestä, jonka mielestä parasta sodasta oli päästä eroon kodin ilmapiiristä.

Naimisiin alettiin noihin aikoihin mennä hyvin nuorina, mikä saa Kotilieden huomauttamaan, että avioliitto on edelleen vakava asia, josta päätöstä ei pidä tehdä pikaisen ihastumisen perusteella. Samanaikaisesti avioerot lisääntyvät, ja niitä otetaan Kotilieden mukaan heppoisin perustein. Kotiliesi näyttää olevan erityisen huolissaan sellaisten avioliittojen lisääntymisestä, joissa nainen on alemmasta sosiaaliryhmästä kuin mies. Syyksi huoleen ilmoitetaan, että lapset joutuvat isäänsä "alemmalle sivistystasolle" äidin ollessa oppimaton, sillä äiti luo kodin hengen. Mutta tähän oli muitakin syitä, kuten tuonnempana nähdään.

Sotien jälkeen varsinkin Paavo Rintalan 60-luvulla ilmestyneen Sissiluutnantti-romaanin seurauksena vakiintui kriittinen katsanto lottien moraaliin, joka ei vastannut riittävästi perinteistä neitsytsairaanhoitajan ihannekuvaa. Jälkipolvien arvostelu on siis kohdistunut klassisen kaksinaismoralismin nimissä vain naisiin, tässä tapauksessa vieläpä naimattomiin lottiin, vaikka se oli se toinen osapuoli useinmiten se, joka oli antanut jollekulle uskollisuuden lupauksen eli oli naimisissa oleva mies. Kotilieden arvio näistä asioista oli aikalaisarvio ja siksi kiinnostava semminkin, kun se eroaa paikoin suurestikin myöhemmin muodostetusta, perinteisempiä patriarkaalisia normeja vaativasta tulkinnasta. Kotiliesi nimittäin haukkuu suomalaisen sotilaan sukupuolimoraaliltaan pataluhaksi.


Suomalainen sotilas, kotien rikkoja

Kesäkuussa 1942 Isoäiti puuttuu pitkässä jutussaan suomalaisten sotilaiden ala-arvoiseen moraaliin otsikolla Hyljätty lapsi. Isoäiti moittii rintamalla olevia miehiä siitä, että he herkästi ihastuvat reippaisiin naispuolisin työtovereihinsa, vaikka ovat naimisissa. "Te, sotilaat, teitä ajatellaan kodeissanne sankareina", Isoäiti puhuttelee sotilaita ja kysyy perään, kuinka nämä sankareina pidetyt samalla kun puolustavat maata särkevät ehdoin tahdoin sen koteja, vieläpä omansa. Ennen kaikkea Isoäiti nostaa esiin lapsen aseman, ja kysyy edelleen sotilailta: "Minkälainen tulevaisuus on sillä lapsella, jonka hänen oma isänsä on jättänyt toisen, vieraan naisen vuoksi? Pitääkö hänen valita isänsä ja äitinsä välillä vai täytyykö hänen katkerin sydämin koettaa unohtaa se isä, joka hänen lapsenmielessään on näinä kovina aikoina ollut sankaruuden perikuva, hänen lapsuutensa ihanne?" Siitä, mitä sota-aikana lapsille ja heidän perheilleen tapahtui, oli Isoäidillä muutakin kuin mutu-tietoa, sillä nimimerkin taakse kätkeytyi po. aikana Mannerheimin Lastensuojeluliiton työvaliokunnan puheenjohtajana toiminut Katri Bergholm.

Kirjeiden kirjoittelu sotilaille oli tyttöjen keskuudessa suosittua. Pääasiassa ja varsinkin sotien alussa tytöt kirjottelivat naapureille, tuttaville ja sukulaispojille. Toverillisten ja reippaiden kirjeiden kirjoittamiseen Kotiliesikin jopa kannusti, mutta sitten kirjoittelusta tuli ikään kuin romanttinen harrastus aikana ennen television saippuaoopperoita. Jopa tuntemattomille sotilaille alettiin kirjoittaa - ja peräti rakkauskirjeitä.

