Sukututkailua

Matikainen. Pirkko. Uukuniemen Matikaiset. Vaasa 2012.

 

ynnä erilaisia muita kuten nettilähteitä.

Äiti ei tuntenut itseään vanhaksi edes viikkoa ennen kuolemaansa, vaikka katseli käsiään, joiden ruttuisuutta ja mustelmia ihmetteli. Silloin ajattelin, että yritän itse säilyttää realiteettien tajuni paremmin. Se ei ole onnistunut, sillä en tunne itseäni yhtään sen kummemmaksi kuin vaikkapa 30-vuotiaana.

 

Nyt olen kuitenkin kohdannut varmaakin varmemman vanhuuden merkin. Nimittäin jos ihminen riemastuu villisti saadessaan kirjastosta kaukolainana jonkun verrattain marginaalisen sukukirjan ja lukee sen yöllä putkeen kannesta kanteen, se on tosiaankin kiistämätön osoitus pitkälle edenneestä ikääntymisestä.

Niille, jotka eivät ole tutustuneet sukukirjoihin, kerrottakoon, että ne ovat luettelomaisia esityksiä pitkin maailmaa levinneistä erilaisista asiakirjoista poimituista tiedonmuruista koskien sukulinjoja.

Tämä nyt riemastukseni herättänyt teos on Pirkko Matikaisen Uukuniemen Matikaiset. Tämä eroaa omaa sukuani läheisemmin koskettavista Anja Kukkosen laatimista siten, että ensinnäkin tässä on vähemmän sukutauluja, mutta ehkäpä siitä syystä tähän on jäänyt tilaa erilaisille muille huomautuksille. Minua eivät tunnetusti suurmiehet ja aateliset kiinnosta vaan pikemminkin aina nimettömäksi harmaaksi massaksi historiankirjoituksessa alistettu tavallinen väestö, ne suurmiesten ja aatelisten alamaiset, joita ilman näillä ei edes olisi, mihin valtaansa käyttää.

Matikaiset liittyvät vähän äitini isän sukuun. Äidin isän suvusta ei ole tehty mitään kätevää sukukirjaa, sillä kukaan ei ole halunnut antaa siihen tietojaan siksi, että kukaan ei halua olla julkisesti sukua äitini isän veljelle. Minäkään ei välittäisi koko suvusta paskaakaan, ellei veljeni olisi ampunut itseään, ja minä nyt satuin kyökkipsykoanalysoimaan, että yksi syy hänen ongelmiensa taustalla saattoi olla psykologisesti peritty ylisukupolvinen talotrauma. Oletan toki silti, että psykoanalyysin piirissä ei ole koskaan kuultu talotraumasta.

Yksi mutka talotrauman purkamisessa on ollut Anna Matikainen, joka on pullahtanut esiin ystäväni  H:n arkistonkaivelussa tavoin, joka ei ole vaikuttanut aina loogiselta. Kun Uukuniemen kirjastossa ihan viime minuuteilla huomasin Matikaisten sukukirjan, en ehtinyt saada selville kuin sen, että jopa Pirkko Matikaisen tutkimusten mukaan Anna Matikaisia on epämääräinen määrä, eikä heistä tosiaankaan ota selvää, kuka on kuka.

Kerron tässä yhden talotraumaattisen Anna Matikais -tapauksen: Puuseppä Antti Matikainen ja vaimonsa Anna olivat ostaneet vuonna 1907 Onnela-nimiseen tilaan tilanumero 2/11 kuuluneen Myötävaara-tilan. Niukkalan tila 2 oli Kuikan perintötila, mutta tilan 2/11 myivät Suutariset. Anna Ollintytär Matikainen oli omaa sukuaan Kuikka. Pirkko Matikainen kertoo Myötävaaran ostamisen rahoitetun Annan Niukkalan tilasta 7 perimillä varoilla. Tässä vaiheessa Kuikilla on siis ollut jo Niukkalan tila numero 7, muttei enää tilan 2 osaa 11. Tila Niukkala 7 puolestaan on ollut alkujaan nimenomaan Matikaisten tila. Arkistoetsivä H on lähettänyt minulle Niukkalan isonjaon kartan, johon on joku jopa tuonnempana omalla eli kartantekijän käsialasta poikkeavalla kirjoituksellaan merkinnyt Matikaisen tilaksi kartan kohda C eli tilan 7. Se on selvästi suurempi kuin tila 2, kartassa kirjaimella B, joskin (7 tai) C sijaitsee aika paljon tuonnempana city centeristä.

Olen joskus mietiskellyt sitä, minkä verran Uukuniemeltä lähdettiin Pietariin. Sinnehän tehtiin kauppaa, luvalla tai ilman, ja rahdinajo oli kivisten peltojen lahjoitusmaa-alueella paljon kannattavanpaa kuin maanviljely. Pietariin vietiin mm. lihaa, minkä oli niiden kylmäkuljetusolosuhteiden vallitessa tapahduttava elävien eläinten muodossa, ja meilläkin on äitini äidin suvun puolella, jota on paremmin tutkittu ylipäätäänkin, ainakin yhdessä haarassa useammassa polvessa toimittu sikasaksoina.

Mutta Matikaisten suvusta löytyy mielenkiintonen Pietariin-lähtötapaus, jälleen nimeltään Anna Matikainen, tarkemmin sanottuan Anna Maria Juhontytär (1854-1934). Hän meni ensin naimisiin ylikannuslaisen talollisen Antti Jeremiaanpoika Hanhinevan kanssa. Pariskunta muutti jossain vaiheessa Niukkalaan tilaan 7 kuuluneelle Sileätie-tilalle. Mutta jostain syystä pian Antti ja Anna lähtivät Pietariin, missä Antti toimi työmiehenä. Anna vietti Pietarissa kaksi jaksoa, ensimmäisen vuosina 1871–1906 Antin kanssa, ja toisen Antin vuonna 1911 kuoltua vuosina 1911-1917. Anna meni uudelleen naimisiin, nyt Matias Matiaksenpoika Gerdtin kanssa, joka oli työnjohtajaksi siirtynyt entinen hopeaseppä. Pirkko Matikanen ei tiedä kertoa, missä Matias oli työnjohtajana. Matias oli kuitenkin Pietarissa jo valmiina, kun Anna sinne tuoreena leskenä saapui, ja Anna oli Matiakselle kolmas puoliso. Vallankumouksen jaloista pariskunta tuli Uukuniemelle, ja niin Anna kuin hänen molemmat miehensä on haudattu samaan hautaan, jolla on vain Antti Hanhinevan nimellä varustettu risti.

Toisena Pietarin-kävijänä mainitakoon Karoliina Matintytär os. Matikaisen, naiduksi tultuaan Pölläsen, poika, joka ei ole tykännyt Pöllänen-nimestä vaan on vaihtanut sen Beijeriksi. Tämä Gustav Beijer (1873-1916) oli rautatieläinen ja lähtenyt ammattiinsa kouluttautumaan Pietariin jo 17-vuotiaana. Hän oli kerran koettanut mennä naimisiin vuonna 1904, mutta morsiamen veli oli kieltänyt kuulutukset. Toinen yritys toisen naisen kanssa vuonna 1908 onnistui paremmin, joskaan lapsia ei siunaantunut. Gustav Beijerille on Uukuniemelle pystytetty kiinnostava muistokivi, joka on valokuvattuna tähän mielenkiintoiseen teokseen. Lienenkö koskaan nähnyt sitä Uukuniemen hautausmailla? Siinä on koukeroinen pääteksti ja pienellä yksinkertaisemmin kaiverretut kaksi riviä, joilla lukee "Viimeinen tervehdys Puolisolta ja Tovereilta".