Tällä oli joskus seurauksia. Saattoi nimittäin käydä niin, että rakkauskirjeitä kirjoitellut tuntematon sotilas olikin  naimisissa, ja silloin tällöin tämä tuli ilmi vasta, kun tämä tytön luona lomalla käydessään oli saattanut tytön raskaaksi.

Pikkuhiljaa Kotilieden Isoäiti tiukentaa kantaansa kirjeenvaihtoon sotilaiden kanssa, ja varoittaa kirjoittamasta rakkauskirjeitä: "Ajatus kirjoittaa 'tuntemattomalle sotilaalle' on mitä kaunein ja luonnollisin. Mutta ikävä kyllä, tätä kaunista tapaa on väärinkäytetty". Jo verrattain varhain ovat yleisiä naisten valitukset siitä, että kirjeenvaihtotoveri osoittautuu ukkomieheksi: "Sinä et, ikävä kyllä, ole ainoa, joka olet joutunut huomaamaan, että rakastamasi sotasankari olikin naimisissa eikä siis mitenkään vapaa puhumaan rakkaudesta nuorelle hyvälle tytölle". Tällöin Isoäiti antaa tytön ymmärtää olleen typerys, ja toteaa miehestä, että tälle olisi pitänyt riittää oman vaimon kirjeet.

Sitä paitsi Isoäiti epäilee sitäkin, että miesten rakkauskirjeiden takana on halu saada tytöt lähettelemään heille paketteja rintamalle, ja niinpä Isoäiti syyttää suoraan joitain tyttöjä hyväksikäytettäviksi alentumisesta. Muutenkin naisten joutuminen taloudellisen hyväksikäytön kohteiksi näkyy Isoäidin palstalla sota-aikana: "Tämähän mies sitäpaitsi himoitsi rahojasi!", "Pelkään, että lankosi kosii enemmän taloasi kuin sinua" tai "Olisi oikein mielenkiintoinen koe ilmaista tälle miehelle, että olet kadottanut kaiken omaisuutesi".

Erityisesti Isoäiti tuomitsee sen, että on menty kihloihin ja jopa naimisiin pelkän kirjetuttavuuden perusteella: "Olen monessa Kotilieden numerossa sekä kirjeenvaihto-osastossa että kirjoituksissa vakavasti varoittanut kirjeenvaihdosta 'tuntemattoman sotilaan' kanssa ja sen nojalla kihlautumisesta. En ensinkään käsitä, mitenkä voi puhua rakastumisesta ventovieraaseen henkilöön".

Silloin, kun kyse näyttää olleen pilailusta, Isoäiti katsoo nyt leikityn väärällä asialla: "Mutta kuinka olet voinut olla niin tunnoton, että olet lähettänyt oman nuoremman sisaresi kuvan muka omanasi koristamaan siellä vieraitten miesten korsuja?"

Todella harvinaista sen sijaan on, että naiset olisivat joutuneet valittamaan siitä, että heille ei rintamalta kirjoitettaisi. Yksi tapaus kuitenkin löytyy, ja tälle Isoäiti sanoo: "Toverisi näkyy olevan kunnon mies, kun ei harrasta rakkauskirjeenvaihtoa rintamalla".

Sodan loppua kohden yleistyvät seuraavanlaiset Isoäidin vastaukset kuten tämä jo vuodelta 1941: "On surullista, että sinä sodan aikana niin unohdit itsesi, että nyt viaton pienokainen on ilman isää". Ja vuodelta 1944: "Nyt olet vasta 17-vuotias ja sinulla on jo avioton lapsi (…) Jätä siis kaikki kirjenvahto vieraiden kanssa".

Isoäiti kieltää kuitenkin halveksimasta näitä naisia: "Tällaisia onnettomia on nykyään monta joukossamme. Emme auta heitä emmekä yhteiskuntaa halveksimalla heitä tai työntämällä heidät luotamme (…) Lapsihan ainakin on viaton."