Paljon kiinnostavampaa tämä rahvaan historia kuin suurmiesten historia. (23.9.2020)

 

Navetta ja sen kivet

 

Eilen soitti yksi vanha tuttu, joka muiden kuulumisten ohessa kertoi, että yhdellä hänen toisella tutullaan olisi myynnissä keramiikan polttouuni.

Ihan mielenkiintoista, paitsi että minulla ei ole paikkaa, mihin panna sitä.

Viime Uukuniemen reissulla olin käynyt isännän kahvilassa blogiaan päivittäessä kiertämässä Ivanoffin navetan. Se ei ole ns. alkuperäinen vaan rakennettu uudelleen sitten niiden aikojen, kun tila oli Kuikkien, mutta rakentamisessa on käytetty vanhat Kuikan navetan kivet. Se on yksi Suomen kauneimmista navetoista ihan formaaleilla tekijöillä arvioituina, esimerkiksi massoittelultaan.

Minulla oli kyllä kamera mukana, mutta siihen sattui postinjakoauto pyörimään, joten en kuvannut, kun jakeluautoilija olisi varmaan ihmetellyt, mistä on kysymys, kuten jo varmaan ihmetteli sitäkin, kun sinä ylipäätään käveleskentelin.

Siihen navettaan mahtuisi polttouuni, kangaspuut, kirjapaja ja taulunmaaluustudio…(Huokaus…) Mutta ei varmaan nyt tässä elämässä.

Olen toki mielestäni ollut hämmästyttävän onnekas, kun olen saanut elämässäni jotakuinkin kaiken, mitä olen halunnut. Minä en ole halunnut kovin tavanomaisia asioita kuten taloja tai autoja tai sellaista, vaan olen halunnut tehdä röhveltää. Minulla on tähän asti ollut mitä mainioimmat mahdollisuudet röhveltää aivan kaikki, mitä mieleeni on juolahtanut. Rahaahan siitä ei ole tullut, mutta kuten sanottua, kaikkea ei voi saada… Mutta tehdä röhveltää siis olen saanut mielin määrin.

Kävin sitten kuvaamassa isoisäni veljen kuuluisan kaupan. Se sijaitsee saman omistajan tontilla vähän tuonnempana, tien poskessa, mutta sinne oli yllätyksekseni väylä läpi piennarkasvuston raivattuna. En tiedä, käyttääkö nykyinen omistaja tätä johonkin, mutta kuten näkyy, ei se vielä 1920-luvulla enemmän tai vähemmän toiminut kauppa ole mikään suuryritys ollut. Valkoiset koristelaudoitukset ovat Veikko Ivanoffin käsialaa, eli eivät alkuperäiset. Hyvin tämäntapaisia, pienien aittojen näköisiä, kauppoja oli Venäjän Karjalassa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä on edelleen? (24.9.2020)

 

 

Kiipeilyä sukupuussa

 

Eilen printtasin sukupuun.

Minulla oli käsin, vanhoille kunnon konseptipapereille tehtynä, sitä neljä arkillista (kunkin koko siis A3), mutta olin sitten alkanut värkätä aineistoa Illulla yhteen, yhtenäiseen muotoon, jossa sukupolvet pysyivät kohdillaan eri sukuhaaroissa. Mukana ovat pääasiassa vain itseeni johtavat ns. suorat linjat, mutta kiinnostavimmilta kohden olen merkinnyt ikään kuin muistiin muutakin.

Jo aiemmin olen todennut saman minkä Pirkko Matikainen Uukuniemen Matikaiset -kirjassaan, eli että äitilinjat olisivat oikeastaan paljon kinnostavampia kuin isälinjat, ja se käy ilmi tästäkin paperista.

Noin ylimalkaan pääsin jälleen toteamaan, että kyllä tiedon visualisointi on fiksua. Näin näkee helposti kertasilmäyksellä asioita, jotka minua älykkäämpi ihminen ehkä tajuaisi muutenkin, mutta minä kyllä tarvitsin graafisen esityksen tajutakseni mm. miksi äiti koki olevansa suvultaan Sihvonen eikä Kuikka. Tässä sukupuussa on nimittäin kolme haaraa. On jokseenkin puhdas Sihvos-haara, sitten on sekainen Kuikka-Sihvos-haara, joilla on yhteinen vuonna 1647 syntynyt esi-isä, ja siten on aivan erillinen Kuikka-haara, joka on saanut alkunsa siten, että jostain on Tiaisen perheeseen pöllähtänyt kotivävyksi vuonna 1720 syntynty Olof Kuikka.