Herää kylläkin kysymys, mistä Kotilieteen olisi tullut oikeita tällaisia asioita koskevia lukijakirjeitä, sillä lehti nyt kertakaikkiaan oli valistuneen, hyvin toimeentulevan naisväen lehti eikä niissä piireissä tapahtunut solkenaan avioliiton ulkopuolisia teiniraskauksia - ja toisin päin: väestönosat, joissa ajauduttiin avioliiton ulkopuolisiin teiniraskauksiin, eivät ymmärtääkseni edes kovin helposti päässeet käsiksi koko lehteen. Lisäksi pitää muistaa, että 'lukijan kirjettä' ei koskaan sellaisenaan julkaistu. Luultavampaa onkin, että Isoäiti kirjoitteli yleisesti havaitsemistaan epäkohdista eikä niinkään aitojen tai yksittäisten lukijoiden kirjallisten yhteenottojen innottamana myös silloin, kun väitti vastaavansa lukijakysymyksiin. - Olen sen verran toiminut toimittajana, että suhtaudun epäluuloisesti lukijakirjeisiin.

Sitä sen sijaan en epäile, etteikö Kotilieteen olisi tullut aitoja lukijakirjeitä ylimalkaa. Vuonna 1943 Isoäiti kertoo, että hänelle tulee koko ajan enemmän ja enemmän postia, ja hän pyytää lukijoita tiivistämään kirjeensä lyhyiksi. Enkä usko, että tällaista oltaisiin noina aikoina vielä älytty käyttää lukijoiden stimuloimiseen. Jos meidän päivinämme jossain lehdessä lukisi moista, olisi päivänselvää, että se johtuu siitä, että kirjeitä nimenomaan ei tule, ja tällä pyrittäisiin saamaan lukijat ikään kuin toimimaan lauman mukana.

Oletan siis Isoäidin tekstien liittyvän suurimmalta osaltaan aitoihin lukijakirjeisiin, vaikka epäilen, ettei aina yksittäisin sellaisiin. Jotkut varmaan ovat vastausia ihan uniikeihin, aitoihin kysymyksiin, sillä vuodesta 1942 Isoäiti alkaa vastata sellaisiin, joita ei oltaisi voitu aikaisemmin kuvitellakaan. Osan päättelen tällaisiksi vastauksen muodosta, kuten kun erään opettajattaren väitetään kysyneen, voiko hän ottaa koululla olevassa asunnossaan vastaan miespuolisia yövieraita. Tähän lehti toteaa, että kysymys on outo, ja vastaa, että ei. Opettajattaret sitä paitsi todellakin kuuluivat Kotilieden kohderyhmään.

Isoäidin palstalla kuuluu osa erästä vastausta seuraavasti: "15-vuotias: Sinun iässäsi tyttö usein ihastuu vanhempaan tyttötoveriin tai naisopettajaan, eikä siinä sen vaarallisempaa olekaan". Samassa lehden numerossa, samalla palstalla: "Kirjeesi oli ylen ihmeellinen. En ole koskaan kuullut sellaisesta, joka rakastaa sulhastaan ja kuitenkin samalla, intohimosta, elää toisen, halveksimansa miehen kanssa". Arvelen näidenkin olevan vastauksia aitoihin, yksittäisiin lukijakirjeisiin.

Mutta palataksemme vieraissa hyppineisiin sotilasaviomiehiin… Isoäidin suhtautuminen pehmenee vuosien kuluessa ja hän alkaa pitää syyllisenä sotatilaa: "On vaarallista näin epätavallisina aikona liian jyrkästi tuomita ketään". Naisia, jotka halusivat maksaa takaisin samalla mitalla, Isoäiti toruu: "Jos miehesi on rikkonut kodin pyhyttä vastaan, niin eihän asia tule paremmaksi, jos sinä teet samoin. Teillähän on kuusi lasta".

Petettyjen aviovaimojen hätä avioerosta seurauksineen oli niin taloudellisesti kuin häpän osalta 70 vuotta sitten aivan toisen tasoinen kuin nykyään. Jatkosodan aikana Isoäidin lohduttavat sanat näille naisille ovat todella yleisiä, ja tämä hämmästyttää, sillä po. sotiamme koskevassa kirjallisuudessa tämä ei korostu - itse asiassa minä en ole havainnut sitä muualla lainkaan.

Selitys näiden petettyjen vaimojen ongelman näkymättömyyteen muualla saattaa liittyä Kotilieden lukijoiden sosiaaliluokkaan. Elina Haavio-Mannila toteaa Riikka Raittiin kanssa kirjottamassaan teoksessa Naisen aseet - suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa (WSOY 1993), että sodan aikana naiset varsinkin rintaman läheisyydessä työskennellessään joutuivat tekemisiin itseään ylempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien miesten kanssa toisin kuin normaalioloissa. Haavio-Mannila kertoo joidenkin sotamiesten jopa olleen kateellisia upsereille, jotka saivat helpommin naisseuraa. Kotilieden huolen aiheena olevat naiset kuuluivat niihin samoihin sosiaaliryhmiin kuin nämä upseerit - olivat näiden upseereiden vaimoja. Nämä naiset muodostivat yhteiskunnassa vähemmistön, mutta Kotilieden lukijakunnassa enemmistön.

Sota kuitenkin erotisoitui myös kotirintamalla, eivätkä Kotiliedestä päätellen kotirintaman naisetkaan olleet aivan niin uskollisia kuin Haavio-Mannilan ja Raittiin yliopistolliseen kyselytytkimukseen on vastattu. Näissä yhteyksissä naiset väittivät Kotilieden Isoäidille, etteivät voi tunteilleen mitään, mihin Isoäiti vastaa, että tunteilleenhan voi ihan mitä tahansa, kunhan vain tahtoo.

Toki Isoäiti kantaa huolta myös lotista, sillä heidän sydämensähän särkyvät, kun heidän on tyydyttävä sotaa edeltäneeseen osaansa ja upseerinrentut Kotilieden käsityksen mukaisen oikeuden ja kohtuuden nimissä kapuavat takaisin vaimojensa viereen: "Tahtoisin muutenkin varoittaa teitä, rohkeat lottamme, ettette panisi liian suurta painoa sille sotatoveruudelle, joka luonnollisesti syntyi teidän ja puolustajiemme välille". Moisen perusteella solmituista avioliitoista Isoäti toteaa useaan otteeseen, että rintaman huippukokemusten jakaminen on aivan eri asia kuin jakaa pitkäpiimäiset mutta välttämättömät arkirutiinit rauhan ajan kodissa.


Sota päättyy

Lokakuussa 1943 eli jatkosodan vielä kuluessa aletaan Kotiliedessä jo ounastella, millaisia vaikeuksia sopeutuminen rauhan aikaan tuo tullessaan. Nuorison paluun koulunpenkille arvataan jo etukäteen olevan ongelmallista, ja niin se tosiaankin oli. Oppikoulunuorilla oli työpalvelun jäljijiltä taskut pullollaan rahaa, ja he olivat tottuneet liikkumaan aikuisten keskuudessa mitä merkillisimmissä tilanteissa ilman valvontaa, kertoo loppusyksystä 1944 G.v.Weissenberg.

Joulun 1943 paisti korvattiin vielä sienillä täytetyllä kurpitsalla, joskin elintarviketilanne oli parempi kuin edellisenä talvena. Tammikuussa 1944 kertoo Mandi Hannula valtion budjetista, että 250 miljoonaa on varattu palkinnoksi niille viljelijöille, jotka omilla ponnisteluillaan lisäävät sadon yli keskimääräisen. Tätä Hannula pitää kalliina, mutta viellä kalliimpaa olisi tuoda viljaa ulkomailta.