Uukunemeläiset suvut ovat avioituneet keskenään puoleen ja toiseen ja moneen kertaan, mutta Kuikkia Sihvos-haaroihin on naitu vähän. Edellä mainittuun Sihvos-Kuikka-haaraankin on naitu vaikka ketä, varsinkin Bergejä minkä on keretty, mutta Kuikkia vain kaksi, ja siihen meidän äidin edustamaan puhtaampaan Sihvos-haaraan vain yksi, äidin isä, ja sekin tuosta välihaarasta.

Monenlaiset asiat pistävät tässä esityksessä silmään kuten yksi Hirvosen Martti 1800-luvulla, joka on yhden vaimon kuoltua ottanut seuraavaksi siipaksi vaimonsa siskontytön.

Niille, joita nyt hirvittää, että minä julkaisen tämän tuotokseni, voin kertoa, että se on mahdotonta, sillä tämä on 180 cm pitkä. Tiedot ovat kuitenkin julkisia, joten ne, joita asia kiinnostaa, voivat kaivaa ne esiin itsekin netistä. Minä olen onneton nettisurfaaja – se ikävystyttää minua aivan tavattomasti – ja olenkin sukukirjojen lisäksi kiitollinen jo monesti tällä blogilla maintulle H:lle, joka on surfannut minulle kasaan asioita, joista sukukirjoja ei ole.

 

Näin siis kävi minulle, jota sukulaiset eivät vielä viisi vuotta sitten kiinnostaneet pätkän vertaa, enkä ole varma, kiinnostavatko ne minua niin hirveästi edelleenkään. Mutta tulipahan tehtyä sukupuu. Ja kuten eilen yksi kirjaston täti sanoi, sukututkimus on jotain, mihin hurahtaa. (26.9.2020)

 

 

Sukupuun alla tippuu koko ajan roskia silmiin

 

Minua eivät ole koskaan kiinnostaneet talot ja tavarat paitsi historiallisessa tai design-mielessä. En ole eläessäni omistanut mitään. Siispä minusta oli sangen merkillinen se talotrauma, jota veljeni poti siinä välittömästi ennen itsemurhaansa. Onhan aivan järjetöntä, että yksinäinen mies asuu kuusihuoneisessa omakotitalossa eikä muuta enempää kammoa kuin talon menettämistä, mikä on vielä järjettömämpää.

Kun tätä ongelmaa pähkäillessäni aloin selvitellä äitini lapsuudenperheen talotraumaa – tiesin sellaisen olleen olemassa – törmäsin koko joukkoon asioita.

Ihan vastikään minulle on juolahtanut mieleen, että syynä siihen, että äitini isänpuoleinen suku ilmaantuu niin myöhään kuin vasta 1700-luvulla Uukuniemen kirkonkirjoihin, saattoi olla se, että suku oli ollut ortodoksi. Kun otin Suojärvi-seuraan yhteyttä Kuikkien tiimoilta, Suojärvellä kun heitä on myös asustellut, sain vastauksesksi, että ortodoksisella puolella alettiin mitään kirkonkirjantyyppisiä laatia vasti 1724 jälkeen. Näitä metrikoksi kutsuttuja asiakirjoja on säilynyt hyvin huonosti, oikeastaan 1700-luvun puolelta vain aivan lopusta. Uukuniemi oli täysin ortodoksinen aina 1600-luvulle asti, jolloin väestö alkoi n. 1630 lähtien vaihtua lähinnä savolaiseksi: luterilaisiin kirkonkirjoihin ilmaantui sisältöä. Viimeistään ruptuurisodan 1656–1658 seurauksena Uukuniemen väestö vaihtui jotakuinkin kokonaan.