Elintarvikepula ei ollut sama kaikille. Maaseudulla tilanne saattoi olla hyväkin. Eräälle häihinsä suunnitteluapua pyytävälle Kotiliesi vastaa: "Kirjeenne on hämmästyttävä osoitus mielenlaadusta, joka viidentenä sotavuotenakin katsoo oikeaksi pitää yli 300 hengelle pidot 'melkein entisajan tarvikkeista' ja luettelee ylellisen varastonsa. Kotiliesi ei voi ruveta suunnittelemaan suurherkuttelua nykyisenä aikana."

Heinäkuun 1. päivän numerossa 1944 karjalaisten todetaan olevan taas liikkeellä. Viranomisten lisäksi tarvitaan kansalaisten apua. Samasta aiheesta jatketaan seuraavassa numerossa, ja elokuun 1. päivänä kerrotaan, että Mannerheim on jälleen presidentti ja että viime viikkoina on tullut runsaasti kaatuneita. Samassa elokuun numerossa paheksutaan isoja taloja, joissa on huoneita, joita vain suurina juhlapäivinä näytetään eikä koskaan käytetä, mutta siirtolaisia ei niihin ei oteta vaan heidät sijoitetaan asuinkelvottomiin ulkorakennuksiin.

Syyskuun 15. päivä on jo Kotiliedessä selvää, että sota on lopussa, ja lehti kirjoittaa, että työaseita ei silti voida laskea käsistä. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19.9.1944.

Kenties koko sota-ajan Kotiliesien raastavin juttu on Elsa Soinin kirjoitus, jossa hän kertoo syyskuun 20 päivästä 1944. Porkkalaa evakuoitiin ja sinne tarvittiin vapaaehtoisia perunan- ja lantunnostoon. Kertoja on on juuri tullut kotiin Helsinkiin, kun hän tähän tehtävään joutuu, eikä hänellä ole muita vaateita kuin jakkupuku ja korkokengät. Jotkut työvaatteenrutaleet löydettiin ja perille päästiin. Porkkalaan oli sijoitettu siirtokarjalaisia, ja ennen kun talkooväki pääsi töihin, heidän oli syötävä, sillä sellainen karjalaisen vieraanvaraisuuden vaatimus. Kertoja kuvaa ääniä, sattumuksia, vilauksia. Ei mitään suurieleistä. Ei höpinää katastrofeista. Taustalla väsymyksen kumu. Ja kun työ on tehty, kertoja palaa kotiin. Jakkupukuisen ja korkekenkäisen hyväosaisen kirje nollapisteestä, mutta kirje nollapisteestä.

Lokakuun 1. päivän numerossa Arvi Poijärvi kirjoittaa, että vaikka rauha on tullut meidän kansamme osalta, näin ei ole yleisesti: "Nyt, kun rauhantila on alkanut ja todennäköisesti ja toivottavasti tulee jatkumaan edelleen, on meidän syytä tarkistaa suhdettamme suureen naapuriimme, osoittaa sille sitä suomalaista sopimuksissapysymisen tahtoa, joka on ollut kansamme parhaimmiston ojennusnuorana läpi aikojen (…) Venäjän kansan kärsimykset ovat sittenkin ilmeisesti olleet vielä paljon kovemmat", sanoo Poijärvi. On luovuttava negatiivisista asenteista Neuvostoliittoa kohtaan, ja toivotaan onnistuttavan luomaan hyvät suhteet niin itään kuin länteen. Jutun yhteydessä on kartta, johon on merkitty luovutetut alueet.

Samassa numerossa ilmoitetaan Suomen Huollon 15.-29.10 toimeenpanemista Vaatekeräystalkoista siirtoväelle, joiden jälkeen Suurtalkoot järjestävät vaatteiden kunnostustalkoot. Ylipäätään tuli kestämään vielä kauan ennen kuin kansanhuollosta päästiin.

Suomen sotakorvaukset Neuvostoliitolle olivat tavarana 300 miljoonaa dollaria vuoden 1938 hintatason mukaan; viimeinen sotakorvausjuna lähti Neuvostolittoon 30 .8.1952.