1600-luvulla Uukuniemellä oli useampiakin ortodoksisia keskittymiä. Tunnetuin näistä on Papinneimen ortodoksikylä, mutta säässynöitä eli tsasounoita eli kyläkappeleita oli muuallakin, mm. Kummun kylässä siinä Niukkalan kylän kupeessa. Ja Niukkalassahan se ensimmäinen tunnettu äitini isänpuolenen esi-isä piti tilaa numero 2. Ensimmäinen vuosi, josta hänen olemassaolostaan on faktatieto, on vuosi 1720. Oletettavaa on, että hän ja hänen vanhempansa ovat asuneet samaa tilaa jo aiemmin, mutta 1720 on ensimmäinen asiakirjoissa esiintyvä vuosiluku.

 

Olisiko Olof Kuikka päättänyt, että hän ei lähde minnekään ja kääntynyt luterilaiseksi?

Ihan tässä päivänä muutamana 180 cm pituiseen sukupuutiedostooni selityksiä kirjoittellessani tajusin, että kun äitini isän veli 1930 pisti sen talon tuhannen päreiksi (naruttamalla isoisäni takaamaa velka- ja konkurssikeinotteluitaan), hän tuhosi alun kolmatta vuosisataa saman suvun hallussa olleen talon.

Tässä vaiheessa talo alkaa kiinnostaa jopa minunlaistani antimaterialistia, vaikkakin sosiaalihistoriallisesti.

Uukuniemi oli toki lahjoitusmaata, mutta tilat olivat kulkeneet sukujen hallussa perintöinä ja niitä oli lohkottukin iät ja ajat; kun kukaan sotaherra ei Uukuniemeä enää halunnut, tiloista tuli kruununtiloja, käytännössä hyvin itsenäisiä sellaisia. Tiloja alettiin lunastella virallisesti omiksi viimeisään 1870 lähien.

Äitini lapsuudenperheen kaikki omaisuus katosi siis hetkessä isoisäni petollisen veljen kitaan. Mutta, mutta… kolikossa on aina kaksi puolta, ja äitinikin pääsi seuraamaan läheltä, miten yhteenkin taloon alkoi olla vaikea saada jatkajaa, ja kun joku saatiin siihen pakotettua, tämä saattoi tulla siitä hyvinkin katkeraksi. Maailmalla nimittäin alkoi olla muitakin houkuttelevia elämänuria tarjottavanaan kuin maatalon isännän tai emännän. Oli taatusti hirveää menettää se sukutalo, mutta olisi ollut surkeaa sekin, jos kukaan ei olisi huolinut sitä isännöitäväkseen, mikä äitini ja tämän sisarukset tuntien olisi ollut pikemminkin varmaa kuin todennäköistä.

Koska kolikossa on myös syrjä, on todettava, isoisäni veljen tempusta oli sekin seuraus, että äitini perhe ei joutunut menettämään mitään sodassa, kun kaikki oli mennyt jo ajat sitten, sekä se, että minullekin on lapsesta asti opetettu, että "meidän" puolen ihmiset eivät ole yhtään parempia kuin "toisen" puolen edustajat – pahoja ihmisiä on kaikilla puolilla, niin sodassa kuin rauhan aikaan.

Romahduksen jälkeen äitini perheellä ei ollut millä ruokkia kaikkia lapsiaan, ja yksi annettiin kasvatiksi. Tämä tapahtui, tämäkin, ennen sotia, joten tästäkään ei voida sotaa syyttää – on siis pakko todeta, että lapsien sota-aikaiselle Ruotsiin lähettämiselle lienee ollut hyvä kotimainen pohja jo etukäteen. Olin elänyt siinä käsityksessä, että tätini olisi annettu aivan vieraaseen perheeseen, mutta sukupuusta nähdään, että hänet annettin isänsä serkulle, jonka tähti oli hyvässä nousussa.

Äitini vanhempien häpeä oli varmaan mittaamaton, ei vain talon menetyksestä sinänsä vaan myösi siitä, että se oli tapahtunut ikään kuin hyväuskoisuuttaan narutetuksi tulemisen kautta, sekä vielä siitäkin, etteivät he pystyneet elättämään omia lapsiaan vaan joutuivat antamaan yhden pois. Ei ole tiedossani, pitivätkö vanhemmat enää paljonkaan yhteyttä tähän kasvatiksi annettuun tyttöönsä. Ehkeivät pystyneet katsomaan tätä enää silmiin?

Sisarukset eivät kuitenkaan ottaneet osaa hylkäysprojektiin vaan kävivät tapaamassa siskoaan. Toinen tädeistäni kertoi, että he olisivat äitini kanssa välirauhan aikana vintanneet Mensuvaarasta Sirkeelle pyörällä periaatteella minä poljen, sinä ohjaat…Ja sisarukset pitivät yhtä vielä aikuisinakin. Eikä pidä unohtaa, että vanhempieni mökkitontti ostettiin tätini kasvattivanhemmilta. (5.10.2020)

 

Sukupuun ainakin nyt ensimmäinen versio

 

Jos joku olisi vielä vaikka viisi vuotta sitten sanonut, että tulen tekemään itselleni sukupuun, olisin ilmoittanut sanojalle, että tämä on järjiltään. Vielä viisi vuotta sitten sukututkimus oli yksi niitä harvoja asioita, jotka eivät integraalilaskennan ja jalkapallon ohella kiinnostaneet minua vähäisimmässäkään määrin.

Mutta tänään aamutuimaan sitten tapahtui se ihme, että hain sukupuulakanani printtauksesta. Eli vaivauduin printtauttamaan sen ja maksamaan siitä aika paljon. Tulostus on valokuvatasoinen, koska työssä nyt on valokuvia. Koko on aiemmin tällä blogilla mainitusta kaventunut vähän päälle 170 senttiin, mutta korkeus on kasvanut 42 senttiin. Oheisessa kuvassa on taulun oikea laita eli loppupää, jossa on "kolmihaaraisen" suvun se laita, joka ei minun perheeseeni enää juuri kuulu paitsi muutamin yksittäisin tapauksin. Kuva+selitykset-osastossa alakulmassa on siis vielä vähän tilaa.

Laitioin tuonne oikeaan laitaan – ja ylälaitaan melkein koko leveydeltä – vähän juttua yleisestä historiasta. Väreissä on sellanen systeemi, että vaaleampi oranssi kulkee sukupolvien läpi Uudenkaupungin rauhasta 1721, jolloin Uukuniemi jo jäi Venäjän puolelle, aina siihen, kun Venäjän Turun rauhassa saama koko lopukin Suomi yhdistettiin Venäjään yhtenäiseksi hallinnolliseksi alueeksi vuonna 1812, jolloin väri muuttuu tummemman oranssiksi. Punaiset viivat ovat muita sotia  tai selkkauksia, jotka iskivät erityisesti Uukuniemeen. Hallitsijoiden kuvien yhteydessä puolestaan on lyhyitä tekstejä, joissa kerrotaan heidän vaikutuksestaan Uukuniemeen.

Pikkuisen nyt harmittaa, että varhaisemmissa sukupolvissa on korkeampi sukupolviväli. Väli kapenee nykyaikaa lähestyttäessä ikävästi samalla, kun tiedon määräkin lisääntyy…

Koko alalaita on täynnä kuvia, kiitos äitini tädin Emman, jonka kaksi kertaa evakkoon lähteneistä papereista on löytynyt aina 1800-luvun puolta asti olevia valokuvia.

Jos saamme aikaiseksi lähteä katsomaan Uukuniemen marraskuuta, sinne voi tulla tätä sukupuuta katsomaan ja ehdottamaan mahdollisia korjauksia tai tarkennuksia:-)

(2.11.2020)